Viikon Teos 72: The Mothers Of Invention – Uncle Meat

OIen tavannut eläissäni yhden merkittävän kapellimestarin. Nykyinen työnantajani McGillin yliopisto Montréalissa sai kerran vieraakseen kotikaupungin orkesterin silloisen maestron, Kent Naganon. Tyylikäs, erittäin sivistynyt ja hienopuheinen Nagano oli erinomaista keskusteluseuraa. Sain jutella suosikkisäveltäjistäni Messiaenista (jonka eräänlainen suojatti Nagano oli ollut johtaen monta tämän teosten levytystä), Beethovenista ja Bachista. Kun nostin esiin Frank Zappan, jonka musiikkia hän oli johtanut Lontoon sinfoniaorkesterin levytyksillä, keskustelu jotenkin katkesi. Liekö kyseessä ollut sattuma vai mikä, Zappa itse valitteli David Lettermanin televisiohaastattelussa orkesterin soittaneen vain 75% siitä laatutasosta, jota hän olisi toivonut. Nagano itse on verkkolähteiden mukaan kyllä tunnustautunut Zappan musiikin puolestapuhujaksi ja toteaa itsekin, että orkesterimuusikot eivät vielä ole varsinkaan rytmisesti sillä taitotasolla, että musiikkia voitaisiin esittää sen vaatimalla tavalla. Oli miten oli, tämä oli lähimmäksi, mitä olen Zappaa päässyt.

Zappaan kiteytyy amerikkalainen unelma ja siihen liittyvä työeetos. Melko vaatimattomista oloista oloista noussut nuorukainen koulutti itse itsensä vaativan modernin musiikin säveltäjäksi ja parhaiden ammattimuusikoiden korkeimmalle arvostamaksi yhtyeenjohtajaksi. Hän vieroksui yhä kalliimmaksi käynyttä, elitististä mutta kovin laumasieluiseksi näkemäänsä yliopistokoulutusta niin omalla kuin lastensakin kohdalla. Kirjastokortti avasi itsenäiselle ajattelijalle kaikki tiedon ovet. Zappa oli erittäin vaativa yhtyeenjohtaja, jonka koesoitoista kertovat kauhutarinoita huippumuusikot, joista kaikki eivät suinkaan saaneet keikkaa (mm. Steve Lukather). Zappan yhtyeessä soittaminen kuitenkin lähetti lukuisat pelimannit matkalle aidoiksi taiteilijoiksi, ja ilmeisesti Zappa oli myös työnantajana uskollinen ja reilu soittajilleen. Omistautumiseen vastattiin puolin ja toisin omistautumisella.

Lue lisää kirjoituksia avantgarde-musiikista täällä

Toisaalta minun mielestäni Zappan estetiikassa, ja varsinkin sen takana olevassa eetoksessa on jotain perin vastenmielistä. Zappan ihmiskäsitys esiintyy satiirisena, mutta minusta se on lähinnä julma. Tästä syystä myös lukuisat hänen teoksensa jättävät minut kylmäksi. Vinnie Colaiuta soittamassa 21/16 ja 19/16 -tahtilajeissa luulisi olevan juuri meikäläisen perusmättöä, mutta kun Joe’s Garagen ”Keep it Greasy” -kappaleen sanat vitsailevat vankilaraiskauksella, sinänsä oivaltava Nuoren Wertherin kasvuromaanin kehyskertomus ja kappaleen perinteisen chain gang-teeman uudelleenluentakaan eivät minusta oikein pelasta kappaletta. Zappa ei tunnu kohdistavan satiiriaan vain valtaapitäviä kohtaan, vaan osansa saavat myös jo valmiiksi kiusatut ja syrjäytyneet.

Tästä näkökulmasta oli hankala valita Zappan tuotannosta yhtä teosta, joka paitsi välttäisi tämänkaltaiset mauttomuudet, ja samalla olisi jollakin tavalla tuotantoa edustava. Uncle Meat, pituudestaan huolimatta valikoitui esimerkkiteokseksi, sillä se (ellei huomioni herpaantunut) välttää ainakin pahimman heikkojen maalittamisen, myös toimii erinomaisena esittelynä Zappan tuotannon eri puoliin. Levy alkaa erinomaisella teemalla, joka esittelee Zappan modernin sävellystyylin lyydisine asteikkoineen ja polyrytmeineen. Vuonna 1969 erittäin harva, jos ainutkaan, rock-yhtyettä muistuttava kokoonpano soitti näin tarkasti ja kurinalaisesti. Tämän jälkeen kuullaan Suzy Creamcheese -nimisen nuoren naisen absurdi monologi, jossa esitellään Zappan ihmisvihaa henkivä satiiri. Tämän jälkeen kuullaan kuuden minuutin, yhden soinnun päälle rakennettu kitaraimprovisaatio, mihin tyylilajiin palataan onneksi vasta levyn lopulla, 30-minuuttisen ”King Kong” -eepoksen syövereissä. Myöhemmin kuullaan vielä amerikkalaisen pop-musiikin erilaisia tyylilajeja sekoitettuina modernin konserttimusiikin ja fuusiojazz-improvisaation tyylikeinoihin.

Kokonaisuudessaan Uncle Meat, järkälemäisestä pituudestaan huolimatta, toimii erinomaisen hyvin mielestäni juuri moniaineksisuutensa vuoksi. Absurdilla tavalla tunnelmasta ja tyylisuunnasta toiseen neuroottisesti hypähtelevä levy on nähdäkseni kiistaton taideteos ja tekijänsä maailman kuva.