Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1973 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 31-43.
31. Banco del Mutuo Soccorso: Io sono nato libero (IT) ****
32. Genesis: Live (UK) ****
33. Herbie Hancock: Headhunters (US) ****
34. Fripp & Eno: (No Pussyfooting) (UK) ****
35. Museo Rosenbach: Zarathustra (IT) ****
36. Soft Machine: Six (UK) ****
37. Peter Hammill: Chameleon In The Shadow Of The Night (UK) ****
38. Dave Holland Quartet: Conference Of The Birds (US) ****
39. Samla Mammas Manna: Måltid (SE) ****
40. Gentle Giant: In a Glass House (UK) ****
41. Return To Forever: Hymn Of The Seventh Galaxy (UK) ****
42. Faust: Faust IV (DE) ****
43. Alan Sorrenti : Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto (IT) ****
31. Banco del Mutuo Soccorso: Io sono nato libero
Io sono nato libero (”Synnyin vapaana”) on Roomassa vuonna 1969 perustetun Banco del Mutuo Soccorson kolmas studiolevy.
Banco ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen kolmannella levyllään vaan Io sono nato libero tarjoaa pitkälti samankaltaista vauhdikasta ja koristeellista sinfonista progea kuin kaksi edeltäjäänsäkin. Kappaleiden tasokin on suurin piirtein yhtä laadukasta. Sen mitä Io sono nato libero menettää tietynlaisessa riehakkuudessaan ja energisyydessään edeltäjilleen se voittaa takaisin aavistuksen veran sofistikoituneemmilla sävellyksillä ja erityisesti huimasti parantuneilla soundeilla. Etenkin Nocenzi-veljeksien railakkaan kosketinsoitinhyökkäykset hyötyvät tästä parannuksesta ja nyt veljesten soundit ovat vihdoinkin suurin piirtein britti-kollegoiden tasolla.
Hieman Io sono nato liberoa vaivaa italoprogelle tyypillinen holtittomuus sävellyksissä. Etenkin levyn kahdessa pitkässä kappaleessa 15 minuuttisessa ”Canto nomade per un prigionero politicossa” ja yhdeksän minuuttisessa ”Dopo… niente è più lo stessossa” se kuuluisa punainen lanka tuppaa välillä pahasti katoamaan koukeroisten sovitusten sekamelskaan.
Osioista toiseen pompitaan melko holtittomasti mikä tekee kyseisistä kappaleista lähinnä erilaisten hyvien (onneksi sentään!) katkelmien kokoelmia kuin kokonaisvaltaisia teoksia. Edellä mainitut teokset sisältävät toisaalta juuri ne levyn herkullisimmat hetket joten kyllä ne plussan puolelle kevyesti jäävät. Albumin heikointa antia edustaa folkahtava hippirenkutus ”Non mi rompete” on suorastaan aika köpöinen ja tuo mieleen Renaissancen kehnoimmillaan. Kyseessä on luultavasti Bancon tähän mennessä heikoin kappale.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt vokalisti Francesco Di Giacomon ulosannista ja tällä levyllä se alkaa ärsyttämään jostain syystä aiempaa enemmän. Di Giacomon määkivässä vibraattossa on jotain perin häiritsevää ja liian useassa kohtaa pitkin levyä hän kuulostaa siltä kuin olisi juuri purskahtamassa itkuun.
Io sono nato liberoa kuulee kutsuttavan usein parhaaksi italialaiseksi progelevyksi ikinä. Omasta näkökulmastani se ei ole lähelläkään sitä, mutta viihdyttävä musiikillinen vuoristorata kyseessä kuitenkin on. Levy myös päätti yhtyeen kolmen albumin mittaisen kultakauden ja edessä oli melko tasaisesti laskeva laatukäyrä. Ilahduttavasti yhtyeen 2019 vuoden Transiberiana on pitkän levytystauon jälkeen taas varsin laadukas kokonaisuus.
Parhaat biisit: ”Canto nomade per un prigionero politico”, ”Dopo… niente è più lo stesso”
32. Genesis: Live
Tylsästi nimetty Live on Genesiksen ensimmäinen livealbumi.
Live sisältää vain viisi pitkähköä 8-11 minuuttista progerallia joista kaksi on peräisin Foxtrotilta (1972), kaksi Nursery Crymeltä (1971) ja yksi Trespassilta (1970). Etenkin kahden viimeksi mainitun levyn kappaleet hyötyvät Liven energisestä soitosta ja ylipäätänsä yhtyeenjäsenenten parantuneista soittotaidoista. Liven kappaleet on äänitetty Englannissa helmikuussa 1973 ja etenkin Phil Collinsin rumpalointi on parantunut roimasti Nursery Crymen ajoilta. Ja luonnollisesti Collins petraa levyn päättävässä ”The Knife” -rymistelyssä huimasti alkuperäiseeen rumpaliin John Mayhewiin verrattuna. ”The Knifen” ohella levyn kohokohta on raivoisa veto ”The Return Of The Giant Hogweedista”.
