The Quest on Yesin 20. tai 21. studiolevy hieman laskutavasta riippuen.
Vuonna 1968 perustetun Yesin viimeiset 20 vuotta ovat olleet sekavaa aikaa. Oikeastaan totta puhuen samaa voidaan sanoa myös viimeisestä 40 vuodesta, mutta keskittykäämme tällä kertaa vain yhtyeen kahteen viimeiseen vuosikymmeneen.
Yesin tie Magnificationista The Questiin: 2001-2021
2000-luku alkoi Yesin kannalta taiteellisesti väkevällä tavalla hienosti rock-bändiä ja sinfoniaorkesteria yhdistelevällä Magnification -levyllä joka ilmestyi vuonna 2001. Valitettavasti isolla budjetilla työstetty levy ei menestynyt kaupallisesti kovinkaan hyvin. Erityisesti yhtyeen perustajajäsen, ja sen yksi kantavista voimista, vokalisti Jon Anderson otti tämän raskaasti mikä johti siihen että hänen ja sitä kautta Yesin kiinnostus uusiin studiolevyihin oli lähitulevaisuudessa pyöreä nolla.
Yes kuitenkin lähti kiertämään rohkeasti sinfoniaorkesterin kera vuonna 2002. Kiertue oli menestys (ja ylsi myös Helsinkiin asti) ja niin oli sitä seuranneet kiertueet ja yhtyeen live-suosio kasvoi tasaista vauhtia. Vuonna 2004 yhtye juhli 35-vuotista olemassa oloaan menestyksekkäällä kiertueella ruotuun jälleen kerran palanneen Rick Wakemanin kera. Erityisesti Anderson alkoi kuitenkin väsymään loputtomaan kiertämiseen ja hänen toiveestaan yhtye vetäytyi tauolle useamman vuoden ajaksi. Paluuta alettiin kaavailemaan vasta vuonna 2008 kun yhtye päätti lähteä 40-vuotisjuhlakiertueelle jolle oli keksitty jo uljas nimikin: Close to the Edge and Back Tour.
Juuri ennen kiertueen alkamista iski kuitenkin katastrofi. Anderson sai pahanlaatuisen astma-kohtauksen joka lähes tappoi hänet. Andersonin keuhkot vahingoittuivat kohtauksen seurauksena pahasti ja hän joutui pitkälle sairaslomalle.
Andersonin ja toisen perustajajäsenen basisti Chris Squiren välit olivat kiristyneet pikku hiljaa vuosien varrella ja siihen nähden Yesin seuraava siirto ei ehkä ole niin yllättävä kuin se muuten voisi olla. Yes nimittäin päätti jatkaa ilman Andersonia joka oli ollut mukana yhtyeessä aina yhtä albumia ja kiertuetta lukuunottamatta.
Wakeman pysyi kuitenkin tällä kertaa lojaalina Andersonille ja loikkasi jälleen kerran kelkasta. (Anderson ja Wakeman tekivät vuonna 2010 levyn The Living Tree ja keikkailivat pienimuotoisesti). Jäljelle jäänyt kolmikko Squire, kitaristi Steve Howe ja rumpali Alan White värväsivät yhtyeeseen kosketinsoittaja Oliver Wakemanin (Rickin poika) ja kanadalaisen vokalisti Benoît Davidin joka oli aiemmin osoittanut kykynsä Yes-tribuuttibändi Close To The Edgessä. Viisikko kiersi hetken aikaa ilman Yes-nimeä, mutta lokakuussa 2009 Squire ilmoitti että uusi kokoonpano todellakin on Yes. Pikku hiljaa toipumassa ollut Anderson ei ollut tyytyväinen, muttei voinut asialle mitään.
Uusi Yes oli Andersonin ulos savustamisen jälkeen keskittynyt toistaiseksi vain kiertämään, mutta vuonna 2010 yhtye palasi studioon. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tyydyttävää lopputulosta ja levyn tekeminen keskeytettiin. Nykypäivänä mitään ei jää lopulta kuitenkaan julkaisematta ja osa tuon session hedelmistä julkaistiin lopulta vuonna 2019 EP-levy From A Pagen muodossa.
Seuraava yritys osoittautui menestyksekkäämmäksi: vanha Yes-veteraani Trevor Horn, josta oli sittemmin tullut yksi planeetan menestyneimmisstä tuottajista, kutsuttiin tuottajaksi ja hän suostui sillä ehdolla että Drama-levyn (1980) ajoilta periytyvä levyttämättä jäänyt kappale ”We Can Fly” otettaisiin mukaan. Tämähän kävi Yesille ja lopulta Hornin sävellys laajeni koko albuminpuoliskon mittaiseksi suiteksi ja mukaan otettiin myös muuta Hornin Buggles-ajoilta periytyvää materiaalia. Hornin vaatimuksesta hänen vanha kumppaninsa kosketinsoittaja Geoff Downes (Asia) värvättiin myös mukaan levylle ja samassa yhteydessä Oliver Wakeman sai pakata koskettimensa ja matkata kotiin sillä kuuluisalla maitojunalla. Yesin henkilöstöpolitiikka on ollut alusta asti armotonta (moikka Peter Banks, heippa Tony Kaye, älä soita meille, me soitetaan sulle Patrick Moraz jne.) ja sama jatkui selvästi myös 2000-luvulla. Vuonna 2011 ilmestynyt Fly From Here oli kuitenkin varsin laadukas levy ja se parani entisestään vuonna 2018 kun Horn teki sille radikaalin remiksauksen nimellä The Return Trip ja korvasi samassa rytäkässä Benoît Davidin vokaalit omillaan.
David-raukka oli saanut itse pakata laukkunsa jo vuonna 2012 kun kävi selväksi ettei hänen äänensä kestänyt ankaraa kiertämistä. Tilalle pestattiin toinen Yes-tribuuttibändien konkari Jon Davison joka oli laulanut myös progebändi Glass Hammerissa. Davisonin kera Yes jatkoi ahkeraa kiertämistä kunnes lopulta alkuvuodesta 2014 Yes palasi jälleen studioon. Tällä kertaa mm. Queenia tuottaneen Roy Thomas Bakerin kera. Yes on aina ollut hidas oppimaan virheistään sillä Bakerin kanssa oli yritetty huonolla menestyksellä yhteistyötä jo levyllä jonka oli tarkoitus seurata vuoden 1978 Tormatoa. Tuosta levystä ei tullut mitään eikä hommaa oikein saatu toimimaan tälläkään kertaa. On raportoitu että Bakerin anti levysessioihin oli olematon ja lopulta levyn miksasi apuun kutsuttu Billy Sherwood joka oli ollut Yesin jäsen hetken aikaa 90-luvun lopulla. Kesällä ilmestynyt Heaven & Earth oli lähes täydellinen epäonnistuminen kaikkien paitsi aivan fanaattisimpien Yes-fanien mielestä. Leppoisa ja lattea Heaven & Earth ei kuulostanut kuin etäisesti Yesiltä ja jopa bändin jäsenet itse, Steve Howe etunenässä, ovat myöntäneet että lopputulos oli vähemmän kuin tyydyttävä.
Vaan eipä kehnot levyt Yesin kaltaisten dinosaurusten menoa juuri haittaa ja yhtye jatkoi kiertämistä pääosin Heaven & Earthin keikoilla ignoroiden.
2015 toukokuussa yhtye sai huonoja uutisia kun Squire sai leukemia-diagnoosin. Squire joutui sairaalaan hoitoon, mutta tämäkään ei pysäyttänyt Yesiä. Squiren pyysi Sherwoodia tuuraamaan häntä yhtyeen kesäkiertueella USA:ssa. Kyseinen kiertue ehti hädin tuskin alkaa kun Squire kuoli kesäkuun 27. päivä. Sherwoodista tuli täten jälleen Yesin virallinen jäsen ja yhtye jatkoi ensimmäistä kertaa historiassaan ilman yhtään alkuperäistä jäsentä.
Andersonin ja Squiren jälkeen kitaristi Steve Howe omaksui yhtyeen epävirallisen johtajan roolin. Howen johdolla Yes jatkoi kiertämistä ympäri maailmaa ja julkaisi useita livealbumeita. Yhtye esiintyi hieman epätasaisesti ja etenkin tempo-puolella meininki laahasi usein. Rumpali Alan White kärsi pahoista selkävaivoista ja lopulta tilanne eteni niin pahaksi että hän soitti keikoilla vain muutamissa kappaleissa suurimman osan rumpaloinnista jäädessä Jay Schellenin hoidettavaksi. Tämä ei kuitenkaan palauttanut kipinää Yesin soittoon ja yleisesti ottaen 2010-luvun Yes on ollut keikoilla vain varjo entisestään. Itse näin Yesin livenä Lontoossa vuonna 2018 ja kokemus oli lähinnä ”ihan ok” mikä ei itselleni suurena yhtyeen ystävänä ole aivan se mitä bändin keikoilta toivoisin.
Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)
Yesillä kuitenkin riitti yhä yleisöä sen verran että yhtye olisi luultavasti voinut kiertää parin tuhannen hengen saleissa Howen elämän loppuun saakka ja ehkä olisi niin tehnytkin ellei yhtyettä olisi pysäyttänyt lopulta sama asia joka pysäytti planeetan kaikki muutkin rock-yhtyeet: koronavirus.
Tätä kirjoittaessa lokakuussa 2021 tilanne alkaa olla jo pikku hiljaa parempi, mutta koronavirus pysäytti käytännössä globaalisti lähes kaiken keikkailun melkein kahden vuoden ajaksi. Lähes kaikesta on löydettävissä positiiviset puolensa ja se on mahdollista jopa koronaviruksen kohdalla. Kun keikkailu ei enää ollut optio monet yhtyeet palasivat jälleen levyttämään siitä huolimatta että vielä muutamaa vuotta aiemmin tuo ei olisi ollut kovin houkuttelevaa. Levymyynnit ovat tyrehtyneet mm. streamaus-palveluiden voittokulun takia niin pieniksi että Yesin kaltaisille dinosauruksille kiertämisestä on tullut se houkuttelevin tapa kartuttaa eläkekassaa. Tässä kohtaa asiat ovat kääntyneet täysin nurin päin verrattuna 70-lukuun. Silloin isot ja keskisuuret bändit tekivät hyvän tilin myymällä parhaimmillaan miljoonia levyjä ja kiertueet olivat lähinnä myynninedistämistä ja itsessään usein jopa tietoisesti tappiollista toimintaa. Nykyään isotkin yhtyeet saavat olla tyytyväisiä jos uuden levyn myyntiluvut mitataan kymmenissä tuhansissa eikä tuhansissa kappaleissa.
Koronan aiheuttama pysähdys antoi siis Yesille viimeisen tarvittavan sykäyksen palata studioon, mutta yhtye oli toki kaavaillut sitä jo pidemmän aikaa ja merkittävä osa nimen The Quest saaneen levyn materiaalista on sävelletty jo ennen pandemian alkua.
Millainen sitten on Yesin ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä albumi sitten Squiren kuoleman vuonna 2015? Miten se vertautuu Squiren joutsenlauluun Heaven & Earthiin?
Minulla on teille hyviä ja huonoja uutisia.
Hyvät uutiset ensin: The Quest on ehdottomasti parempi levy kuin kaikin puolin väljähtänyt Heaven & Earth. Siinä missä Heaven & Earthin leppoisaa pappapoppia hädin tuskin olisi tullut edes mieleen yhdistää Yesiin ellei kannessa oli komeillut Roger Deanin kuuluisa logo niin The Quest on huomattavasti helpompi ymmärtää ja hyväksyä osaksi yhtyeen monipuolista jatkumoa. Sovituksiin on palannut yesmäistä koukeroa ja sedät ovat saaneet puristettua mukaan edes aavistuksen verran enemmän energiaa. Sävellykset, ja etenkin sovitukset, ovat kaiken kaikkiaan astetta parempia kuin edeltäjällään.
Entä huonot uutiset?
The Quest suurin ongelma on että se kuulostaa edelleen todella varovaiselta kun sitä verrataan Yesin parhaisiin levyihin. Tai edes levyihin joita yhtye teki vielä 80- ja 90-luvuilla. Siinä missä Yes aikoinaan rokkasi ja groovasi hippimokkasiineissaan epäsäännöllisissa tahtilajeissa niin nyt tilalla on isoisät jotka hiippailevat varovasti reinoissaan varoen lonkkamurtumia ja sitä että lastenlapset heräisivät päiväunilta.
On kuitenkin lohdullista että yhtye ottaa The Questilla askeleen parempaan suuntaan vaikka yhtyeen jäsenet ovat taas muutamia vuosia vanhempia. Pientä näyttämisen halua tuntuu vielä olevan matkassa mukana.
Yes tänään
Ennen kuin käymme tarkemmin käsiksi The Questin musiikkiin katsastetaan millaisia muusikkoja sen takana on.
Kitaristi Steve Howe on yhtyeen pitkäaikaisin vielä mukana oleva jäsen. Vuonna 1971 The Yes Album -levyn myötä Yesiin liittynyt 74-vuotias Howe onkin omaksunut selvästi yhtyeen johtajuuden. Howe on yksi progressiivisen rockin kulta-aikojen merkittävimmistä kitaristeista. Paitsi teknisesti erittäin taitavan, mutta myös äärimmäisen monipuolisen kitaristin vauhti ja energia on viime vuosina hiipunut, mutta parhaimmillaan hänen soittonsa on yhä tyylikästä vaikkei ehkä samalla tavalla kiehtovan villiä kuin 70-luvulla.
Howen lisäksi yhtyeen todellista veteraaniosastoa edustaa myös rumpali Alan White. White liittyi Yesiin vuonna 1973 kun hänen edeltäjänsä Bill Bruford karkasi King Crimsoniin. Whiten tulikoe oli Tales From Topographic Oceans ja hänestä tuli pian yksi progerockin voimallisimmista rumpaleista. White oli parhaimmillaan rumpali joka rokkasi ja groovasi kuin kuka tahansa aikalaisistaan, mutta hänellä oli myös yllin kyllin tekniikkaa pärjätäkseen Yesin monimutkaisimpien ja hienovaraisimpien kappaleiden parissa.
Valitettavasti White on kärsinyt jo pitkään pahoista terveysongelmista ja useilla Yesin kiertueilla hän on pystynyt soittamaan vain muutaman kappaleen ajan Jay Schellenin hoitaessa valtaosan keikoista. Kun itse näin Yesin viimeksi vuonna 2015 olin kauhistunut kuinka raihnaiselta White näytti hänen laahustaessa keikkalavalle. Yllättäen hän kuitenkin soitti lopulta varsin hyvin. Tosin vain kahden kappaleen ajan. The Questilla ainakin krediittien mukaan White soittaa kaikki rummut, Schellenin soittaessa vain satunnaisia perkussioita, ja vaikkei levyllä mitään erityisen päräyttävää rumpujen osalta kuullakaan hoitaa White homman ihan kunnialla kotiin. Hänen soittonsa tukee lempeästi leijailevia kappaleita ihan osuvasti. Onkin sitten toinen kysymys että missä määrin musiikin yleinen keveys johtuu nimenomaan Whiten soittokunnosta. Itse osoittaisin syyttävän sormen kuitenkin enemmän herra Howen suuntaan.
Vokalisti Jon Davison on 50-vuotiaana nykyisen Yesin selvästi nuorin jäsen. Lähes kymmenen vuotta bändissä laulanut Davison tuntuu pikkuhiljaa pääsevän esiin edeltäjänsä Jon Andersonin valtavan varjon alta. Kuten Anderson myös Davison laulaa hyvin korkealla äänellä, mutta toisin kuin monet satunnaiset kuulijat väittävät heidän äänensä eivät todellakaan ole identtiset. Mielestäni Andersonin ääni on huomattavasti monitahoisempi ja monipuolisempi kuin Davisonin. Andersonin äänessä on paikoitellen rosoa ja särmää joka Davisonin kuulaasta äänestä puuttuu täysin. Davisonin ääni ei tunnu sopivan erityisen hyvin yhtyeen rokkaavampaan materiaaliin (Davisonin onneksi Yesin uusi materiaali ei rokkaa…). Davisonin kirkas ääni on itsessään kuitenkin miellyttävän kuuloinen ja paikoitellen jopa viehättävällä tavalla ”eksoottinen”. The Questilla Davison laulaa paremmin kuin koskaan ja hänen lauluosuutensa on huolitellummat kuin koskaan. Davisonin laulumelodiat ovat paikoin myös suht kiinnostavia eikä hän sorru aina ihan niihin ilmeisimpiin ratkaisuihin. Davison on kelpo korvike Andersonille, ja hänestä voi tulla vielä todella hyvä vokalisti jos hän onnistuu laajentamaan ilmaisuaan ja saaa ääneensä edes hetkittäin ripauksen rosoa.
Kosketinsoittaja Geoff Downes palasi Yesiin hieman ennen Davisonin liittymistä. 69-vuotias Downess kutsuttiin Yesiin tuottaja Hornin toiveesta vuoden 2011 Fly From Here -levyn äänityssessioiden myötä ja on ollut mukana matkassa siitä asti. Downesilla on kuitenkin myös aiempaa Yes-menneisyyttä sillä hän liittyi Buggles-kumppani Hornin kanssa Yesiin jo vuonna 1980. Tuolloin Downes ja Horn näyttelivät merkittävää roolia Howen, Squiren ja Whiten rinnalla kun viisikko teki levyn Drama joka oli ensimmäinen ilman Andersonia tehty Yes-levy. Horn ja Downes lähtivät Yesistä kuitenkin omille teilleen Dramaa seuranneen kiertueen jälkeen jonka myötä Yes jäi telakalle muutamaksi vuodeksi.
