Sarja: David Bowie – Tonight (1984)

Aikaansa aika kutakin. Ennen hän oli saattanut New Yorkissa livahtaa xtempore pikkutunteina jonnekin hämärään klubiin, mutta John Lennonin kuoleman jälkeen hän ei tohtinut liikkua suurkaupungin yössä rmuutoin kuin henkivartioston ympäröimänä. Ulkoapäin tullut välttämätön kurinalaisuus tarjosi hänelle tilaisuuden muutta suuntaa, ja kasvaa vastuulliseksi. Hänen elämänsä ei ollut enää vain hänen omansa, hän halusi helliä poikaansa Joeyta, palvella vanhoja ystäviään, ja tyydyttää miljoonia fanejaan. Hän toivoi menestyksensä koituvan siunaukseksi myös kaikille yhteistyökumppaneille sekä sidosryhmille. Se mitä hän suustaan päästäisi palvelisi jaloja sosiaalisia tarkoitusperiä, kuitenkin taiteellisesta laadusta tinkimättä. Niin hän näki varhaiskeski-iän valaistuneisuutensa.

Hän huolehti fysiikasta, teki päivittäin aerobiccia ja kuntonyrkkeilyä. Tupakasta hän ei vielä osannut luopua, vaikka tiesikin ettei niin voisi loputtomiin jatkua, sitä enteilivät aamuiset köhäkohtaukset. Mutta tällä hetkellä hänellä oli kaikki syyt olla kiitollinen siitä että hän oli edelleen relevantti ja pinnalla ja vieläpä rikkaampi kuin koskaan aiemmin. Sillä huomion keskipisteenä olemisen lisäksi hän piti kovasti rahasta ja sen luomasta glamoröösistä elämäntyylistä: hienoista vaatteista, eksoottisista matkakohteista, hotelleista ja ravintoloista ja siitä että hän oli tullut tasavertaiseksi jäseneksi kosmopoliitin jetsettiin.

2. luku
YÖ

Accept me, don’t reject me, don’t forget me
Momma, what color will the lights be, will they turn blue on me?

I. Pop ”Turn Blue”

Vuoden 1983 kiertue – ensimmäinen viiteen vuoteen – oli alunperin mitoitettu hillitymmin, mutta Let’s Dancen suosio ja lippujen ennakoimaton ennakkomyynti aiheutti Serious Moonlight Tourin paisumiseen 96 konsertin laajuuteen. Kun promoottorit tajusivat kysynnän räjähtäneen, varattiin isot stadionit käyttöön, joka ikinen keikka myytiin loppuun. Näyttämölle loihti lavastuksen Mark Ravitz, joka oli ollut myös realisoimassa Diamond Dogs-kiertueen ulkoasua. Tälläkin kertaa hän toi lavalle suuren käden joka nyt osoitti sormellaan valtavaa kuuta (ja kun sormi osoittaa kuuta niin vain hullu tuijottaa muuta). Valoshow piti jälleen toteuttaman saksalaisen ekspressionismin tyylejä seuraten, mutta varsinaisen musiikin tarkoitus oli esitellä ihmisille Let’s Dancen uusi hauskanpitäjä-David Bowie, jolla oli tietenkin myös vakaavakin asiaa, kuten silloin kun hän varoitti suurvaltojen välisen ydinasekonfliktin vaarasta ja vapautti sen merkiksi kyyhkyjä lentoon lavalta.

Myös hyväntekeväisyyttä Bowie harrasti, Hammersmith Odeonilla pidetyn konsertin tulot (93K puntaa) menivät kokonaisuudessaan Brixtonin asukasyhdistykselle. Hammersmith oli vanhastaan Bowielle tärkeä venyy, ja antoi aiheen Bowielle ottaa yhteyttä Tony Viscontiin. Bowien mieltä saattoi hieman kaihertaa hänen Viscontille tekemänsä ohari; aivan samoin kuten 10 vuotta aiemminkin kun herrojen välit olivat pääseet ensi kertaa viilenemään, Bowie yllättäin pirautti ammatti-asioissa: kiertueen saundia oli lehdissä arvosteltu puuroiseksi – niin että kerkiätkö vilkaista, en voisi ketään muuta tässä ajatellakaan, kulut korvataan ja palkka on kilpailukykyinen. Visconti saapui treeneihin, hoiteli tekniset ratkaisut uusiksi – minkä täytynyt olla lievästi kiusallinen tilanne kiertueen varsinaiselle äänimiehelle – Bowie ihastui tulokseen, ja ehdotti saman tien Viscontille että tulisi hänelle töihin koko loppukiertueen ajaksi (6 kk). Mihin Visconti totesi että David ei saanut kuvitella että kaikki heti hylkäävät muut suunnitelmansa vain Bowien kauniin silmäparin tähden. Hän oli aikeissa lomailla lastensa kanssa, joita ei ollut riittävästi tavannut pari vuotta sitten tapahtuneen avioeron jälkeen, joten ei käy, onnea matkaan. Näin Visconti pääsi näpäyttämään Bowieta, mutta sen jälkeen häntä puolestaan jäi askarruttamaan heidän suhteensa säröily. Hänellä oli ikävä aavistus, että voisi mennä tovi ennen kuin he jälleen olisivat samassa studiossa.

Carlos Alomar puolestaan oli taas mukana kapellimestarin ominaisuudessa. Hän oli saanut hyvityksen menneestä loukkauksesta bonuksen muodossa, joka vastasi noin 3 viikon (Let’s Danceen käytetty aika) studiopalkkiota korkoineen, minkä jälkeen väärinkäsitykset olivat oiotut ja välit jälleen sydämelliset. Alomarille tämä olikin paras kiertue koskaan, sillä hänellä oli vapaat kädet ja hän nautti vanhempien hittien jalostamisesta uuteen viihteellisempään formaatiin, hän teki vanhemmistakin biiseistä nyt Nile Rodgersin jalanjäljessä kulkevia synteettisiä, muhkeabiittisiä schlaagereita, joihin oli ängetty torvisektiot Bowien kovasti viljelemän maanläheisyyden ja -vilpittömyyden merkiksi. Let’s Dancelta oli mukana kiertueella myös basisti Carmine Rojas ja rummuissa ex-Chic Tony Thompson. Ennen kiertuetta pidetyssä harjoituksissa Alomar pani ilolla ja ihmetyksellä merkille Bowiessa tapahtuneen jämäköitymisen: aiemmin konfliktitilanteissa Bowie oli ollut passiivinen ja pahassa paikassa vain häipynyt tiehensä, jättäen ongelmat muiden ratkottaviksi, mutta nykyään hän osoitti olevansa kykeneväinen komentamaan ja vaatimaan jos tilanne sitä edellytti. Vaikeuksia tuli Stevie Ray Vaughanin taholta. Luonnonlapsi ei osannut nuotteja, mutta lahjakkuuttaan kaapi kitarastaan niin mykistävän hienoja sooloja että muut muusikot olivat valmiit mukauttamaan esityksensä niiden ympärille. Mutta Vaughanin ego ja ylpeys olivat yhteismitallisia hänen talenttinsa kanssa, hän raivostui nähdessään Bowien muka soittavan hänen sooloaan ”Let’s Dance” – videolla ja halveksi show-maailman markkinapelletouhuja, kieltäytyi mistään koreografisista kuvioista ja muista stagella elehtimisistä. Lopulliseksi kompastuskiveksi muodostui Stevie Rayn ja häntä ympäröivän siipelijäjoukon mieltymys viinaan ja muihin vauhdikkaisiin kemikaaleihin. Kymmenen vuotta aiemmin hän taipumuksineen olisi uinut Bowien seurassa kuin särki järvessä, mutta tähän maailmanaikaan Bowie langetti ukaasin, jonka mukaan kiertueella piti elää siivosti, ja tätä Vaughan piti sietämättömänä tekopyhistelynä, sillä mitä ihmettä hänen yksityiselämänsä taikka habituksensa kuuluu muille, jos hän muuten hoitaisi hommansa? Näin ollen texasilaiskitaristi joutui jyrkkien näkemystensä kanssa pakotetuksi vetäytymään kiertueelta ja hänen tilalleen hälytettiin pikaisesti Station To Stationilta tuttu Earl Slick, joka joutui opettelemaan ennätysajassa kiertueen n.30 biisiä.

