Italialainen Alice, oikealta nimeltään Carla Bissi on tehnyt jo vuosikymmenien ajan mielenkiintoista musiikkia. Vuosien varrella levyille on myös päätynyt useita progressiivisen rockin ympyröistä tuttuja muusikoita.
Alice aloitti levytysuransa 1970-luvun alussa ja julkaisi tuolloin kolme singleä omalla nimellään. Kappaleet olivat ihan söpöjä, mutta eivät herättäneet sen enempää huomiota. Vuonna 1975 hän otti taiteilijanimekseen Alice Viscontin julkaistessaan ensimmäisen sooloalbuminsa Il mia poca grande età, mutta vaikka suositun Pooh-yhtyeen jäsenet olivat kirjoittaneet sille kappaleita, ei levy menestynyt. Sama kohtalo oli myös seuraavalla, vuonna 1978 julkaistulla albumilla Cosa resta…un fiore. Levyillä on toki suuria melodioita italialaiseen tapaan, mutta ne jäävät silti melko persoonattomiksi. Oikeastaan Alicen uran alkuvaiheen voi ajatella loppuvan tässä kohdassa.
Tilanne muuttui melkoisesti vuonna 1980. Franco Battiato, joka uransa alussa 1970-luvulla oli tehnyt lähinnä avantgarde-musiikkia, oli muuttanut tyyliään kuulijaystävällisemmäksi ja järjesti Alicelle levytyssopimuksen EMI:lle. Capo Nord poikkesi täydellisesti Alicen aiemmista levyistä. Alice oli tehnyt yksin yli puolet albumin kappaleista ja niitä muitakin hän oli ollut tekemässä yhdessä albumin musiikin sovittaneiden Battiaton ja Giusto Pion kanssa. Varsinainen läpimurto tapahtui seuraavana vuonna, kun Alice voitti San Remon musiikkifestivaalit Battiaton ja Pion säveltämällä ja Alicen itsensä sanoittamalla ”Per Elisalla”. Italialaiseen makuun nähden yllättävänkin rockhenkinen kappale antaa monipuolisuudessaan hyvän kuvan sekä Alicesta laulajana että hänen musiikkinsa tyylistä 1980-luvun alkupuolella.
Ehkä tunnetuin Franco Battiaton ja Alicen yhteistöistä on ”I treni di Tozeur”, Italian edustuskappale vuoden 1984 Euroviisuissa. Hienosti poppia ja perinteisen ”suuria” italialaisia melodioita ja jopa oopperaa yhdistelevä kappale sijoittui viidenneksi, mutta muistetaan luultavasti nykyään paremmin kuin saman vuoden voittaja. (Tai ainakin tuon vuoden voittaja, ruotsalainen Herreys ja ”Diggi-loo Diggi-ley” olisi mukavampi unohtaa…) Seuraavana vuonna Alicelta ilmestyi Gioielli rubati, jolla hän tulkitsi Battiaton kappaleita. Sen jälkeen näkyvämpi yhteistyö Battiaton kanssa näytti päättyvän vuosien ajaksi.
Alicen uralla alkoi jälleen uusi vaihe vuonna 1986, kun Francesco Messinan tuottama Park Hotel ilmestyi. Aiemmin italialaisten muusikoiden kanssa työskennelleen Alicen albumille haalittiin tällä kertaa kansainvälisesti tunnettuja soittajia. Rumpali Jerry Marotta, basisti Tony Levin ja kitaristi Phil Manzanera ovat varmasti muusikoita, joiden nimet saavat progeen perehtyneiden aistit valpastumaan. On kuitenkin todettava, että vaikkei Park Hotel ihan perusitalopoppia olekaan, niin eivät nuo soittajat pääse sanottavasti taitojaan esittelemään. Eniten soitinmaisemassa tuntuu olevan esillä kosketinsoittaja Michele Fedrigotti, joka oli työskennellyt aiemmin Battiaton kanssa ja ollut mukana myös Alicen Gioielli rubatilla.
Park Hotel alkaa rauhallisesti ja tyylikkäästi kappaleella ”Il senso dei desideri”. Sille on saatu kauttaaltaan hienostunut tunnelma. Fairlightilla luodut kosketinäänet ovat laulun ohella keskeisessä osassa, mutta kyllä Tony Levinin hienostuneet bassokuviotkin ovat oleellinen osa kappaletta. Alun rumpuohjelmoinnit vihjailevat kyllä jostain aivan muusta kuin millaiseksi kappale lopulta muodostuu. Phil Manzaneran kitara vingahtelee kappaleen loppupuolella kaihoisasti jossain taustalla. Jerry Marottan rumputyöskentely on melko vähäeleistä ja rumpusounditkin on tälle albumille valitettavasti valittu tekoajankohdan mukaisiksi.
Seesteisyys jatkuu seuraavallakin kappaleella. ”Viali di solitudine” on hienostunut ja sillä kuultava Manzaneran kitarasoolo tyylikäs. Netistä löytyneet englannin kielelle käännetyt sanoitukset näyttävät kertovan yksinäisyyden kaduista ja menetetyn rakkauden kaipuusta. Alicen pehmeä ääni pääsee tässä upeasti oikeuksiinsa. Kaihoisa tunnelma välittyy kyllä, vaikkei sanoja ymmärtäisikään. Kyllähän italialaiset osaavat säveltää melodioita, joilla kuvaillaan suuria tunteita.