Downes ei ole klassisesta koulutuksestaan huolimatta ollut ikinä Rick Wakemanin tai Patrick Morazin kaltainen supervikkeläsorminen virtuuoosi vaan hän on enemmän soundeihin ja tunnelmiin keskittyvä tausta – ja rytmisoittaja vaikka toki kyvykäs ottamaan tarvittaessa myös solistisen roolin. Heaven & Earthilla Downesin rooli jäi suht ohueksi ja The Questilla hän saa hieman enemmän tilaa niin soittajana kuin säveltäjänä. Downes ei ehkä ole aina aivan kotonaan soittaessaan Yes-historian monimutkaisinta repertuaaria, mutta silloin kun hän saa luoda vapaasti omat osuutensa on hän suht tyylitajuinen soittaja vaikka soundipoliittisesti hän on hieman liikaa 80-luvun tyylin vanki.
Entä miten uusi basisti Billy Sherwood täyttää legendaarisen Chris Squiren saappaat? Lyhyesti sanottuna: suht mallikkaasti. En ole suuri Sherwoodin fani yleisesti ottaen ja suorastaan inhoan hänen väkinäisen kuuloisia ja kuoliaaksi efektoituja proge-soololevyjään, mutta basistina mies on taitava. Sherwood soittaa luontevan oloisesti Squirelle tyypillisiä melodisia bassokuvioita jotka ovat usein nousevat myös The Questilla merkittävään rooliin. Squiren jättämää aukkoa taustavokaalien osalta Sherwood ei täytä yhtä tehokkaasti sillä hänen autotunella siloitellut vokaali-osuudet eivät todellakaan pärjää Squirelle joka sentään osasi oikeasti laulaa. Onneksi Sherwoodin vokaaleja ei ole sentään käsitelty aivan yhtä elottomiksi kuin hänen omilla levyillään eikä niitä kovin useassa kappaleessa kuullakaan.
The Quest
Siirrytäänpä sitten lopultakin The Quest -levyn kimppuun. Levy koostuu yhdestätoista 4-8 minuuttisesta kappaleesta joista kolme on erotettu omalle erilliselle levylleen. Suhtaudun tähän toiseen levyyn tässä tekstissä bonus-levynä ja keskityn arvioimaan The Questia pääosin ensimmäisen levyn ansioiden mukaan.
Sävellyksellisesti The Quest on melko demokraattista työtä. Howen ja Davisonin nimet kuitenkin esiintyvät eniten sävellyskrediiteissä ja White loistaa poissaolollaan. Hän on säveltänyt päälevyn kappaleista kolme yksinään. Davisonilla on säveltänyt yhden kappaleen yksinään ja neljä jaetusti eli kaksi Sherwoodin kera ja kaksi Downesin kanssa.
The Quest on Yesin katalogissa Trevor Rabinin tuottaman Talkin (1994) ohella ainoa bändin levy joka on merkitty tuotannoltaan yksittäisen jäsenen nimiin. Tämä kertaa tämä harvinainen kunnia on langennut tietenkin yhtyeen nykyiselle johtohahmolle Steve Howelle. Ja hän suoriutuu tehtävästä varsin mallikkaasti vaikka hänen aiempi CV:nsä tuottajahommien osalta on aiemmin rajoittunut vain hänen omiin soololevyihinsä. The Quest kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin varsin lattean ja alituotetun kuuloinen edeltäjänsä. Soundit ovat tasapainoiset ja erottelevat ja dynamiikkaa löytyy suht riittävästi. Soundiensa puolesta The Quest kuulostaa itseasiassa hieman samanlaiselta kuin Magnification vaikkei ihan yhtä ylelliseen äänimaailmaan ylletäkään.
Levy käynnistyy ”The Ice Bridgellä” joka oli myös levyn ensimmäinen single-julkaisu. Kappaleen fanfaarimainen, trumpettimaisella soundilla soitettu syntsa-intro, muistuttaa hetken ajan hyvin paljon Emerson Lake & Powellin kappaletta ”Touch And Go” (1986). Jopa niin paljon että sitä alkaa väkisinkin miettimään että onko kyseessä Downesin tribuutti edesmenneelle idolilleen Keith Emersonille. Sherwoodin maukkaasti groovaava bassokuvio ja lopulta Davisonin heleän kirkas lauluääni vie musiikin kuitenkin omille vesilleen ja kyllähän tämä Yesille alkaa kuulostamaan. Etenkin kun Howen hyvin tunnistettavat kitaravingahdukset maustavat menoa.