Alkuperäinen tarkoitus oli julkaista kiertueelta livealbumi, mutta materiaalin ollessa jo miksausvaiheessa, suunnitelmiin tuli muutos. Jo kiertueen aikana EMIltä esitettiin toive takoa kuumaa rautaa uudella studioalbumilla mahd. ASAP. Bowie ei ollut valmistautunut tähän. Kiertueen päättymisen ja levynteon välissä oli vain muutama kuukausi aikaa, jolloin Bowie lomaili Iggy Popin kanssa Balilla sekä Borneossa, ja tällöin vähän kaavailtiin uutta levyä. Ajatus oli tehdä Pin-ups 2 joka oli koodinimi nopeasti pykätylle cover-kokoelmalle joka ensisijaisesti hyödyntää olemassaolevaa suosiota. Mutta nyt nojattaisiin enemmänkin Iggyn materiaaliin nostalgisten lainojen ohessa. Vaikka Bowien versio ”China Girlistä” oli tuottanut mehevästi, kerätäkseen rojaltit Iggyn oli pitänyt tehdä täydellinen selvitys aiemmista tuloistaan, ja tällöin oli ilmennyt että hra Osterberg oli kuvitellut 70-luvulla olevansa vapaa verovelvollisuuksista. Amerikan viranomaiset langettivat Iggylle ruhtinaalliset mätkyt. Selvitäkseen talousongelmistaan Iggyn oli pitänyt keikkailla tiiviisti, mikä oli taas ajanut hänet vaaraan vajota uuteen heroiinikierteeseen. Bowie luonnollisesti jälleen asettui laupiaan samarialaisen rooliin. Uusi levy tuottaisi sen verran tauhkaa, että Iggy pääsisi huilaamaan ja laittamaan, mikäli mahdollista, asiansa kuntoon.

Myöhemmin kun 80-luvun harharetket olivat jo takanapäin, Bowie sanoi että hänen ei ollut tarkoitus jatkaa Let’s Dancen linjoilla yhden levyn jälkeen, mutta hän jäi ”odotusten vangiksi” ja odotukset olivat sellaisia ettei hän olut täysin kykenevä täyttämään niitä. Se mitä levy-yhtiö ja maksavat asiakkaat nyt toivoivat oli luultavasti samaa kuin edellislevylläkin, mutta jollain uudella twistillä, niin että kriitikot pidetään tyytyväisinä ja vältetään syytökset itsensä toistamisesta. Vaikeus oli siinä että Bowien aiemmat muutokset kumpusivat hänen sisäsyntyisestä metamorfisuudestaan, hänen kyvystään innostua ja haltioitua uusista konteksteista, sekä itse hankkimalla yleissivistyksellään, jonka pohjalta hän kykeni ainutlaatuisella tavalla kaappaamaan korkeakulttuurin elementtejä ja vetää ne kiehtovalla tavalla popin tasolle. Nuo muutokset eivät olleet mitään pikku kaavan variaatioita vaan niiden skooppi oli suuri ja vastustamaton, se perustui Bowien karismaan joka tempaisi fanit mukanaan autuaallisten muutosten pyörteisiin. Mutta nyt hän oli viimein kuvitellut saavuttaneensa päämäärän ja omimman alueensa, identifioitunut viihdyttäjä-megatähden asemaan. Tuo asema osoittautui liian kapeaksi hänen lahjoilleen, tuon tontin maaperä liian vähäravinteiseksi. Verrattuna aiempaan hänellä ei ollut musiikillisesti tilaa muuttua ja ojennella jäseniään uusiin ulottuvuuksiin. Hän jo läheni neljääkymppiä eikä vielä ollut olemassa valmista sapluunaa siitä, miten vanheneville pop-muusikoille tulisi käymään. Hän arveli senkin päivän olevan edessä, kun hänen pitäisi lopettaa esiintyjän ura ja keskittyä johonkin muuhun… kenties kuvataiteeseen. Joskus hänestä tuntuikin siltä että ehkä hän olikin todellisuudessa suuri visuaalinen artisti josta oli kohtalon oikusta sukeutunut poptähti. Tragedia! Hänessä orasti välinpitämättömyys ja periksi antava taipumus heittäytyä musiikillisissa ratkaisuissa muiden varaan.

Jynssätäänpä tätä pointtia vielä hetkisen toteamalla että tässä kohtaa oli olemassa kaksi Bowieta, vanha kalpea avant-pop-Bowie, joka oli lähempänä Bowien luomisvoiman todellista lähdettä, mutta jonka elämäntyyli oli vienyt lopulta umpikujaan; ja sitten oli uutuuttaan kiiltävä, ruskettunut R’n’B-Bowie, joka oli lähempänä sitä mitä Bowie halusi aikuisten oikeasti olla, mutta oliko sillä kestävää tulevaisuutta? Jotta LetsDance-Bowie kykenisi mukautumaan, olisi avant-Bowiesta sorvattava toimiva backend ja generaattori edellämainittua performanssia varten. Näenkin nyt puheena olevan albumin yrityksenä maalata yhteen punaista ja sinistä ja tehdä fuusio näistä kahdesta olemuspuolesta: hieman velttona sellaisena, mutta siltikin edellislevyä kiintoisampana ja monikerroksisempana, kokonaisuutena likilaskuisena, mutta välähdyksenomaisesti mahdollisuuksia sisältävänä, vaikkakaan kukinta-asteelle pääsemättömänä.
EMIä ei olisi haitannut vaikka Nile Rodgers olisi tullut taas tuottajaksi, eikä Rodgers itsekään olisi pannut tätä pahitteeksi. Mutta Bowie tajusi Nileen liittyvän hienoisen riskin. Toisin kuin aiemmat tuottajat, Rodgers oli itsekin parkkiintunut lauluntekijä-artisti eikä niin kaukana vielä ollut aika, jolloin Chic oli ollut Bowieta paljon isompi stara. Hän ei myöskään ollut missään nimessä kuten Brian Eno, joka kykeni häivyttämään oman roolinsa ja kompensoimaan toisen vahvuuksia. Jos seuraavakin levy olisi kovasti Rodgersin kuuloinen, Bowien tavaramerkki saattaisi liikaa assosioitua tiettyyn soundiin, eikä sellainen käynyt päinsä. Sen vuoksi Bowie valitsi tehtävään varsinaisen wildcardin: brittiläisen Heatwave-discoyhtyeen basistin Derek Bramblen, joka saattaisi osoittautua täysosumaksi jos vain kaikki menisi hyvin. Äänittäjäksi Bowie olisi halunnut Bob Clearmountainin, joka oli hoitanut samaa virkaa aiemmalla levyllä, mutta tämä ei kiireiltään päässyt, ja suositteli toimeen Hugh Padghamia, joka toisin kuin Bramble, oli kokenut kettu ja vieläpä yksi kasarisaundin arkkitehdeistä: hän toimi sen ajan Genesiksen hovituottajana ja oli myös vastuussa Policen kahden viimeisen levyn soundista. Padghamin ehdotuksesta levyä lähdettiin tekemään ”Le Studio” nimiseen studioon Montrealin lähistössä. Muusikoiksi valikoitui Alomarin lisäksi Let’s Dancelta tutut Rojas ja rumpali Omar Hakim, jonka tausta oli trad. jazzissa, mutta joka oli alkanut kiinnostumaan MIDIstä ja rumpukoneista, mikä kuului hänen soitossaankin. Lisäksi ominaisväriä musiikille antavat nyt välttämätön nelihenkinen torvisektio, marimba, sekä jousisovitukset joiden laatija Arif Mardin oli hänkin kunnostautunut lukuisilla levyillä niin muusikkona kuin tuottajanakin.

Studiotyö alkoi 1984 toukokuussa. Koossa oli siis 100% rautainen osaajajoukko (ja Derek Bramble) ja suuren hittitehtäilyn edellytykset olivat sinänsä kohdillaan. Bowien konsepti oli viedä Let’s Dancen ”lämminhenkisyys” astetta pitemmälle paitsi torvin ja marimboin, myös kevyen reggae-kompin avulla, joka olikin Bramblen / Padghamin erikoisalaa. Häntä ei sinänsä tuntunut haittaavaan se että hän ei tällä kertaa imenyt vaikutetta suoraan mustasta kulttuurista vaan pikemminkin sen valkoisesta kopioversiosta, ja että tällainen letkeä Police-tyyppinen reggae alkoi olla Orwellin vuonna jo hivenen passé. Tai ehkä hän ei jaksanut välittää. Tälläkin kertaa hän oli valmis, ensin yleiset parametrit viivoitettuaan, suomaan sisällön toteutuksen työntekijöilleen.

Tiedämme varmasti Derek Bramblen soittavan bassoa uudella albumilla, kaikki muu hänen osuutensa on epäselvempää. Osoittautui että Bramble halusi tehdä useita ottoja ja Bowien suorittavan lauluosuutensa moneen kertaan, mutta hän ei kyennyt antamaan tälle muuta syytä kuin että niin vaan “kuuluu” tehdä kun levyjä tuotetaan. Sen sijaan Bowien edustaman kannan mukaan (a) David Bowie ei tehnyt yleensä mitään muuta paitsi virheettömiä laulusuorituksia, ja heti ensi kerrasta, (b) vihreet, spontaanit ym. dissonanssit ihan tervetulleita koska rosoisuus on tao ja zen (c) hän oli maksuvelvollinen käytetystä studioajasta. Näiden näkemyserojen vuoksi Bramble sai lähtöpassit ja tuottajan valtikka siirtyi nyt Hugh Padghamin harteille. Padgham on sittemmin valitellut sitä, miten vähän hänellä oli aikaa käytettävissään, kuten myöskin työstettävän materiaalin tasoa. Kappaleissa on kyllä tiettyä imua ja pilkahdus avaruutta, mutta silti ne kuulostavat liian täyteenahdetuilta ja pötkyläisiltä, ja syntyy vaikutelma hätäisestä keitoksesta, jonka ainesosat on turbosekoitettu siinä toivossa että maagisesti esiin pyllähtäisi uniikkeja aromeita.