”Conoscersi” on tavallisempaa poppia, jossa on mukavasti mukaansatempaava rytmi ja tarttuva kertosäe. Yksi asia minua kuitenkin häiritsee. Tony Levin on kertonut kirjassaan Beyond The Bass Clef, että toisinaan häntä on pyydetty sessioissa soittamaan demossa käytetyn synabasson mukaisesti. Yleensä Levin pyrkii soittamaan kappaleen ehdoilla ja keksimään kuvioihinsa jotain persoonallista – taitava basisti kun yleensä tietää, mikä toimii ja mikä ei. ”Conoscersin” kertosäkeen bassokulku kuulostaa Levinin soittamaksi kovin kankealta.
Lue myös:
- Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)
- Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
- Sarja: David Bowie – Earthling (1997)
- Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
- Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
- Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
”Città chiusa” palauttaa musiikin jälleen tunnelmallisemmaksi. Manzaneran käsitellyt kitarasoundit leimaavat kappaletta ihan hyvällä tavalla. Alicen tulkinta on jälleen tyylikäs ja kertosäkeen ”No, io con te non ci sto più, è troppo tardi. No, ora non resisto più” lauletaan todella vastaansanomattomalla tavalla. ”Città chiusa” kuuluu Park Hotelin dramaattisimpiin hetkiin.
Reippaampi, mutta samalla keveämpi ”Nuvole rosse” on jälleen kosketinsoitinten kuljettama kappale. Musiikillisesti se on melko höttöinen, mutta toisaalta kappaleen nimikin taitaa tarkoittaa punaisia pilviä. Alicen ääni kuitenkin pelastaa tämänkin kappaleen. Vaan eipä tämä sinänsä ihan nätti pikku kappale olisi tarvinnut soittajiksi sille pyydettyjä virtuooseja…
Älppärin kakkospuoli alkaa komean dramaattisissa tunnelmissa kappaleella ”Luci lontane”. Alun lähes minuutin mittainen äänimaalailu nostaa odotukset korkealle, eikä kuulija joudukaan pettymään. Erilaiset kosketinäänet – mm. kirkkourut – tekevät kappaleesta todella kiehtovan kuuloisen. Alicen laulu on jälleen täynnä tunnetta. Netistä löytämäni englanniksi käännetyt sanoitukset vaikuttavat mielenkiintoisen mystisiltä ja niidenkin osalta kappale vaikuttaa kauttaaltaan toimivalta kokonaisuudelta. Kun laulun lopussa Alice kertoo matkanneensa Leipzigiin etsimään Bachia, alkaa taustalta nousta urkujen ääntä… Bachia?
Leppoisasti alkava ”Nomadi” kertoo nomadeista, siis esimerkiksi paimentolaisten kaltaisista kiertolaisista. 1980-luvulla luostariin vetäytyneen muusikko Juri Camisascan teksteissä tuntuu kuitenkin olevan myös henkistä ainesta. ”Nomadi” lipuu kauniisti ja vaivattoman kuuloisesti. Vaikka kappaleeseen tulee säkeistö kerrallaan lisää voimaa, on kokonaisuus silti miellyttävän herkkä ja viehättävä.
”Volo di notte” on ehkä Park Hotelin tavallisin italialainen popbiisi. Samankaltainen kappale olisi helppo kuvitella muiden 1980-luvun puolivälin italialaisten artistien laulamaksi. Melodiasta ei valitettavasti jää hirveästi mieleen, Phil Manzanera pääsee sentään soittamaan aivan lopussa lyhyehkön kitarasoolon.
Albumin päätöskappale ”Segni nel cielo” on jälleen musiikiltaan jännittävämpää materiaalia. Merkkejä taivaalla? Tony Levinin bassokulku kannattelee kappaletta yhdessä Jerry Marottan rumpujen kanssa. Koskettimien tehtäväksi jää hieman epämääräisien sävelkulkujen soittaminen. ”Segni nel cielo” on sopivan häiritsevä lopetus sinänsä ihan hyvälle albumille, joka mielestäni ei kuitenkaan aivan täytä odotuksia.
Kannattiko Marottan, Levinin ja Manzaneran kutsuminen tämän levyn äänityksiin? Musiikilliselta puolelta ajateltuna Park Hotelin kappaleet eivät todellakaan olisi tarvinneet ihan niin ison kaliiberin muusikoita – varsinkin Phil Manzaneran osuus tuntuu jääneen valitettavan vähäiseksi. Todennäköisesti heidän mukanaolonsa kuitenkin toi levylle hieman lisää näkyvyyttä. Useissa Euroopan maissa kahdenkymmenen myydyimmän levyn joukkoon noussut Park Hotel on ilmeisesti edelleen yksi Alicen menestyneimmistä albumeista. Japanin markkinatkin avautuivat juuri Park Hotelin myötä.
Alice osoittaa tälläkin albumilla olevansa persoonallinen ja tyylikäs laulaja. Vaikka termin taidepop olisi voinut yhdistää jo useimpiin aiempiinkin Alicen albumeihin, tuntui hänen tyylinsä muuttuvan Francesco Messinan tuottamilla albumeilla entistäkin hienostuneemmaksi. Park Hotel kuulostaa nykyään ehkä soundeiltaan vanhentuneelta, mutta tärkeintähän onkin Alicen upea ääni.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Talk Talk– The Colour Of Spring (1986)
Tuottaja: Francesco Messina
Levy-yhtiö: EMI
Pienemmät Purot 
Vastaa