Sanoitukset kertovat ilmeisesti ainakin jollain tasolla ilmastonmuutoksesta ja hyvin jonadersonmainen värssy ”this is exponential ancient overdrive” nostaa hymyn huulille. Harmi vaan että Davison on vokalistina turhan yksiulottainen eikä hän saa sinänsä miellyttävään suoritukseensa oikein kunnollista nostetta missään vaiheessa kappaletta. Toisaalta osittain se on toki myös sävellyksen sisäänrakennettu ongelma. Viimeistään siinä vaiheessa kun jonkinlaisen loppuhuipennoksen luulisi alkavan bändi jumittuu sinänsä viihdyttävään jamitteluun joka ei lopulta vie kappaletta mihinkään vaan polkee vain paikalleen pari minuuttia. Tämä jammailu tuo mieleen Howen ja Wakemanin kitara – ja syntikkavuoropuhelut joita Yes tapasi liittää ”South Side Of The Skyn” (Fragile, 1971) liveversiointeihin 2000-luvun alkupuolella.
”The Ice Bridge” ei nouse lähellekään Yesin parhaiden kappaleiden mestarillisuutta, mutta toisaalta syvimpien karikoiden pohjakosketuksetkin vältetään. ”The Ice Bridge” on miellyttävää kevyt-jeessiä.
”The Ice Bridgeen” liittyy kummallinen sivujuonne. Kappale sai alkunsa kun Downes kaiveli vanhoja 70-luvun arkistojaan ja löysi lupaavan demon jonka pohjalta hän rakensi siitä yhdessä Davisonin kanssa valmiin Yes-kappaleen. Valitettavasti pian kävi ilmi että demo jota hän oli luullut omakseen olikin Curved Airin entisen kosketinsoittajan Francis Monkmanin käsialaa. Väärin käsitys selittyy sillä että sekä Downess ja Monkman tekivät 70-luvu lopulla samalle yhtiölle kirjastomusiikkia ja yhtiön sisällä kiertäneet nauhat ovat jossain vaiheessa sekoittuneet. Monkman otti yhteyttä Yesin managementtiin ja asia sovittiin nopeasti herrasmiesmäisesti ja hänen nimensä lisättiin kappaleen krediitteihin. Ja ihan syystä: YouTubesta löytyy Monkmanin demo kappaleesta ja lopullinen ”The Ice Bridge” on sille todella paljon velkaa vaikka sen sovitus huomattavasti jalostuneempi onkin. On varsin tragikoomista että uuden Yes-levy paras kappale perustuu neljäkymmentä vuotta vanhaan demoon joka ei edes ole yhtyeen jäsenen käsialaa!
”The Ice Bridgen” jälkeen kuultavat kappaleet “Dare To Know” ja “Minus The Man” hyödyntävät molemmat pientä sinfonia-orkesteria. Ensin mainittu melko imelästi ja kornilla tavalla, jälkimmäinen hieman hienovaraisemmin. Jopa niin hienovaraisesti että herää kysymys että eikö homma olisi hoitunut Downesin koskettimillakin. Kummankaan kappaleen orkestraatiot eivät yllä samalle tasolle kuin vuoden 2001 hienolla Magnification -levyllä. Ei niin että kappaleissa muutenkaan olisi juuri hurraamista. Davisonin ja Sherwoodin käsialaa olevan “Minus The Manin” kertosäe tosin jää kyllä vahvasti mieleen pyörimään.
The Questin orkestraatiot ovat Paul Joycen käsialaa joka työskenteli samassa roolissa myös Howen orkestraalisella Time -levyllä (2012). Joycella oli The Questilla käytettävissään 47-henkinen pohjois-makedonialainen (itä-euroopassa orkesterit ovat edullisempia…) orkesteri. Voi kunpa sitä olisi käytetty paremmin. Magnificationilla Yes onnistui löytämään erinomaisen tasapainon orkesterin ja rock-instrumenttien välillä ja jopa Time And A Wordin usein parjatut orkestraatiot ovat itseasiassa suht väkeviä. The Questilla orkestraatiot kuulostavat parhaimmillaan vain ylimääräiseltä koristelulta ja kehnoimmillaan korneilta ja imeliltä.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Relayer (1974)
Levyn neljäs kappale ”Leave Well Alone” on kahdeksanminuuttisena levyn pidin raita. Yksinään Howen nimiin merkittykappale “Leave Well Alone” alkaa hieman räväkämmin kuin kaksi edeltäväänsä. Biisin perusmelodia kuulostaa valitettavasti lähinnä simppeliltä kitaraskaalojen harjoittelulta ja vaikka kappale tarjoaa paljon tilaa Howen kitaroinnille ei se oikein onnistu nostamaan raitaa kiinnostavalle tasolle sillä jostain syystä hän soittaa todella heiveröisellä ja suorastaan piipittävällä soundilla. Howe oli nähdäkseni aikoinaan yksi niistä Yesin jäsenistä joka todella varmisti että yhtyeen progressiivinen rock todellakin rokkasi. Siinä missä hänen soittonsa oli 70-luvulla villiä ja arvaamattoman kuulosta, suorastaan hurjapäistä niin nyt se kuulostaa lähinnä pätevältä ja kohteliaalta. Ikä ei tietenkään tule yksin. Howe on jo 74-vuotias. Rakentaaltaan ”Leave Well Alone” on levyn yllätyksellisintä antia ja vaikka pop-konventioita vastaan taisteleminen on ihailtavaa ja hyvin yesmäistä niin lopulta tämä Howen sävellys jää jotensakin haahuilevaksi.