Studiossa kävi myös vierailijoita, huomattavimpana Tina Turner. Bowie oli ollut Tina-fani jo silloin kun hän oli täysi nobody. 1980-luvun alkaessa Turneria pidettiin lähinnä nostalgia-aktina, ja hän oli jo vaarassa menettää sopimuksensa EMIn alamerkillä Capitolilla. Tällöin Bowie ilmestyi kuvioihin ja kertomuksen mukaan vei oma-alotteisesti johtoportaan edustajan Turnerin keikalle, joka näytti niin hyvältä, että Tinalle suotiin vielä mahdollisuus. Heti seuraava sinkku ”Let’s Stay Together” (1983) menestyi oivallisesti, ja kuten kaikki tietävätkin, seuraavasta ”Private Dancer”-pitkäsoitosta tuli glopaali hitti. Hänen ja Bowien välit olivat siis varsin lämpimät monessakin mielessä. Tinan taustalaulua kuullaan Iggy Popin biisillä ”Tonight”, jonka mukaan siis albumi on nimetty, ja jota luultavasti oli ajateltu varsin keskeiseen asemaan uuden teoksen lanseerauksessa, ehkäpä uudeksi ”China Girliksi” jossa poptaivaan superstarat briljantisti duetoivat. Tulos on ikävä kyllä tavattoman huono. Alkuperäisessa versiossa, joka kuullaan Iggyn Lust For Life:llä on komea prologi, jossa selvitetään että kyseessä on narkkarin hyvästijättö yliannostukseen kuolleelle rakastajalleen tämän kylmenevän ruumiin äärellä; kun Bowie vaikenee biisin alkuasetelmasta, muuttuu kappaleen luonne, siitä sukeutuu siirappinen muzak-viritelmä jonka viheliäisyys painuu sille sopimattoman reggeesovituksen myötä syvälle harmaaseen liejuun.

Viimeisellä levytysviikolla paikalle saapui itse Iggy Pop kaljakassin kanssa, kaverukset improvisoivat uusia biisejä, joista levylle pääsi ”Dancing with the Big Boys” jonka tarkoitus lienee lopettaa levy rokkaavan rollaaviin jamitunnelmiin, mutta yritys jää muodottoman meuhkaamisen tasolle. Levyllä on toinenkin tuore Bowie-Pop-yhteistyö, Balin-lomalla syntynyt ”Tumble and Twirl”, jonka sanoissa on kulttuurikritiikkiä – eli varakkaan liberaalin länsimaalaisen turistin paheksuntaa sitä epätasa-arvon skpektaakkelia kohtaan, jota saattaa joutua tahtomattaan näkemään rantalomalla – melodisemman kertosäkeen vaihtelu itse aggressiivisemman pääosan kanssa antaa jonkin verran biisille dynamiikkaa/potentiaalia, jonka se kuitenkin tyypilliseen tapaan täysin tukehduttaa torvitötttöröön ja mekaanisen kasarimäiskeen sekaan. Iggy-covereista ehkä parhaiten toimii ”Don’t Look Down” (v. 1979 levyltä New Values), joka vaikka sekin edustaa levyn kalpoista ”Dredlock holiday”-muka-reggae-osastoa, sisältää jotain herttaisen sympaattista ainakin allekirjoittaneen kuulemana. Mutta shitten lätyllä on vielä peräti kolme ei-Iggy-coveria, joista en osaa sanoa muuta kuin että Bowien arvostelukyky ei näiden kohdalla ole pettänyt, vaan pikemminkin romahtanut massiiviseksi mustaksi aukoksi. ”God only knows” varsinkin on sitä luokkaa, että mikäli QAnonilla on tarjota rinnakkaistodellisuus jossa Bowie ei ikinä levyttänyt tätä, teen jäsenanomuksen heti paikalla.
Sitten, viimein: Uusia Bowien omia kappaleita levyllä on siis vain kaksi, ”Loving the alien” ja ”Blue Jean”. Tuotannollisesti ne kärsivät samasta pöhötaudista kuin muutkin, mutta niiden pohjalla oleva materiaali on sen verran vahvanpuoleista että ne ovat ilman muuta päätään muita pitempiä, levyn keihäänkärjet, selkeät hitit joiden promoamiseen panostettiin ja saivat siksi videot alleen.

