Sarja: David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Vaikka David Bowie oli aloittanut musiikillisen uudistumisen jo 1980-luvun lopussa, alkoi myös koko hänen muukin elämänsä muuttua radikaalisti samoihin aikoihin. 1970-luvun klassikkoalbumien julkaiseminen uudelleen mielenkiintoisen bonusmateriaalin kera palautti Bowien musiikilliset ansiot ihmisten mieliin. Tin Machinen kahden studioalbumin välissä tehdyllä Sound+Vision-kiertueella oli tarkoitus soittaa vanhoja klassikoita viimeistä kertaa. Kuultiinhan niitä toki myöhemminkin, mutta ei enää samanlaisena best of -kattauksena. 

Tärkein tapahtuma ei kuitenkaan liittynyt mitenkään musiikkiin, vaan huippumalli Iman Abdulmajidin tapaamiseen. Ensitapaamisen järjesti kumpaisenkin kampaaja Teddy Antolin, jonka mukaan ”se oli rakkautta ensisilmäyksellä”. Yksi osoitus siitä, että Bowie oli tosissaan Imanin suhteen nähtiin jo vuonna 1991 ilmestyneellä ”Heroes”-albumin uusintapainoksella. Yksi levyn bonusraidoista oli saanut nimen ”Abdulmajid”. Pari kihlautui muutaman kuukauden kuluttua tapaamisestaan ja meni naimisiin Lausannessa Sveitsissä 24.4.1992. Isompi hääjuhla pidettiin kesäkuussa. Imanin tapaaminen muutti Bowien. ”He decided, ’I’ve met her, I’m changing my life, I’ve got to impress this woman and step up’ and he did”, totesi Teddy Antolin vuosia myöhemmin. Bowie onnistui tekemään vaikutuksen, ja pari pysyi yhdessä Bowien kuolemaan saakka.

Kun Bowie valmistautui häihinsä ja sävelsi musiikkia tilaisuuteen, tuntui uutta musiikkia ryöppyävän. Suuri osa albumin musiikista liittyykin Imaniin ja uuteen elämänvaiheeseen. Kun tuore aviopari ryhtyi etsimään asuntoa Yhdysvalloista, se sattui olemaan Los Angelesissa suurten rotumellakoiden aikaan. Mellakoiden seuraaminen hotellihuoneeseen jumittuneena antoi aiheen albumin nimikappaleelle. Sen ansiosta albumin teemaksi nousee myös rotujen välinen harmonia. Kolmas Black Tie White Noiseen vaikuttanut tapahtuma oli Bowien ja Let’s Dancen tuottaneen Nile Rodgersin törmääminen Tin Machinen kiertueella. Miehet sopivat tulevasta yhteistyöstä ja tuloksena oli lopulta Bowien ensimmäinen sooloalbumi yli viiteen vuoteen.  

Bowien ja Rodgersin yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli huhtikuussa 1992 ilmestynyt ”Real Cool World” -single. Se oli Ralph Bakshin ohjaaman eläviä ja piirrosanimoituja hahmoja yhdistelleen Cool World -elokuvan tunnuskappale, joka luonnollisesti löytyi myös elokuvan soundtrackalbumilta. ”Real Cool World” on kappaleena melko vaatimaton, mutta antoi kuitenkin esimakua tulevasta. Tin Machinen rokkari oli poissa, Young Americansilla sinisilmäsoulia esittänyt tyylikäs crooner oli tehnyt paluun.

Bowiella ja Rodgersilla oli periaatteessa yhteinen tavoite. Heidän mielestään hiphopiksi ja houseksi muuttunut uusi R’n’B kaipasi melodisuutta. Bowie halusi kokeilla, pystyisivätkö he luomaan uuden melodisen house-tyylin. Tuskinpa Black Tie White Noise kuitenkaan vaikutti sanottavasti mustaan musiikkiin. Levyn äänityksiin meni kaikkiaan suunnilleen vuosi ja Nile Rodgersin mukaan työ ei ollut helppoa. Hänestä turhauttavinta oli se, ettei Bowie halunnut kappaleista hittejä, vaan hääalbumin.

Huhtikuussa 1993 ilmestyneen Black Tie White Noisen ensimmäinen, kirkonkellojen äänellä alkava kappale ”The Wedding” on instrumentaali, jonka Bowie oli säveltänyt häihinsä. Albumilla kuultava versio on sekoitus Enigman new age -levyiltä tuttua monotonista biittiä ja Bowien saksofonia, jonka melodioissa on vaikutteita itämaisesta musiikista. Kyseessä on tietoinen pyrkimys kuvailla musiikin keinoin kahden eri kulttuurista peräisin olevan ihmisen liittoa. Tyylikäs kappale on onnistunut aloitus albumille.

Bowie oli tehnyt ”You’ve Been Aroundin” Reeves Gabrelsin kanssa jo Tin Machinen aikoihin. Black Tie White Noisella kuultava versio on hyperaktiivinen tanssibiitin ja jazzahtavien elementtien sekasotku, jossa Gabrelsin kitara tuntuu hautautuvan kaikenlaiseen hälyyn. Tyylinsä osalta ”You’ve Been Around” antaa jo viitteitä tulevasta – se ei kuulostaisi yhtään oudolta vuonna 1995 julkaistulla 1.Outsidella. Rumpusoundi oli ehkä vuonna 1993 onnistunut, mutta nyt kuultuna ärsyttävän konemainen. Tällä kappaleella kuullaan myös Lester Bowien trumpettia. Hänen kerrotaan soittaneen tällä albumilla soolonsa samalla kun kuuli kappaleen ensimmäistä kertaa – siis samaan tapaan kuin Robert Fripp soitti kitaraosuutensa Scary Monsters -albumilla. Lopputulos on varsin erikoinen ja ennenkaikkea hengästyttävä.

Lue myös:

Black Tie White Noisen äänitysten yhteydessä Bowie otti yllättäen yhteyttä myös joihinkin entisistä soittokavereistaan. Yksi heistä oli kitaristi Mick Ronson, joka oli ollut Bowien oikea käsi 1970-luvun klassikkoalbumeilla The Man Who Sold The Worldista Pin-Upsiin asti. Syöpää sairastanut Ronson kävi soittamassa kitaraa ”I Feel Freellä” vain vähän ennen kuolemaansa. Vastapalveluksena Bowie lauloi Bob Dylanin ”Like A Rolling Stonen” Ronsonin Heaven And Hull -albumille. ”I Feel Free” oli varmasti Ronsonille tuttu, olihan hän soittanut sitä Bowien kanssa Ziggy Stardustin jälkeisellä kiertueella. Bowien laulutyyli ja 1990-luvun alun tuotannolliset jipot kätkevät tehokkaasti sen tosiasian, että ”I Feel Free” oli alunperin Creamin esittämä rockbiisi. 

Mukavan rennosti kulkeva albumin nimikappale ”Black Tie White Noise” sai aiheensa Los Angelesin rotumellakoista. Bowie ei onneksi eksynyt saarnaamaan rotujen välisestä yhteisymmärryksestä tai pliisuillut jonkin ”Ebony And Ivoryn” tapaan, vaan teki aiheesta toimivan kappaleen. Voi myös todeta, että vastikään Imanin tavannut Bowie todellakin ”eli kuten saarnasi” ja olihan hän laulanut vieraiden kulttuurien ymmärtämisestä jo Tonightilta löytyvällä ”Loving The Alienilla”. Davidin saksofoni ja Lesterin trumpetti antavan kappaleelle tyylikkään säväyksen. Toisena vokalistina kuultava Al B. Sure! teki kappaleen laulusovitukset yhdessä Bowien kanssa ja singlenäkin julkaistu lopputulos toimii hienosti.

Black Tie White Noise oli monella tapaa Bowien siihenastisista albumeista henkilökohtaisin. Iman oli tietysti albumin muusa, mutta myös Bowien vuosikymmentä aiemmin itsemurhan tehnyt velipuoli Terry Burns oli yhden laulun innoittajana. ”Jump They Say” on tyylikäs ja melodinen kappale. Kappaleen musiikkivideolla Bowie keikkuu jossain korkean rakennuksen huipulla ja Lester Bowien trumpettisoolo vielä lisää huimauksen tuntua. Myös singlenä julkaistusta kappaleesta on ajalle tyypilliseen tapaan olemassa ainakin puolenkymmentä erilaista editointia ja remiksausta.

Scott Walkerin kirjoittama ”Nite Flights” on jälleen äärimmäisen tyylikäs kappale. Bowie oli ihastunut kappaleeseen jo sen ilmestyessä 1970-luvun lopussa ja puolitoista vuosikymmentä myöhemmin hän oli valmis levyttämään siitä oman version. Hänen yökerholaulajan tyylillä upeasti toteutetussa tulkinnnassaan on ripaus sitä ulkopuolista ja tunteetonta viileyttä, jolla ”The Thin White Duke” esitti Station To Stationin kappaleita. Kappaleen oudosti särisevät syntetisaattorit taas muistuttavat ”Berliini-trilogian” ajoista. Jostain syystä uskon, että androidit pitäisivät tästä kappaleesta.

Vaikka tämä albumi saikin ilmestyessään kriitikoilta positiivisia arvioita, huomautettiin myös levyn materiaalin epäyhtenäisyydestä. Varsinkin ”Pallas Athenan” erilaisuus rikkoo kokonaisuutta. Bowien saksofoni värittää melko monotonista, vain vähän laulua sisältävää kokeilevaa kappaletta. ”Pallas Athena” enteilee jo Earthling-albumin flirttailua tuoreempien musiikkisuuntausten kanssa. Bowie väitti albumin ilmestymisen aikoihin, ettei hänellä itselläänkään ole käsitystä siitä, mistä kappaleessa on kyse.

”Miracle Goodnight” hyppää edellisen kappaleen jälkeen hämmentävästi melko tavallisen popin maailmaan. Tämä nätti pikku kappale olisi voinut löytyä niiltä Let’s Dancen jälkeisiltä albumeilta. Levy-yhtiössä arveltiinkin tämän olevan niin hyvä kappale, että se julkaistiin singlenä. Kertosäe on kieltämättä tarttuva.