Toisaalta vaikka Liven versiot ovat energisiä ja jopa ainakin jossain määrin paremmin soitettuja kuin alkuperäiset on niiden heikkous jossain määrin se, että Genesikselle tyypillisesti, sovituksissa ei juuri irroitella eikä näin ollen nämä versiot tarjoa oikein ylimääräistä ihasteltavaa verrattuna studioversioihin joissa on kuitenkin se oma ainutlaatuinen taikansa.
On myös harmillista että siinä missä kilpakumppani Yes julkaisi peräti kolme vinyyliä kattavan livealbumin Yessongsin joutui huomattavasti matalamman profiilin Genesis tyytymään (itseasiassa koko julkaisu oli levy-yhtiö Charisman ajatus eikä bändi ollut aiheesta erityisen kiinnostunut) vain yhteen 46 minuuttiseen vinyyliin. Etenkin nykypäivän näkökulmasta Live on kovin suppea konserttijulkaisu. Onkin harmillista että vielä tänä päivänäkään levystä ei ole julkaistu minkäänlaista laajennettua painosta etenkin kun on tiedossa että Livestä tehtiin alunperin kahden levyn testipainos joka sisälsi yhtyeen legendaarisen 20-minuuttisen spektaakkelin ”Supper’s Readyn”.
Live on kaikin puolin pätevä taltiointi Genesiksen vuoden 1973 livekunnosta, mutta ei tarjoa tarpeeksi ”extraa” verrattuna studiolevyihin jotta se nousisi aivan konserttilevyjen kirkkaimpaan A-sarjaan.
Parhaat biisit: ”The Return Of The Giant Hogweed” ja ”The Knife”
33. Herbie Hancock: Head Hunters
Head Hunters on kosketinsoittaja Herbie Hancockin 12. studioalbumi.
Head Huntersilla Hancock karsii kokeellisuutta ja kompleksisuutta musiikistaan ja suuntaan yhä vahvemmin funkin suuntaan. Ja siinä missä Hancockin edellisten levyjen voi sanoa vähintään flirttailleen funkin kanssa on Head Hunters ihan silkkaa sitä ihteään. Hikistä funk-jyystöä koko rahalla! Pitkät improvisoidut syntetisaattori -ja puhallinsoitinsoolot tuovat tiukan funk-grooven oheen kuitenkin riittävästi vaihtelua ja jazzmaisuutta ettei homma käy puisevaksi. Kuin hetkittäin. Välillä nimittäin hieman vähempikin toisteisuus olisi riittänyt ja levyn kappaleilla on taipumusta olla hieman ylipitkiä.
Head Huntersin soundit ovat erinomaiset. Basso möyryää paksusti, suorastaan lihallisesti ja rumpujen napakat koskettimet ja terävästi leikkaavat kosketinsoitinsoundit antavat niille upeasti kontrastia. Ilman näin onnistunutta soundimaailmaa Head Hunters olisi huomattavasti köyhempi elämys.
Herbie Hancock on sopivilla virkisteillä ryyditettynä mitä erinomaisin hellepäivän levy. Head Hunters oli jazz-mittapuulla valtava menestys ja oli itseasiassa useamman vuoden ajan menestynein jazzlevy ikinä. Tai ainakin ”jazz”-levy. Valitettavasti Head Huntersin menestys sai Hancockin jämähtämään funkin pariin useammaksi vuodeksi ja pääosin alati heikentyvin lopputuloksin.
Parhaat biisit: ”Watermelon Man”, ”Sly”
34. Fripp & Eno: (No Pussyfooting)
(No Pussyfooting) on King Crimson kitaravirtuuosi Robert Frippin ja Roxy Musicin äänimanipulaattori Brian Enon ensimmäinen yhteinen albumi. He tosin kohtasivat ammatillisesti jo Frippin tuottaman toisen Matching Molen levyn Little Red Recordin (1972) sessioissa jossa Enolla oli pieni rooli syntetisaattorin soittajana. (No Pussyfooting) aloitti paitsi Frippin ja Enon läpi elämän jatkuneen ystävyyden myös kestävän musiikillisen yhteistyön jonka pariin he ovat aina säännöllisen epäsäännöllisesti palanneet.
(No Pussyfooting) sisältää vain kaksi pitkää kappaletta. Levyn aloittava ”The Heavenly Music Corporation” kestää peräti 21 minuuttia ja toinen raita ”Swastika Girls” sekin melkein 19 minuuttia. (No Pussyfooting) -levyä kutsutaan usein jos ei ambient-musiikiksi niin ainakin esi-ambientiksi. Levyn musiikki on kuitenkin paikoin varsin väkivaltaista ja pistävää eikä se ole samalla tavalla harmittomasti taustalle jäävää kuin ambient-musiikki yleensä…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
35. Museo Rosenbach : Zarathustra
Zarathustra on vuonna 1971 Bordigherassa Italiassa perustetun Museo Rosenbachin ensimmäinen studiolevy. Levy myös jäi yhtyeen ainokaiseksi vuoden 1999 comeback-albumiin Exit asti.
Zarathustra on konseptialbumi Friedrich Nietzschen filosofioista keskittyen erityisesti romaaniin Näin puhui Zarathustra jolle on pyhitetty albumin koko A-puoli viisiosaisen lähes kaksikymmentä minuuttia kestävän laulusarjan muodossa.
Zarathustran musiikki on urkuvetoista ja progeksi melko suoraviivaista ja yksinkertaista. Musiikki on myös iltalialaiseksi progeksi poikkeuksellisen tummasävyistä ja siinä on paljon hard rock-sävyjä. Zarathustra onkin tyyliltään loppujen lopuksi lähempänä hevibändi Uriah Heepiä kuin vaikkapa King Crimsonia.
Pääosassa musiikissa on Pit Corradin kosketinsoittimet. Hän suosii pääasiassa Hammond- ja Farfisa -urkuja. Korskeita ja tarttuvia urkuriffejä levyllä riittääkin yllin kyllin. Käheä-ääninen vokalisti Stefano Galifi vetää oman roolinsa tyylikkäästi ja suurella tunteella. Muut bändin jäsenet kitaristi Enzo Merogno, rumpali, Giancarlo Golzi ja basisti Alberto Moreno hoitavat tonttinsa kunnialla, mutta eivät erotu erityisesti massasta edukseen. Etenkin kitaroiden rooli jää todella pieneksi Corradinin koskettimien rinnalla.
Zarathustra tarjoilee joitakin todella mainioita hetkiä kuten nimilaulusarjan viidennen osan ”Superuomon” mahtava nostatus joka huipentuu mainioon karjahdukseen ”Viiiivo superuomooooooooh!” Ihan huipputasolle levyn biisit eivät kuitenkaan yllä missään vaiheessa ja ehkä Zarathustrassa on vuoden 1973 julkaisuksi myös jotain hieman vanhentunutta. Levyn voisi helposti kuvitella vaikka vuonna 1970 ilmestyneeksi ns. protoproge -levyksi.
Zarathustra menestyi ilmestyessään heikosti. Kehnoa menestystä on pidetty ainakin osittain RAI:n (Italian yleisradio) boikotin syynä. Boikotti johtui siitä että Museo Rosenbachia epäiltiin virheellisesti oikeistosympatioista (70-luvun Italia oli hyvin vasemmistolainen) jotka taasen perustuivat levyn Nietzsche -konseptiin ja kannen kollaasissa esiintyvään Mussolinin kuvaan.
Nykyään monet pitävät Zarathustraa yhtenä italialaisen progeskenen hienoimmista albumeista. Itse en levyä ihan kärkikahinoihin nostaisi, mutta mainiosta levystä on silti kyse ja sen rouheassa yksinkertaisuudessa on myös jotain melko omaperäistä verrattuna italialaisen progen keskimääräisesti varsin koukeroiseen eetokseen.
Parhaat biisit ”Zarathustra” ja ”Della natura”
36. Soft Machine : Six
Soft Machinen kuudes albumi Six on live- ja studiomusiikin hybridi. Ensimmäinen vinyyli koostuu Lontoossa loka/marraskuussa vuonna 1972 tehdyistä liveäänityksistä ja toinen uusista saman vuoden lopussa äänitetyistä studiokappaleista. CD:llä koko 76 minuuttinen kokonaisuus mahtuu yhdellä levylle.
Soft Machine on ollut aina tuulinen yhtye. Miehistövaihdoksia on tapahtunut lähes jokaisen levyn myötä eikä Six ollut poikkeus. Aggressiivisesti soittava saksofonisti Elton Dean vaihtui Sixillä huomattavasti pehmeämmin puhaltelevaan Karl Jenkinsiin jonka soitinvalikoimaan levyllä kuuluu oboe, baritoni- ja sopraanosaksofonit. Lisäksi Jenkins soittaa koskettimia Mike Ratledgen tukena…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
37. Peter Hammill: Chameleon In The Shadow Of The Night
Chameleon In The Shadow Of The Night on Peter Hammillin toinen sooloalbumi ja ensimmäinen jonka hän teki Van der Graaf Generatorin hajottua Pawn Heartsin jälkeen.
Chameleon In The Shadow Of The Night tasapainoilee jossain singer-songwriter musiikin ja VdGG-tyylisen dramaattisen progerockin välissä. Osa kappaleista on varsin simppeleitä perustuen lähinnä Hammillin vokaaleihin ja suht perustason akustisen kitaran hakkaukseen ja joihinkin satunnaisiin elektronisiin efekteihin.
Osa kappaleista on sofistikoituneempia teoksia jotka viittaavat selkeämmin Van der Graaf Generatorin suuntaan. Näistä tehokkain on järisyttävän hieno 11 minuuttinen progespektaakkeli ”(In The) Black Room” joka yltyy hetkittäin todella raivoisaksi. Jopa demoniseksi. Kappaleessa soittaakin vaikuttavasti koko VdGG:n klassinen kokoonpano. Kappaletta soitettiin myöhemmin myös VdGG:n konserteissa ja se olikin tarkoitettu alunperin Pawn Heartsia seuraavalle VdGG -levylle.. Ronskisti rokkaava ”Rock And Role” hyötyy myös suuresti VdGG:n jäsenien tuesta ja ennakoi tyylillisesti jossain määrin muutaman vuoden päässä odottavaa Hammillin alter-ego Rikki Nadirin musiikkia.
Levyn minimalistisemman puolen kohokohdiksi nousee dramaattinen piano-vetoinen ”In The End” jossa Hammillin vokaalien ilmaisuvoima kasvaa lopulta todella viiltäväksi. Herkemmille kuuntelijoille luultavasti liiankin viiltäväksi.
”(In The) Black Roomin” ohella toinen levyn avainkappaleista on todella vaikuttava ”Easy To Slip Away” joka palaa ”Refugees” -kappaleen (1970) hahmojen Miken ja Suzien pariin ja käsittelee ravisuttavasti ystävyyden asteittaista katoamista. ”Easy To Slipaway” on viipale huimaa, aidosti koskettavaa, melodramaa jollaiseen vain Hammill pystyy.
Chameleon In The Shadow Of The Night on kahtiajakautuneisuudessaan hieman skitsofreninen kuuntelukokemus. Kaikki kappaleet eivät myöskään ole erityisen inspiroituneita. Ainakaan musiikillisesti. Esimerkiksi ”What’s It Worth” on aika turhanpäiväinen rämpyttely. Muutamat helmet nostavat levyn kuitenkin helposti voiton puolelle.
Chameleon In The Shadow Of The Night enteili Hammillin kultakauden alkua. Seuraavaksi vuorossa oli nimittäin aina vuoteen 1981 kestänyt voittoputki joka sisälsi peräti 8 lähes virheetöntä sooloalbumia ja neljä hienoa albumia uudelleen kasatun VdGG:n kera. Harva muusikko on pystynyt samaan laadun ja määrän yhdistelmään.
Parhaat biisit: “(In the) Black Room/The Tower”, ”Rock And Role”, ”In The End”, ”Easy To Slip Away”
38. Dave Holland Quartet : Conference Of The Birds
Conference Of The Birds on basisti Dave Hollandin (s.1946) ensimmäinen levy bändin johtajana. Holland ansaitsi kannuksensa Miles Davisin yhtyeessä 60/70-lukujen taiteessa soittaen Davisin uraa-uurtavilla jazz-rock -levyillä In A Silent Way ja Bitches Brew.
Conference Of The Birds on hyvin puhallinsoitin vetoista akustista avantgarde -jazzia. Kvartettiin kuuluukin Hollandin ja rumpalin Barry Altschulin ohella kaksi puhallinsoittajaa Sam Rivers ja Anthony Braxton. Musiikki on hyvin vapaamuotoista, mutta Hollandin kontrabassokuviot ankkuroivat musiikkia mukavasti jottei touhu käy liian levottomaksi. Toisaalta Holland kyllä ottaa välillä itselleenkin soolotilaa ja pääsee esittelemään virtuoosimaisia soittotaitojaan.
Vaikka musiikki on enimmäkseen improvisoitua sisältää se joitakin selvästi sävellettyjä jaksoja kuten nimikappaleen hienot huilumelodiat.
Levyn sointi on rennon ilmava ja kepeä. Ei kuitenkaan särmätön. Conference Of The Birds on kuitenkin avantgarde-jazziksi suht helppoa kuunneltavaa.
Conference Of The Birds on ECM:n julkaisema ja se on yksi niistä harvoista firman julkaisuista jotka eivät oikeastaan kuulosta tai näytä ECM:n levyltä.
Parhaat biisit: ”Four Winds”, ”Conference Of The Birds”
39. Samla Mammas Manna : Måltid
Måltid on ruotsalaisen Samla Mammas Mannan toinen studioalbumi.
Måltid on hulvatonta huumorin sävyttämää, mutta silti virtuoosimaisella otteella soitettua vauhdikasta avantprogea. Omintakaisuutta tuo mukana oleva reipas annos pohjoismaisia kansanmusiikkivaikutteita. Monia kappaleita koristellaan hassuilla, hieman jodlaamisen kaltaisilla, vokalisoinneilla. Useimmiten tämä toimii mainiosti, mutta on myös välillä hieman ärsyttävää. Varsinaista sanoitettua laulua levyllä ei kuulla ja enimmäkseen kappaleet ovatkin instrumentaalisia. Koko nelikko Lars Hollmer (koskettimet, vokaalit), Lars Krantz (basso, vokaalit), Coste Apetrea (kitara, vokaalit) ja Han Bruniusson (rummut, vokaalit) soittaa erittäin taitavasti. Suurimman vaikutuksen tekee paitsi Hollmerin taiturointi sähköpianolla niin myös Apetrean puhtaalla soundilla näppäilemät konstikkaat sähkökitarakuviot.
Måltid on saanut varmasti vaikutteita valtavasti Frank Zappalta ja uskoisin että hollantilainen Supersister on ollut myös tuttu yhtye Samla Mammas Mannan väelle. Henry Cow tuntuu myös musiikilliselta sielunveljeltä vaikkei kyseisten vakavien taitelijoiden musiikki huumoriaineksia sisälläkään. Henry Cow tuskin ehti kuitenkaan SMM:aan vaikuttamaan koska yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä vasta samana vuonna kuin Måltid ilmestyi. Kyse lienee enemmän siitä että molemmilla yhtyeillä on yhteisiä esikuvia. Myöhemmin 70-luvulla Samla Mammas Manna liittyi Henry Cow’n organisoimaan Rock In Opposition -liikkeeseen.
10 minuuttista ”Dundrets fröjderia” ja 8 minuuttista “Minaretia” lukuunottamatta levyn biisit ovat kovin lyhyitä. Yleensä kestäen vain pari-kolme minuuttia. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta vähän pirstalaisen etenkin kun per kappale ideoita on reippaasti monta kertaa enemmän kuin saman mittaisessa popbiisissä olisi. Olisi ollut ehkä fiksua karsia hieman ideoiden määrää ja kehitellä parhaista hieman pidempiä kappaleita.
Måltidilla on hyvä meininki vaikka musiikin eri suuntiin säntäilevyys ja hetkittäin liialliseksi yltyvä huumori välillä kuuntelukokemusta häiritseekin. Levy on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa esim. Supersisterin (huumoria) ja Henry Cow’n (ei huumoria) ystäville.
Parhaat biisit: ”Dundrets fröjder”, “Minareten”
40. Gentle Giant: In a Glass House
In A Glass House on Gentle Giantin viides studioalbumi ja ensimmäinen ilman perustajajäsen Phil Shulmania.
Vaikea sanoa miten paljon muutoksesta voi laittaa Phil Shulmanin bändistä lähtöön, mutta In A Glass House on melkoinen tason pudotus verrattuna edellisvuoden Octopusiin joka on Gentle Giantin uran hienoin albumi. Vaikuttaa siltä että, kosketinsoittaja/multi-instrumentalisti Kerry Minnear ja vokalisti/puhallinsoittaja Derek Shulman joille jäi sävellysvastuu tällä levyllä, ovat olleet hieman eksyksissä ilman Shulmania. Tekniikka kyllä on hallussa, mutta sisältö hieman hakusessa…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
41. Faust: Faust IV
Faust IV on Faustin neljäs studioalbumi.
Faust syntyi vuonna 1971 Saksassa, aikana, jolloin saksalainen rock-musiikki etsi omaa identiteettiään angloamerikkalaisen vaikutuksen varjossa. Yhtyeen kokosi journalisti/tuottaja Uwe Nettelbeck, joka sai levy-yhtiö Polydorilta vapaat kädet koota saksalainen vastine The Beatlesille tai Frank Zappalle. Hän toi yhteen jäseniä kahdesta bändistä: Campylognatus Citelli ja Nucleus (älkäämme sekoittako tätä kuitenkaan Ian Carrin johtamaan jazz-rock -yhtyeeseen).
Faustiksi nimetty uusi yhtye vetäytyi Wümmeen, maaseudulla sijaitsevaan studiorakennukseen, jossa he työskentelivät täysin eristyksissä ja asuivat yhdessä kommunaalisesti. Nettelbeckin tuottamana Faust kehitti ainutlaatuisen tyylin: yhdistelmän musique concrètea, free jazzia, rockia ja puhdasta kakofonista melua. Vuonna 1971 julkaistu debyyttialbumi Faust ei ollut kaupallinen menestys, mutta se herätti huomiota radikaaliudellaan. Toinen albumi, Faust So Far (1972), toi mukaan enemmän muotoa ja melodiaa, säilyttäen silti kokeellisen hengen.
Vuonna 1973 Faust siirtyi brittiläisen Virgin Recordsin talliin. Heidän kolmas levynsä, The Faust Tapes, oli äänikollaasien ja harjoitusten kokoelma, jota Virgin myi hyvin matalalla hinnalla. Virginin julkaisut olivat Tubular Bellsin vanavedessä hyvässä nosteessa ja strategia toimi; The Faust Tapes löysi yllättävän suuren yleisön, myyden yli 50 000 kappaletta. Tämä loi pohjan Faust IV:n synnylle. Nyt ensimmäistä kertaa Faust teki levyn, joka oli sekä kunnollisesti tuotettu että selkeästi rakennettu kokonaisuus. Faust IV yhdisti bändin dadaistisen kokeilun melodisempaan ja lähestyttävämpään muotoon. Tinkimättä kuitenkaan sen ytimessä olleesta vapauden ja rakenteen jännitteen tutkimisesta.
Ainakin osa saksalaista bändeistä piti englantilaisen musiikkilehdistön keksimää termiä ”krautrock” halventavana, mutta Faust ottaa määritelmän haltuun ilkikurisesti omistajan elkein aloittamalla levyn biisillä ”Krautrock”. Lähes 12 minuuttia kestävä instrumentaalinen ”Krautrock” on jumittava transsi joka pohjautuu yksinkertaiseen fuzz-bassoriffiin jonka päälle kerrostuu vähitellen muita instrumentteja. Tämä droneen perustuva musiikki on selvää jatkumoa La Monte Youngin kokeiluille, mutta nyt huomattavast rokkaavammassa ja likaisemmin soivassa muodossa. Kummallisuutensa takia Faustia ei yleensä muisteta nostaa Canin ja Neu!:n rinnalle kun puhutaan krautrockin ytimestä, mutta tämä drone-odysseija matkaa ainakin suoraan sen ytimeen.
Toinen kappale ”Sad Skin Head” tarjoaakin sitten aivan toisenlaisen kulman Faustin maailmaan. Oudolla huudahduksella ja nenän niiston äänellä alkava, hädin tuskin kaksi minuuttia kestävä, miniatyyri kulkee hupaisasti pomppivan ska-poljennon varassa. Kepeästi soivan biisin lakonisesti laulettavat sanoitukset tuntuvat piruilevan kieliposkessa usein väkivaltaisille skinheadeille. Mukana on ihastuttavaa marimbojen kilinää ja kappaleen radiosoittopotentiaalin tuhoavaa vihaisesti surisevaa kitarointia. Kerrassaan ihana kappale.
Apart from all the bad times you gave me
I always felt good with you
Going places, smashing faces
What else could we do?
What else could we do?
Kolmanneksi suosikikseni nousee ”Giggy Smile” joka sekin entisetää laajentaa Faustin musiikin spektriä. Lähes kahdeksan minuuttiseksi venvä leikkisä Giggy Smile” kuulostaa melkeinpä varhaiselta Gongilta. Tai ehkä Gongin parodialta? Mukana on jopa hutera saksofonisoolo. Lopussa tempot vaihtelevat estottomasti koko homma huipentuu todella koukuttavan urkuostinaton myötä jonka rinnalla sähkökitarat kompuroivat hauskasti.
Faust IV on skitsofreeninen kokonaisuus joka sinkoilee umpimielisestä dronetuksesta lähes radiopoppiin, sieltä avantgardistisista surinoista hippirokkiin ja takaisin, mutta osittain juuri siksi se on niin herkullista ja jatkuvasti yllättävää kuunneltavaa. Tavallaan Faust IV on Faustia pelottomimmillaan sillä tällä kertaa he uskaltavat olla hetkittäin jopa helposti lähestyttäviä. Osa Faustin faneista pitää Faust IV:tä yhtyeen sell-out -levynä, mutta Itselleni se on tämän anarkistisen ja ketään kumartelemattoman porukan palkitsevin albumi.
Parhaat biisit: ”Krautrock”, ”The Sad Skin Head”, ”Giggy Smile”
42. Return To Forever: Hymn Of The Seventh Galaxy
Hymn Of The Seventh Galaxy on Return To Foreverin kolmas studioalbumi.
Amerikkalainen kosketinsoittaja Chick Corea (1941–2021)perusti Return To Foreverin vuonna 1972. Corean visiona oli luoda jazzin ja maailmanmusiikin rajoja ylittävä kokoonpano, joka yhdistäisi latinalaisamerikkalaisia rytmejä, modaalista jazzia ja melodista herkkyyttä. Alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat Corean lisäksi Flora Purim (laulu), Airto Moreira (lyömäsoittimet), Joe Farrell (saksofoni ja huilu) ja Stanley Clarke (basso). Ensimmäiset kaksi albumia, Return To Forever ja Light As A Feather (molemmat 1972–73), edustivat ilmavaa ja melodista jazzia, jossa latinalaisrytmit ja Corean koskettimet olivat keskiössä.
John McLaughlinin johtama Mahavishnu Orchestra oli aloittanut jazz-rockissa uuden rosoisemman ja entistä rokkaavamman suuntauksen ja pian myös Corea halusi siirtyä sähköisempään ja aggressiivisempaan suuntaan. Hän hajotti alkuperäisen akustispainotteisen kokoonpanon ja muodosti uuden täysin instrumentaalisen kvartetin: Corean ja Clarken rinnalle liittyivät Lenny White rummuissa ja Bill Connors sähkökitaraa soittamaan. Tällä kvartetilla syntyi ensimmäinen täysin sähköinen Return to Forever levy Hymn of the Seventh Galaxy – albumi, joka merkitsi aivan uutta vaihetta yhtyeen uralla.
Kuudesta 3-9 minuuttisesta raidasta koostuva Hymn Of The Seventh Galaxy paljastaa uuden värinsä jo ensimmäisellä raidallaan.
Levyn nimikappale ”Hymn Of The Seventh Galaxy” nimittäin avaa albumin räjähtävällä energialla ja toimii ohjelmanjulistuksena yhtyeen uudelle, sähköiselle suunnalle. Kappale käynnistyy heti nopealla, tarkasti soitettavalla unisonoriffillä, jossa Chick Corean syntetisaattori ja Bill Connorsin vahvasti yliohjattu sähkökitra kulkevat rinnakkain lähes mekaanisella tarkkuudella. Tämä intensiivinen alku asettaa tunnelman: kyse ei ole enää ilmavasta akustisesta jazzista, vaan tiukasta, virtuoosisesta ja sähköllä ladatusta musiikista, jossa rockin voima ja jazzin kompleksisuus yhdistyvät saumattomasti. Oikeastaan voidaan kyseenalaistaa onko kyse edes jazz-rockista vai mennäänkö ”Hymn Of The Seventh Galaxy” jo puhtaasto progressiivisen rockin puolelle?
Vain kolme minuuttisen kappaleen rakenne on tiivis mutta moniosainen. Kappale liikkuu nopeasti eri osioiden välillä: vuorottelevat teemalliset riffit, irrotteluun pohjautuvat soolot ja ajoittaiset pysähdykset luovat vaihtelevuutta, mutta kokonaisuus pysyy silti loogisesti kasassa. Corean sähköiset urutleimaavat kappaletta avaruudellisella, metallisella soundillaan, joka yhdessä kappaleen nimen kanssa viittaa futuristiseen, jopa scifi-henkiseen mielikuvamaailmaan. Connorsin soitto puolestaan tuo mukaan kulmikkuutta ja intensiteettiä, jota ei aiemmin Return to Foreverin musiikissa kuultu.
Rytmisesti kappale hyödyntää epäsäännöllisiä aksentteja ja tarkkaa synkronointia. Lenny White ja Stanley Clarke eivät vain seuraa toisiaan vaan pelaavat jatkuvasti jännitteillä, luoden pohjan, joka on yhtä aikaa raskas ja elastinen. Tämä rytminen tiukkuus yhdistettynä harmoniseen rikkauteen tekee kappaleesta eräänlaisen fuusiojazzin mikrokosmoksen.
Levyn toinen raita ”After The Cosmic Rain” vie musiikkia hieman seesteisempään suuntaan ja on levyn ainoa Stanley Clarken käsialaa oleva sävellys. Jos ”Hymn of the Seventh Galaxy” oli ikään kuin alkuräjähdys on hitaammin etenevä ”After The Cosmic Rain” kuin kauniisti leijailevaa, mutta yhä superkuumana kipinöivää avaruuspölyä joka synnyttää loput albumista. ”After The Cosmic Rain” soi melodisemmin, lähes hymnimäisesti, mutta samaan aikaan musiikissa on aavistus funkkia ja musiikki on rytmisesti vapautuneempaa. Ja vaikkei meininki ole yhtä räjähtävää kuin ensimmäisellä raidalla on tunnelma yhä jatkuvasti intensiivinen. Corean sähköpiano saa paljon tilaa ja hän soittaa myös maukkaan kosketinsoitinsoolon todella rupisella soundilla joka kuulostaa lähes sähkökitaralta. Connors vastaa tähän kirkkaasti säkenoivillä puhtailla sähkökitarasoinnuilla. Upeaa.
Kaksi osainen ”Space Circus” jää hieman tylsäksi jamitteluksi ja sooloiluksi, mutta loput albumista on varsin laadukasta materiaalia, erityisesti yhtyeen vanhat latinovaikutteet pintaan nostava ”Captain Señor Mouse” ilahduttaa. On kuitenkin myönnettävä, että välillä kvartetti eksyy liialliseen tekniseen briljeeraukseen ja soolo tai pari vähemmän olisi voinut tehdä albumikokonaisuudelle hyvää. Levy kärsii myös hieman muhjuisista ja sotkuisista soundeista.
Energinen Hymn Of The Seventh Galaxy nosti Return To Forever surffaamaan jazz-rockin korkeimmalle aallolle Mahavishnu Orchestran rinnalle. Chick Corea ei katsellut taaksepäin vaan Return To Forever jatkoi seuraavilla levyillään yhä sähköisempään suuntaan lisäten syntetisaattorit mukaan palettiin.
Parhaat biisit: ”Hymn of the Seventh Galaxy”, ”After The Cosmic Rain”, ”Captain Señor Mouse”
43. Alan Sorrenti : Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto
Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto on napolilaisen laulaja-lauluntekijä Alan Sorrentin toinen studiolevy.
Come Un… jatkaa pitälti Sorrentin edellisvuoden debyyttialbumi Arian linjoilla. Eli kyseessä on tummasävyistä ja hyvin dramaattista singer-songwriter -musiikkia progressiivisella kierteellä. Sorrentin hyvin omintakeinen lauluääni on edelleen päävetonaula tälläkin levyllä, mutta aivan yhtä hurjiin sfääreihin hän ei ääntään tällä kertaa vie. Yleistunnelma onkin hieman esikoista hillitympi. Kuten ensimmäisellä levyllä on nytkin mukana yksi järkälemäinen biisi. Arian nimikappaleella oli mittaa 19 minuuttia, mutta tällä kertaa nimieepos on peräti 23 minuuttia pitkä. Massiivinen ”Come un vecchio incensiere all’alba di un villaggio deserto” sisältää joitakin levyn komeimmista kohdista, mutta ei kaikessa avantgardistisuudessaan saa missään vaiheessa samanlaista draivia päälle kuin esikoislevyn nimi-spektaakkeli. Levyn viisi lyhyempää kappaletta ovat tasaisempia kokonaisuuksia, mutta eivät toisaalta sisällä yhtä sykähdyttäviä huippuja kuin nimikappale.
Mukaan levylle on saatu houkuteltua pari brittiläisen proge-skenen tähtimuusikkoa Curved Airista tuttu Francis Monkman joka soittaa kahdessa kappaleessa koskettimia sekä sähkökitaraa, Van der Graaf Generatorin nahkalippismies David Jackson vierailee huilistina kahdessa kappaleessa. Mitään valtavaa impaktia nämä britti-pelimannit eivät kuitenkaan levyllä tee eivätkä heidän suorituksensa erityisesti pomppaa korville muusta musisoinnista. Noh kyllähän Monkmanin syntetisaattorin mouruaminen nimikappaleessa on suht vaikuttavaa kuultavaa.
Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto ansaitsee Sorrentin esikoislevyn lailla kiitosta rohkeasta itsensä likoon laittamisesta ja omaperäisestä tunnelmasta, mutta aivan Arian sävellysten tasolle ei tällä kertaa ylletä. Tästä eteenpäin Sorrentin ura siirtyikin sitten tyylillisesti selkeästi populaarimpaan suuntaan ja uusi suuntaus”huipentui” vuonna 1980 Italian Euroviisu-ehdokkuuteen. Katoavaista on progressiivinen kunnia.
Parhaat biisit: ”Serenesse”, ”Oratore”, ”Come un vecchio incensiere all’alba di un villaggio deserto”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Julkaistu ensimmäisen kerran syyskuussa 2019, laajennettu painos julkaistu heinäkuussa 2025.
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 