”Loving the Alien” on hieno rakkaudesta kertova laulu, sen voi lukea samaan aikaan sekä nihilistisesti että tunnustukselliesti, uskonnon puukottamisena että rukouksena. Uskonnot tekevät ihmisistä toisilleen alieneita rikkomalla kahtia taivaan, mutta kuka uskoo kaikkein omituisimpaan uskoon, siihen että voi rakastaa… Kappaleen video, joka on vielä kerran Malletin ohjaus Bowien storyboardien pohjalta, alkaa heti neljännen seinän rikkomisella: studioon rakennettu stage jossa heiluu kubistisia muusikkoja ja joka on vähän kuin Disneyelokuvan versio eurooppalaisesta surrealiteetista. Siellä Bowie svengaa parhaaseen 80’s tyyliinsä, ykköset päällä ja naamalihakset lujilla, katsoen ohi katsojan ties mihin syvyyksiin. Mutta sitten itämaista Toiseutta edustava nuori nainen kääntää hänen päänsä kohti peiliä ja sen toisella puolella näkyy ihminen, sininaama alien, antikrishna. Tämän Androidipuksen kanssa Bowien pitää nyt yhdistäytyä ja integroitua, muuten voi käydä kuin kiina girlille, kapitaalilla ei kait voikaan ostaa rakkautta. Lopuksi muhamettilainen haltiatar tulee tsekkaamaan sankarimme tilanteen (hän toipuu lasaretissa kasvot kuin vain hiukka sinertäen, sen merkkinä että sähkösininen varjo on sisäistetty ja nähty: kuin vastapainona stagella funkkaava kireä Bowie, valkoinen kristitty, vajoaa hornan tuuttiin jossain internaalisessa dimensiossa). Mikä musiikkiin tulee, sävelmä on Bowien parhaimpia melodioita, se vetoaa kuten samaan metafyysilliseen kategoriaan kuuluva ”Quicksand” Hunky Dorylla. Myös sovitus tässä toimii paremmin kuin muilla levyn raidoilla, marimba koukuttaa ja Arifin jouset luovat loppua kohden ylimaallista hohdetta.

”Blue Jean” sen sijaan on sanoituksiltaan aivan vähäkalorinen pastissi Bowieta innoittavista rock+r’n’b-klassikoista, kunnianosoitus Eddie Cochranille. Mutta sen hyvä puoli on vankka esitys ja artikulaatio joka on klassista Bowieta, ja sen sinigeeneissä helähtelee vanha ironisuus yhdessä aidon vimman kanssa. ”Blue Jeanin” ympärille rakennettiin Sex Pistolsin hovielokuvaajana alkaneen Julian Templen ohjaama pitkä lyhytelokuva, jossa Bowie esiintyy kahdeksi jakautuneena: cockneyta vääntävänä hauskana pseudo-työväenluokkaisena uus-Bowiena, joka loputtoman sinnikkäästi vokottelee nättiä tyttöä, ja sitten dekadentin hirviömäistä ex-Bowieta ”Screaming Lord Byronia”, joka vedetään keikalle suoraan happiteltasta, ja jonka pitää vetäistä purkki pillereitä voidakseen pysyä hillotolpillaan. Lauluesityksen hirviö-Bowie kuitenkin hoitaa mallikkaasti ja lähtiessään nappaa nätin tytön mukaansa. Vaikuttaa siltä että tyttö on palkinto joka on varattu autenttiselle Bowielle, joka on siis ehkä sittenkin ex-Bowie, mutta elokuva loppuu heti neljännen seinän rikkomisella: ”oikea” Bowie onkin duunari-Bowie, joka protestoi ettei käsikirjoitus näin mennyt, missä on onnellinen loppu. Tai ehkä onnellinen loppu ei onnistu ilman oikeaa Bowieta? Olipa asia niin tai näin tai toisin päin, sinänsä elokuva on ihan sujuva ja hauska slapstick; Temple, Jean Vigon opetuslapsi, hallitsee tyylikkään kamera-ajon ynnä muut kikat, mutta jotenkin pätkä hämmentää Bowien imagot vähintään kahdella tavalla: hän ei ole uskottava ”tavallisena lontoolaishemmona”, ei vaikka rooli olisi kyseessä, sillä kaikki tietävät että Amerikan miljoonamies se siinä vaan pelleilee. Ja vaikka hän nähtävästi tekee parodista pilkkaa vanhasta ”vampyyri”minästään (kuten myös faneistaan, jotka nostelevat oudosti käsivarsiaan kuin mitkäkin kulttizombiet), niin elokuvan klimaxissa, hänen esittäessään ”Blue Jeanin” raskaasti maskeerattuna ja bizarreen naamiaispukuun sonnustautuneena, hän taas on kerran se mistä hänet tunnettiin, satiirin varjolla esiin kaivettu ikuinen dandy heittelemässä seittejään catwalkilla: Bowie projisoi nimenomaan omaa itseään, todellista luonnettaan joka alati vaihtelee muotoaan. – Se mikä elokuvassa hieman hämmästytti itseäni tuolloin ja vieläkin on osuva kiteytys jonka pseudo-Bowie huutaa lopussa vampyyri-Bowien perään: ”Your record sleeves are better than your songs!”. Todistus siitä että Bowien itsereflektio oli vielä tallessa vaikka hyötykäyttöä vailla.

Levy tuli kauppoihin syyskuussa. Ja tottahan se oli menestys, edelleenkin yksi Bowien katalogin kaupallisesti menestyneimpiä. Se kohosi ykköseksi UK:ssa, US Billboardissa 11:ksi, myi kultaa ja platinaa. Ja kriitikot enimmäkseen kehuivat sitä refleksinomaisesti, miten energinen, miten inhimillinen uusi David Bowie olikaan… Muuta uutuudenviehätys haihtui pian ja Bowien nimen ja nosteen vauhdittamat listasijoitukset rapisivat pois toivottua ripeämmin. ”Tonight”-sinkku ei kyennyt nousemaan edes top viiteenkymppiin, mikä kieli omalla kaunopuheisella tavallaan jonkin lapasen lipsumaan lähdöstä. Bowie antoi levyn tiimoilta vain YHDEN haastattelun, NME Magazinen luottotoimittajalle, ja se on surullista luettavaa. Bowie yrittää aika väkinäisesti korostaa kuinka hienoissa fiiliksissä levyä tehtiin, ja miten hyviä tyyppejä kaikki ovat, mutta pintaan nousee tasaiseen tahtiin virkkeitä, joista paistaa eksyneisyys ja ei niin kovin vakuuttava myyntipuhe: ”Olen hirveän intuitiivinen – Aiemmin kuvittelin olevani älyllinen tekemiseni suhteen, mutta nyt olen tullut ymmärtäneeksi että puolet ajasta olen absoluuttisesti ilman mitään käryä siitä mitä olen tekemässä […] Tämä pätee kahteen viimeiseen albumiini. En osaa sanoa olenko aivan sinut niiden kanssa. Oli todella hauskaa tehdä nämä kaksi albumia, mutta en tiedä haluanko jatkaa tähän tapaan…”

Aika aikaansa kutakin. Saman syyskuussa 1984 ilmestyi myös Prince & The Revolutionin ”Purple Rain”, jonka tapainen kiekko olisi uskottavasti voinut tulla ilmoille Bowien luovuuden lähteistä, jos palikat olisivat olleet muuten kohdallaan. Aiemmalla levyllään hän, entinen avantgardisti, ilmoitti haluavansa olla nyt lähellä fanejaan, ettei enää piitannut edelläkävijyydestä. Mutta silloin hän oli sentään vielä puikoissa, kykeni navigoimaan näpsää sporttiautoaan, olkoonkin että ennenkokemattomaan suuntaan. Vaan entä nyt. Ensimmäistä kertaa Bowie vaikutti todella jääneen hännille omasta ajastaan. Jopa jäljitteli jäljittelijöitään. Red shoes, dance the Blues.