Kun ihmiset tutustuvat paremmin toisiinsa, he saattavat tutkia millaista musiikkia toinen oikein kuuntelee. Bowiekin tutki Imanin levyhyllyn sisältöä. Yksi levyistä oli Imanin ystävän, mauritanialaisen laulaja Tahra Mint Hembaran albumi, jolta ”Don’t Let Me Down & Downin” alkuperäinen arabiankielinen versio löytyi. Bowie päätti tehdä kappaleesta oman version häälahjaksi Imanille. Rauhallinen ja melodinen kappale kuulostaa todellakin kappaleelta, jollaisella todistellaan ikuista rakkautta.

”Looking For Lester” on jazzahtava instrumentaali, jota David Bowien saksofoni ja Lester Bowien trumpetti kuljettavat eteenpäin. Lester Bowie totesi myöhemmin, ettei David Bowie ole fonistina teknisesti loistava, mutta osaa käyttää soitinta hienosti musiikin värittämiseen. Tällä kappaleella vierailee myös pianisti Mike Garson, jonka persoonallinen tyyli muistettaneen parhaiten ”Aladdin Sanen” pianosoolon ansiosta.

Alunperin Morrisseyn esittämä ”I Know It’s Gonna Happen Someday” päätyi levylle kuulemma siksi, että se kuulosti Bowien mielestä Young Americansin materiaalilta. Ehkäpä tässä sitten on jotain samankaltaista kuin ”It’s Gonna Be Me” -kappaleella, joka ei aikoinaan päässyt Young Americansille. Kappaleella kuultava Tony ”Wild T” Springerin kitarasoolo on tyylikäs, samoin taustalla kuultavat puhaltimet, mutta tällä albumilla tämä hidas gospel- tai soulkappale tuntuu kuitenkin olevan väärässä seurassa. 

Varsinaisen albumin päätöskappale “The Wedding Song” on laulettu versio albumin avausraidasta. Kappale päättyy kirkonkelloihin ja niin hieman sekavalle albumille saadaan luotua yhtenäisyyden tuntua.

Vaikka vuonna 1993 cd olikin suosituin tallenneformaatti, ohjattiin ihmisten ostokäyttäytymistä edelleen vain cd:ltä löytyvien bonuskappaleiden avulla. Melko vaatimaton “Lucy Can’t Dance” oli Black Tie White Noise -cd:n bonuskappale. Jossain levyn muiden kappaleiden joukossa ”Lucy Can’t Dance” olisi varmasti kuulostanut paremmalta, sillä selkeästi albumin viimeiseksi kappaleeksi tarkoitetun ”The Wedding Songin” perässä se kuulostaa todellakin ylimääräiseltä.

Black Tie White Noisen äänimaailma on selkeästi 1990-luvun alkupuolelta. Varsinkin rumpujen osalta soundit ja soittotyyli kuulostavat useimmilla kappaleilla vanhentuneilta, olipa kyseessä sitten rumpukone tai oikea rumpali. Oikeastaan nimenomaan Lester Bowien trumpetti tuo levylle persoonallisuutta, vaikkei hän soitakaan kuin kuudella kappaleella. 

Nile Rodgers kertoi jälkeenpäin, ettei Bowie antanut hänen tehdä Black Tie White Noise -albumista niin kaupallista kuin mitä se materiaalin puolesta olisi voinut olla. Sekä Rodgers että Bowie totesivat, ettei Let’s Dance II ollut kummallakaan tavoitteena – sellaisen he olisivat tehneet halutessaan jo vuosia aiemmin. Nyt Bowie ei halunnut hittejä, vaan hääalbumin. Levyn työnimenä olikin The Wedding Album.

Albumi otettiin vastaan positiivisesti. Britanniassa se nousi listaykköseksi ja useissa muissakin maissa kymmenen myydyimmän levyn joukkoon. Yhdysvalloissa sijoitus oli 34., mitä seliteltiin albumin julkaisseen Savagen taloudellisista ongelmista johtuneesta vähäisestä markkinoinnista. Selvää kuitenkin oli, että fanit toivottivat Bowien tervetulleeksi takaisin eivätkä jääneet kaipaamaan Tin Machinea. David Bowie oli palannut ja hyvin pian kävisi selväksi, että musiikilliset muuttumisleikit eivät olleet jääneet hänen osaltaan historiaan. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.
Lue myös: David Bowie – Low (1977)
Kappaleet
  1. ”The Wedding” 5:04
  2. ”You’ve Been Around” 4:45
  3. ”I Feel Free” 4:52
  4. ”Black Tie White Noise” 4:52
  5. ”Jump They Say” 4:22
  6. ”Nite Flights” 4:30
  7. ”Pallas Athena” 4:40
  8. ”Miracle Goodnight” 4:14
  9. ”Don’t Let Me Down & Down” 4:55
  10. ”Looking for Lester” 5:36
  11. ”I Know It’s Gonna Happen Someday” 4:14
  12. ”The Wedding Song” 4:29
Tuottaja: David Bowie, Nile Rodgers
Levy-yhtiö: Savage / Arista

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