”Leave Well Alonen” jälkeen kuullaan Davisonin ja Sherwoodin yhdessä säveltämä ”The Western Edge” joka alkaa majesteettisen kuuloisilla syntetisaattoriäänillä joihin Howen kitara liittyy mukaan ujeltamaan. Sinänsä miellyttävä kappale on rakennettu Davisonin ja Sherwoodin duetoksi ja tässä piilee sen suurin ongelma: Sherwood on surkea laulaja joka tarvitsee aina avukseen autotunea ja vaikka sitä ei tässä kappaleessa käytetä yhtä rajusti kuin miehen omilla soololevyillä on tuo synteettinen efekti ikävää kuultavaa. Harmi sillä The ”Western Edge” olisi voinut todella lähteä lentoon jos Davisonilla olisi ollut parinaan pätevämpi laulaja.
Davisonin yksinään säveltämä ”Future Memores” on ”The Ice Bridgen” jälkeen levyn onnistuneinta antia. Se ei rokkaa eikä ole oikein progeakaan mutta sen ei haittaa sillä se jatkaa mukavasti Yesin ”puoli-kosmisten” balladien sarjaa. ”Future Memories” on lempeä puoliakustinen balladi joka kanavoi samoja tunnelmia kuin vaikkapa Going For The Onella kuultu ”Wondrous Stories”. Tälläisessä kevyemmässä musiikissa Davison on omimmillaan ja hänen yksinkertainen vokaalimelodiansa on toimiva. Säestyksenä kappaleessa on lähinnä Sherwoodin bassokitara, Howen akustinen kitara ja hetkittäin myös ihan mukavasti ujeltava sähkökitara.
”Future Memoriesin” jälkeen Howen oma ”Music For My Ears” tiputtaa ikävästi tasoa. Banaali ”Music For My Ears” ei ole musiikkia ainakaan omille korvilleni ja kyseinen yhdentekevä rallattelu olisi paremmin kotonaan vaikka Euroviisuissa kuin Yesin levyllä.
Onneksi viimeinen raita on huomattavasti parempi. The Quest alkoi Davisonin ja Downesin sävellyksellä (jos unohdamme erään munkkimiehen…) ja se myös päättyy saman parivaljakon kappaleeseen. Seitsemän minuuttinen ”A Living Island” on varsin onnistunut sävellys ja sen sovitus on sisältää hieman koukeroisuutta jota Yesin kappaleilta on tottunut odottamaan. Siinä missä Howen vähintään yhtä koukeroinen ”Leave Well Alone”” tuntui päämäärättömältä niin ”A Living Island” huipentuu onnistuneeseen maailmoja syleilevän loppunostatukseen. ”A Living Islandissa” on koronakaranteenin inspiroimat sanoitukset ja niin pandemia kuin ilmastonmuutos tuntuvat molemmat olevan teemoja joihin moni levyn kappaleista viittaa ainakin epäsuorasti. Tälläinen ajankohtaisuus on oikeastaan Yesin levyllä aika virkistävää.
Entäs se ”bonus-levy”? Kuten aiemmin viittasin siinä ei ole juuri hurraamista. Noin 13 minuuttisen kokonaisuuden aloittava ”Sister Sleeping Soul” on tosin ihan pikkukiva kappale ja olisi kelvannut korvaamaan ”Music For My Earsin”. Tosin koska ”Music For My Ears” edes yrittää olla hieman energisempi kappale niin on ehkä ymmärrettävää että kevyesti soiva ”Sister Sleeping Soul” sysättiin paitsioon bonus-levylle.
Bonus-levyn toinen kappale ”Mystery Tour” sen sijaan olisi pitänyt kuristaa kehtoonsa ja jättää tyystin julkaisematta. Todella vaivaannuttava ja etenkin sanoitustensa puolesta myötähäpeää aiheuttava The Beatles -pastissi “Mystery Tour” on ehdottomasti yksi Yesin kehnoimmista kappaleista. Itse jatkossa unohtamaan ”Mystery Tourin sen olemassa olon.
Bonus-levy päättyy Howen sävellykseen ”Damaged World” joka oli kuulema ensimmäinen kappale josta The Questin työstäminen alkoi. Onneksi viisikko petrasti tästä varsin mitäänsanomattomasta keskitempoisesta biisistä joka nostaa vähemmän ilahduttavasti Howen omat vokaalit pääosaan.
Lopuksi
Ennakko-odotukseni Yesin uuden levyn suhteen olivat hyvin alhaiset aneemisen Heaven & Earthin ja yhtyeen vähemmän häikäisevien tuoreiden livelevyjen jälkeen, joten se että The Quest on pääosin ihan miellyttävää kuunneltavaa on kai jonkinmoinen voitto sekin. Yesin uljaan historian huomioiden aika laimea voitto tosin.
On hieman surullista että ”The Questin” paras biisi perustuu bändin ulkopuolisen säveltäjän vahingossa käytettyyn demoon. Jos unohdetaan tämä kummallinen vahinko levyn suurin ongelma on kuitenkin se että se sisältää liian monta pehmeää balladinomaista sävellystä jotka ovat vieläpä sävellyksinä suht keskinkertaisia. Ainoastaan ”Future Memories” on oikea onnistuminen tällä sektorilla. Onneksi Yes kompensoi tilannetta hieman sovittamalla vaatimattomista sävellyksistään kaiken irti ja se onkin levyn suurin työvoitto. Yhtye onnistuu tuomaan edes hetkittäin Yes-henkeä sävellyksiin joissa itsessään ei sitä ole. Yesin parhaiden aikojen rohkeutta ja virtuoosimaista tulivoimaa jää kuitenkin kaipaamaan jopa silloin kun The Quest on parhaimmillaan.
Valitettavasti The Quest jää Yesin kolmen heikoimman albumin joukkoon ja positiivisinta mitä siitä voi sanoa on että ainakin se on parempi kuin edeltäjänsä ja jatkaa Yesin ihailtavaa tapaa olla toistamatta itseään.
Parhaat biisit: ”The Ice Bridge”, ”Future Memories”, ”A Living Island”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”The Ice Bridge” Jon Davison, Francis Monkman, Geoff Downes 7:01
- ”Dare to Know” Steve Howe 6:00
- ”Minus the Man” Davison, Billy Sherwood 5:35
- ”Leave Well Alone” Howe 8:06
- ”The Western Edge” Davison, Sherwood 4:26
- ”Future Memories” Davison 5:08
- ”Music to My Ears” Howe 4:41
- ”A Living Island” Davison, Downes 6:52
- ”Sister Sleeping Soul” Davison, Howe 4:51
- ”Mystery Tour” Howe 3:33
- ”Damaged World” Howe 5:20
Yes:
Jon Davison: päälaulaja (1, 3, 5, 6, 8–10), duetto-vokaalit (2, 4, 7, 11), Fender F-310-12 kitara (track 6), Martin D-28 rytmikitara (11) Steve Howe: kitarat [Gibson J-15 acoustic (track 1), Gibson Les Paul Roland (1, 8), Gibson Les Paul Junior (2), Gibson ES-175D (2, 4, 7, 11), Gibson ES-345 (3), Variax Sitar Guitar (1), Martin MC-28 akustinen kitara (2, 5, 8, 10), Martin 12-kielinen kitara (2, 7), Martin MC-38 SH akustinen kitara (4, 7, 11), Martin 0018 ’Nashville Tuning’ akustinen kitara (11), Fender Stratocaster (2, 4, 7), Fender Telecaster (3, 10), Telecaster volume and tone pedal rhythm guitar (track 7), Fender Stringmaster steel (4–6), Portugalilainne 12-kielinen kitara (9), Steinberger GM4T (11), Sho Bud Pedal Steel-kitara (11), mandoliini (1), Gibson F4 mandolin (4)], koto (4), autoharppu (4), duetto-vokaalit (2, 4, 7, 11), vokaalit (9, 10) Geoff Downes: piano ( 1, 4, 7, 8), Hammond organ (1, 2, 8, 10, 11), synthesizers (1, 3–5, 7, 9, 11), organ (4, 6), Mellotron (7, 10), Fender Rhodes piano (10) Billy Sherwood: Spector bassokitara (1, 2, 4, 5, 7, 8, 10, 11), Spector fretless (6, 9), Rickenbacker 4001 (3), vokaalit (5, 6, 10), Fender Rhodes piano (3), koskettimet (5), akustinen kitara (5) Alan White: drums
Muut muusikot:
Jay Schellen: perkussiot FAMES Studio Orchestra: orkesteri (2–4) Paul K. Joyce: orkesterisovitukset Oleg Kondratenko: kapellimestari
Tuottaja: Steve Howe
Levy-yhtiö: InsideOut Music / Sony Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti