”Kun aloimme soittaa, johdin koko hommaa kuin kapellimestari; joko kirjoitin jotakin jollekulle tai käskin hänen soittaa muita juttuja, joita kuulin samalla kun musiikki kasvoi ja kiinteytyi. Se oli yhtaikaa väljää ja tiukkaa. Se oli huoletonta, mutta valpasta; kaikki tarkkailivat erilaisia mahdollisuuksia, joita musiikki toi tullessaan. Musiikin kehittyessä saatoin kuulla jotakin, jota mielessäni kannatti laajentaa tai supistaa. Tämä äänitys oli siis kehittyvä, luova prosessi, elävä sävellys. Se oli kuin fuuga tai aihe, jonka pohjalta kaikki ponnistimme.”
– Miles Davis ja Quincy Troupe: Miles. Omaelämänkerta, ss. 287-288.
Rakkaus jazziin ei usein tapahdu ensisilmäyksellä. Vihasin koko musiikkityyliä kaikki teinivuoteni. Pitkät soolot tuntuivat turhalta muusikoiden itsetehostukselta, tiheät harmoniat työnsivät luotaan. Missä oli melodia ja selkeä rytminen viitekehys. Miksei rumpali soittanut ykkösiä bassorummulla? Ensimmäinen sillanrakentaja minulle oli Bill Bruford, jonka Feels Good to Me-levyä aloin kuunnella kasettikopiona innostuttuani King Crimsonista ja Yesistä. Vaikka tuon levyn harmoniat ja melodiat ovat vaikeita, progesta tuttu rytmiikka antoi kiintopisteen, jonka varassa pystyin avaamaan korvani jazzin kielelle. Tämä siis oli sitä ”fuusiojazzia”, josta puhuttiin pelonsekaisen kunnioituksen vallassa.
Bitches Brew oli ensimmäisiä CD-levyjäni. Ostin sen Lontoon Tower Recordsin pääkallonpaikalta kesälomareissulla ja kömmin Hyde Parkin suuren puun alle lukemaan sisäkansitekstejä. Niissä itsetietoinen kommentaattori avasi pelin toteamalla, etteivät rokkarit koskaan tule ymmärtämään levyä vaikka pitävätkin siitä; onhan siinä käytetty polyrytmejä ja polytonaalisuutta. ”Haista sinä kukkanen”, ajattelin minä ja päätin selvittää mitä se polytonaalisuus on (polyrytmit olivat jo King Crimsonista enemmän kuin tuttuja).
Sisäkansitekstin kirjoittajan asenne kuvastaa epävarmuutta, mitä jazz-yhteisö tunsi Milesin lähdettyä uusille vesille viimeistään In A Silent Way -levyllä, ja jatkettuaan varsinaiseen myrskyn silmään Bitches Brewlla. Selailin juuri jazzin pää-äänenkannattajan, Downbeat-lehden arvosteluja mainiossa The Miles Davis Reader -teoksessa. In a Silent Way sai kolme ja puoli tähteä viidestä, mikä oli melko rohkea viesti arvostelijalta koko genren kirjoitushetkellä juhlituimmalle nerolle. Brew saa viisi tähteä, mutta kriitikko toteaa ettei oikeastaan tajua sitä ja jää miettimään asiaa. Jostain tässä hommassa on kyse, muttei ole varma mistä.
Lue myös: Viikon Teos 38: Miles Davis: Nefertiti (1968)
Janne Yliruusi toteaa omassa arvostelussaan, että Brew on ”pitkä kuin nälkävuosi ja eeppisen mittaiset kappaleet eivät ehkä ole aina täyttä timanttia alusta loppuun, mutta toisaalta niiden jossain määrin psykedeelinen luonne on omiaan vaivuttamaan kuulijan eräänlaiseen transsiin jossa hän ei kuuntele musiiikkia jatkuvasti aktiivisesti, mutta silti tuntee sen. Ja nauttii.” Tämä kuvaa minunkin kuuntelukokemustani; laajempi muoto edellyttää tarkkailun rentouttamista ja musiikin vietäväksi heittäytymistä. Samankaltainen asenne minusta auttaa avaamaan vaativampia free jazz -teoksia. Ja omalla tavallaan Brewkin flirttailee freen kanssa abstrakteine harmonioineen. Toisaalta tällä musiikilla on selkeä kapellimestari, kuten lainaus Milesin omaelämänkerrasta osoittaa.
Miles oli hyvin monimutkainen persoona. Yksityiselämässään hän oli samanaikaisesti herkkä ja vetäytyvä, ja varsinkin addiktioiden vallassa nykykielellä kuvattuna väkivaltarikollinen, joka tyrannisoi elämänkumppaneitaan henkisesti ja fyysisesti. Levyn nimen on arveltu viittaavan Milesin nuorten elämänkumppanien vaikutukseen tämän musiikkimaun kehittymiseen; laulaja Betty Mabry, Milesin toinen vaimo tutustutti miehensä Jimi Hendrixiin, jonka kanssa suunniteltu yhteistyö jäi toteutumatta kitaristin kuoltua ennenaikaisesti. Musiikillisena johtajan Miles rakensi paljon kykyynsä löytää kunkin sukupolven suurimmat lahjakkuudet usein melko varhaisella iällä, ja hän antoi soittajille paljon vapautta. Toisaalta kenellekään ei jäänyt epäselväksi kenen musiikkia oltiin tekemässä.
Luulen, että Brew oli monelle muullekin sukupolveni edustajalle portti jazzin maailmaan. Kun sitä oppii kuuntelemaan, jazzin idea avautuu rokkarillekin.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti