Kun The Beatlesin Sgt.Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja Pink Floydin The Piper At The Gates Of Dawn julkaistiin ja Swinging London oli universumin coolein paikka, alkoi Britanniassa ilmestyä Australiassa jo vuonna 1963 perustettu vastakulttuurilehti nimeltä OZ. Jutut olivat vähintäänkin kummallisia ja lehden grafiikka näyttäisi netistä löytyvien kansikuvien perusteella muistuttavan jonkin verran Monty Pythonin animaatiot tehneen Terry Gilliamin usein surrealistista ja mitäänkumartelematonta tyyliä. Lehti ilmestyi Britanniassa vuoteen 1973 asti, Australiassa sen julkaiseminen oli loppunut jo vuonna 1969.
Yksi OZin tarinoista oli jäänyt muhimaan jonnekin David Bowien alitajuntaan vuosiksi. Lehdessä oli ollut juttu amerikkalaisesta John Fare -nimisestä ”taiteilijasta”, joka järjesti varsin hurjia performansseja. Niissä robotti poisti ilmeisesti aika sattumanvaraisesti taiteilijalta ruumiinosia. Esityksiä oli harvakseltaan, sillä olihan taiteilijan pitänyt toipua taiteellisista operaatioista, joissa häneltä oli poistettu mm. toinen silmä, toinen kives, sormia, varpaita ja sisäelimiä. Kun Bowie sattui tapaamaan musiikkijournalisti Charles Shaar Murrayn, jolla oli aikoinaan ollut yhteyksiä OZiin, hän kysyi oliko John Fare edelleen elossa. Bowien pettymykseksi koko tarina olikin ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Mutta ilmeisesti Bowie sai tästä idean seuraavaan albumiinsa.
Bowie oli keskustellut Brian Enon kanssa yhteisen projektin tekemisestä jo häidensä aikaan vuonna 1992. Sopivaa aikaa löytyi lopulta vuonna 1994 ja Enon työskentelymetodit tuntien luvassa olisi jotain epätavallista. Edellisen yhteistyön hedelmiähän olivat klassikkoalbumit Low, ”Heroes” ja Lodger. Ennen uuden albumin äänitysten alkua he vierailivat Guggingin psykiatrisessa sairaalassa Itävallassa ja haastattelivat sen potilaita. Sairaalassa taiteen tekemistä käytettiin osana potilaiden hoitoa ja potilaat olivat kuuluisia naivistisesta Outsider-taiteestaan.
Tulevan albumin säveltäminen alkoi maaliskuussa 1994 pianisti Mike Garsonin, kitaristi Reeves Gabrelsin, rumpali Sterling Campbellin sekä bassoa ja syntetisaattoreita soittaneen Erdal Kizilcayn kanssa. Oikeastaan säveltäminen ei kuvaa kovinkaan hyvin kappaleiden kehittelyä, sillä musiikki muodostui improvisoimalla. Bowie sekä suunnitteli lauluja ja tarinan henkilöitä ja tapahtumia että piirsi ja maalaili muiden soittaessa. Lopulliset sanoitukset muodostuivat The Verbasizer -ohjelmalla, joka leikkasi ja liimasi tekstinpätkiä satunnaiseen järjestykseen William Burroughsilta lainatun tekniikan mukaisesti. Tuloksena oli Garsonin mukaan noin 35 tuntia musiikkia, josta olisi voinut koota useita albumeja. Ja useampia albumeja olikin suunnitelmissa. Lähestyvä vuosituhannen vaihde oli saanut myös Bowien levottomaksi. Joku saattaa vielä muistaa pelot tietokoneiden sekoamisesta, mutta Bowie pohdiskeli asiaa kulttuurin ja taiteiden muuttumisen kannalta. Tarkoituksena oli julkaista vuoteen 2000 mennessä lisää albumeja ja 1. Outsiden oli tarkoitus olla ensimmäinen osa. Vielä vuonna 1997 Bowie kertoi seuraavan albumin nimen olevan 2. Contamination.
Ensimmäinen julkaistavaksi tarjottu versio 1. Outsidesta – Gabrelsin mukaan kaksituntinen ”improvisoitu ooppera” Leon – oli valmis loppuvuodesta 1994, mutta levy-yhtiöissä siitä ei innostuttu. Bootlegina julkaistu kooste noista alkuperäiselle albumille tarkoitetuista kappaleista on kyllä niin vaativaa kuunneltavaa, ettei levy-yhtiöiden päätöstä tarvitse ihmetellä. Levy-yhtiöiden ratkaisu sai Bowien kehittelemään levyä ja sen musiikkia hieman helpommin lähestyttäväksi. Alkuvuodesta 1995 äänitettiin uutta musiikkia, joka tällä kertaa sisälsi selvemmin yksittäisiä kappaleita. Sessioissa oli mukana uusia muusikoita: kitaristit Carlos Alomar ja Kevin Armstrong, basisti Yossi Fine sekä rumpali Joey Baron.
Albumilla kuultava tarina löysi lopullisen muotonsa periaatteessa onnekkaan sattuman kautta. Englantilainen musiikkilehti Q pyysi loppuvuodesta 1994 Bowie’a pitämään kymmenen päivän ajan päiväkirjaa, joka sitten julkaistaisiin lehden sadannessa numerossa. Bowie ajatteli oman elämänsä olevan liian tylsää, joten hän päättikin palata Leonin tapahtumiin ja kirjoittaa lehteä varten Nathan Adlerin päiväkirjaa. Adler on etsivä, joka tutkii ”taiderikosta”, jossa nuori Baby Grace Blue on ilmeisesti murhattu taiteellisessa rituaalissa. Epäiltyjä ovat mm. Leon Black, Algeria Touchshriek ja Ramona A. Stone, joista jokainen pääsee levyllä Bowien tulkitsemana ääneen. Tapahtuma-aika on vuoden 1999 viimeinen päivä, mutta välillä muistellaan myös tapahtumia vuoden 1977 Berliinissä ja 1994 Manhattanilla. Sekavaa ja teennäistä? Takuulla. Albumin koko nimi oli 1. Outside (The Nathan Adler Diaries: A Hyper Circle), joka vielä jatkuu vihkon sisäsivuilla Or The Art-Ritual Murder Of Baby Grace Blue. Vihkosta on tehty monilla graafisilla ratkaisuilla mahdollisimman hankalasti luettava ja Bowien leikkiminen tuon ajan kuvankäsittelyohjelmilla on synnyttänyt vihkoon monta oudonnäköistä hahmoa. Levykansi on Bowien maalaama omakuva.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
”Leon Takes Us Outside” on selvää sukua niin Diamond Dogsin ”Future Legend” -introlle kuin Never Let Me Downin b-puolen avanneen “Glass Spiderin” alussa kuultavalle tarinalle. Heti sen perään jatkuva “Outside” kuulostaa alusta alkaen raskaalta, vaikka pintaan miksattu akustinen kitara sitä hieman keventääkin. Basso ja rummut kuulostavat synkän painostavalta ja Bowien laulamana ”It’s happening now, not tomorrow” tuntuu häiritsevän pahaenteiseltä. ”Outside” oli kappaleena vanhempaa perua – Bowie oli kirjoittanut sen yhdessä Kevin Armstrongin kanssa Tin Machinen ensimmäistä albumia varten, tosin tuolloin kappaleen työnimenä oli vielä ”Now”.
Bowien uusi, häiriintyneen kuuloinen musiikki vyöryi vuonna 1995 pahaa-aavistamattomien katsojien eteen television kautta. ”The Hearts Filthy Lessonista” tehty musiikkivideo nähtiin Suomessakin jossain musiikkiohjelmassa. Singlenä julkaistu kappale kuulostaa todella selvästi juuri 1990-luvun puolivälin tuotteelta. Sähköinen kitarariffi, raskaat industrial-taustat olivat selvästi ottaneet vaikutteita tuon ajan nuorilta artisteilta ja Bowien kiinnostus esim. Nine Inch Nailsia ja Trent Reznoria kohtaan kuuluu musiikissa selvästi.
”A Small Plot Of Land” on hämmentävän unenomainen kappale. Se on Mike Garsonin pianon ansiosta oudosti jazzahtava kappale, jolla Bowie käyttää jälleen teatraalisempaa laulutyyliä. Rummut paukkaavat levottomasti jossain taustalla, basso keinuu vähäeleisesti. Sitä seuraava ”Segue – Baby Grace (A Horrid Cassette)” on epämääräinen siirtymä, jossa ilmeisesti huumattu Baby Grace valmistautuu kohtaamaan kuolemansa. Vähäeleinen tausta tuntuu olevan ristiriidassa Bowien muokatun äänen kanssa.
Vaikka ”Hallo Spaceboy” -single nousikin listoille, ei kyseessä ollut tämä Bowien ja Enon kirjoittama rankka albumiversio. Kirskuvat kitarat ja rankka rummutus tekevät kappaleesta aggressiivisen. Sanoitukset tuntuvat välillä muistelevan 1970-luvun alun glam rock -aikoja, ainakin tekstinpätkä ”Do you like girls or boys? It’s confusing these days” tuntuu olevan heitto ”Rebel Rebelin” suuntaan. Singlemenestystä “Hallo Spaceboy” sai myöhemmin, kun Pet Shop Boys teki kappaleesta remiksauksen.
Tyylikäs ”The Motel” on Mike Garsonin hienon pianotyöskentelyn ansiosta jälleen jazzahtava kappale, joka kehittyy loppua kohti raskaammaksi särökitaran tullessa mukaan. Joissakin Bowie-kirjoissa lähes seitsenminuuttista ”The Motelia” pidetään tämän albumin keskeisenä kappaleena.
”I Have Not Been To Oxford Town” tuntuu leikittelevän kepeän laulumelodian ja epämääräiseksi muokatun taustan ristiriidalla. Tämä jännästi funkhenkinen kappale olisi voinut löytyä joltain Bowien 1980-luvun albumilta, tosin taustat olisivat siinä tapauksessa olleet aivan toisenlaiset. 1. Outsidella se tuntuu olevan tervetullut, joskin omituinen kevennys.
Syntikkabasson kuljettama “No Control” palauttaa albumin jälleen synkemmille vesille. Osa kappaleen kohtalonomaisuudesta tulee Bowien laulusta. Joku toinen olisi todennäköisesti esittänyt tällaisen kappaleen aggressiivisemmin, mutta Bowie ei kuulosta dramaattiselta, pikemminkin kylmän toteavalta.
“Segue – Algeria Touchshriek” on jälleen puhuttu osuus, jonka taustalla kuullaan yhtyeen improvisaatioita. Rasittavaa kuunneltavaa, kuten levyn muutkin siirtymät.
“The Voyeur Of Utter Destruction (As Beauty)” on levyn kappaleista ehkä selkeimmin ottanut vaikutteita 1990-luvun puolivälin uusista musiikkisuuntauksista. Persoonallisuutta tähän levottomalta kuulostavaan kappaleeseen tuo jälleen Mike Garsonin piano.
Puheosuudella alkava “Segue – Ramona A. Stone / I Am With Name” muuttuu melko pian improvisoiduksi, pahaenteisen kuuloiseksi kappaleeksi, joka kuulostaa aika paljon Einstürzende Neubautenin kaikenlaisilla tavaroilla toteutetuilta sävellyksiltä. Tässä kuullaan kuitenkin soittimilla tehtyjä hälyääniä.
“Wishful Beginnings” on hidas ja synkkä, surumarssimainen kappale, jolla Bowien laulu kuulostaa kaihoisalta. Brian Enon käsittelemät äänet kappaleen taustalla tekevät tästäkin kappaleesta jälleen hieman häiritsevän kuuloisen.
“We Prick You” on jälleen reippaampi, äänitysajankohtansa helposti paljastava kappale. Vaikutteita on otettu junglesta ja drum’n’bassista, minkä takia kappale tuntuu jo enteilevän seuraavan Earthling-albumin tunnelmia. Yksinkertainen kappale on mieleenjäävä.
Nämä puhesiirtymät tuntuvat muuttuvan levyn loppua kohti tultaessa yhä ärsyttävämmiksi. Minuutin mittaisella “Segue – Nathan Adlerilla” Bowien puheen taustalla kuuluvaa ääntä ei oikein voi oikein musiikkina pitää.
Synkän syntikkabasson vetämänä kulkeva “I’m Deranged” on jälleen ottanut vaikutteita drum’n’bassista. Vaikka se on periaatteessa taustaltaan yksinkertainen, tuo Mike Garsonin piano siihen kuitenkin eloa.
Laiskahkon biitin vetämä “Thru’ These Architects Eyes” kuulostaa oudosti tanssittavalta, vaikkei se melodisesti toimikaan kovin hyvin. Levyn puolivälin jälkeen materiaali alkaa tuntua väkinäiseltä ja albumin pituuskin alkaa jo tuntua puuduttavalta.
“Segue – Nathan Adler” on onneksi vain lyhyt jutustelu ennen levyn viimeistä kappaletta. “Strangers When We Meet” löytyi jo edelliseltä The Buddha Of Suburbia -albumilta. Outsiden versio kuulostaa selvästi viimeistellymmältä ja Mike Garsonin piano tuo jälleen kappaleelle sekä tyylikkyyttä että lämpöä. Selvästi muun levyn materiaalia laulumaisempi päätöskappale tuntuu oudolta valinnalta, mutta ehkä Bowie on halunnut antaa synkälle levylle toiveikkaan lopetuksen. Tarinahan ei kai loppunut tähän – ainakin vihkossa on teksti ”To be continued…”
Vaikka Bowie olikin onnistunut näyttämään 1. Outsiden avulla löytäneensä jälleen uuden innon musiikin tekemiseen, olisi levystä saanut huomattavasti tehokkaamman ja paremman jättämällä puhutut väliosat pois ja karsimalla muutaman kappaleen pois. 75 minuutin mittainen albumi on Bowien uran pisin studioalbumi. Melko pian albumin julkaisun jälkeen Bowie alkoi itsekin ajatella sen olleen liiankin pitkä, mutta toisaalta hän pohti edelleen alkuperäisen Leon-teoksenkin julkaisemista.
Brian Enon merkitystä albumin soundien muokkaajana ja yhtenä levyn tuottajana ei voi väheksyä. Eno oli tuottanut monenlaisia artisteja, ja hänen kummallisten metodiensa ansiosta tulokset olivat yleensä mielenkiintoisia. Levyn äänimaisemassa tärkeämmäksi hahmoksi saattaa kuitenkin nousta Mike Garson, jonka avantgardepiano tuo muun musiikin kanssa ristiriitaiselta vaikuttavaa tyylikkyyttä useimmille kappaleille.
Ostava yleisö otti Outsiden vastaan vaihtelevasti. Britit olivat selvästi innoissaan, albumi nousi peräti listan kahdeksanneksi, eikä Billboardin sijaa 21 voi pitää huonona saavutuksena. Pet Shop Boysin ”Hallo Spaceboy” -remiksauksen menestyksen jälkeen albumista julkaistiin myös uusi versio 1. Outside Version 2, jolta puuttuu ”Wishful Beginnings” ja jonka loppuun on lisätty remiksaus ”Hallo Spaceboysta”.
Bowien uran kannalta 1. Outside oli jälleen kerran uuden puolen tästä monipuolisesta artistista esitellyt comeback. Tällä kertaa Bowie ei enää toiminut suunnannäyttäjänä muille, mutta osoitti kuitenkin olevansa hyvin mukana sen hetken musiikillisessa ilmastossa ja pystyvänsä muovaamaan musiikkiaan uusien vaatimusten mukaan. Ja vaikkei Bowien uusi tyyli olisikaan miellyttänyt kaikkia pitkäaikaisia faneja, niin ajatus maestron paluusta näin selvästi valtavirran ulkopuolelle lämmitti varmasti monen sydäntä. Ehkäpä vanhalla kameleontilla olisi vielä jotain annettavaa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: David Bowie – Low (1977)
Tuottaja: David Bowie, Brian Eno, David Richards
Levy-yhtiö: Arista / BMG / RCA / Virgin
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti