Exposure on kitaristi/säveltäjä Robert Frippin ensimmäinen sooloalbumi.
Robert Fripp nousi kerta heitolla vuonna 1969 syntymässä olleen progressiivisen rockin yhdeksi merkittävimmistä hahmoista perustamansa King Crimsonin debyyttialbumin In The Court Of The Crimson Kingin myötä. In The Court Of The Crimson King on luultavasti vaikutusvaltaisin yksittäinen levy mitä tulee progressiivisen rockin kehitykseen. Levy oli myös myyntimenestys ja hetken aikaa vaikutti siltä että King Crimsonista voisi tulla yksi aikakautensa suurista rock-yhtyeistä. Menestyksen tuomat paineet olivat kuitenkin osalle Crimsonin jäsenistä liikaa yhtyeen alkuperäinen kokoonpano hajosi pian levyä seuranneen USA:n kiertueen jälkeen.
King Crimson jäi Robert Frippin käsiin ja hän ohjasti sitä näkemyksellisesti aina uutta etsien ja kokeillen. Ensimmäisen kokoonpanon suosiota Crimson ei enää saavuttanut, mutta se otti vankan aseman yhtenä genrensä kunnioitetuimpana ja innovatiivisimpana yhtyeenä jossa soitti aina aikansa parhaat Britti-muusikot.
The Drive to 1981 tai 1981 is the year of the Fripp
Fripp kuitenkin yllättäen hajotti King Crimsonin vuonna 1974 yhtyeen seitsemännen studiolevyn jälkeen. Fripp oli kyllästynyt musiikkibisnekseen ja pelkäsi että myös Crimsonista tulisi kömpelö dinousaurus-yhtye jollaisiksi hän koki monien aikalaistensa bändien jo muuttuneen. Ehkä merkittävintä oli kuitenkin se että Fripp koki jonkinlaisen sekoituksen valaistumista ja hermoromahdusta jonka seurauksena hän alkoi uskomaan että maailma tulisi muuttumaan radikaalisti vuoteen 1981 mennessä. Minulle ei ole koskaan täysin selvinnyt millaisia mullistuksia Fripp tarkoitti, mutta ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta luonnonkatastrofista yhdistettynä täydelliseen talousjärjestelmän murtumiseen. Fripp vetäytyi musiikkibisneksestä valmistautuakseen vastaanottamaan tämän uuden maailman. Fripp kiinnostui filosofi/mystikko G. I. Gurdjieffin opeista joita hän opiskeli omalaatuisen hengellisen valmentaja John G. Bennettin alaisuudessa luostarimaisissa olosuhteissa.
Vuonna 1976 Fripp alkoi kuitenkin pikku hiljaa tekemään paluuta musiikin pariin. Hän soitti sessiokitaristina Peter Gabrielin vuonna 1977 julkaistulla debyyttilevyllä ja soitti myös kyseisen levyn promootiokiertueella. Fripp teki comebackinsa esiintymislavoille kuitenkin erittäin anonyymilla tavalla: hän soitti verhon takaa piilossa ja vielä varmuuden vuoksi vitsikästä salanimeä”Dusty Rhodes”. Frippin paluu jatkui Brian Enon kutsuttua hänet soittamaan David Bowien levylle ”Heroes”. Vuonna 1978 hänen yhteistyönsä Gabrielin kanssa sai jatkoa kun hän tuotti entisen Genesis-vokalistin toisen studiolevyn.
”Daryl’s pipes were a wonder. I have never worked with a more able singer.”
Robert Fripp
”Heroes”:in ja Gabrielin toisen levyn välissä Fripp oli alkanut työstämään myös materiaalia ensimmäiselle sooloalbumilleen. Keskeiseksi yhteistyökumppaniksi hän kaavaili vokalisti Daryl Hallia johon Fripp oli tutustunut muutamaa vuotta aiemmin. Fripp ja Hall tulivat musiikillisesti hyvin erilaisista maailmoista, mutta tulivat hyvin juttuun ja arvostivat toistensa lahjoja. Amerikkalainen Hall oli saavuttanut valtavaa menestystä osana Hall & Oates duoa joka tehtaili keskiluokkaiselle yleisölle sliipattua valkoista soul-poppia. Hall oli kuitenkin turhautunut rooliinsa ja tahtoi tehdä taiteellisempaa musiikkia. Hall äänittikin Frippin tuottamana ensimmäisen soololevynsä Sacred Songsin elokuussa 1977. Kauppojen hyllyille levy ennätti lopulta vasta vuonna 1980 sillä Hallin levy-yhtiö hyllytti epäkaupallisena pitämänsä art rock -levyn. Keskeistä päätöksessä oli myös että yhteistyön Frippin kanssa koettiin vahingoittavan Hallin kaupallista potentiaalia pitkällä tähtäimelläkin.
Musiikkibisneksen vastaisku
Ennen Sacred Songsin hyllyttämistä Fripp ja Hall olivat aloittaneet (alunperin sessiot käynnistyivät John Wettonin ja Phil Collinsin kanssa, mutta Wettonin soittoa ei lopulta päätynyt levylle asti) työskentelyn myös Frippin oman levyn parissa joka tuli lopulta saamaan nimen Exposure (työnimenä oli The Last Great New York Heartthrob). Tarkoituksena oli että Hall laulaisi suurimman osan albumin kappaleista. Asiat eivät lopulta menneet aivan kuten parivaljakko oli suunnitellut.
Exposure äänitettiin New Yorkissa. Fripp oli muuttanut 70-luvun lopulla New Yorkiin sen pahamaineiselle Hell’s Kitchenin karulle alueelle ja ammensi kaupunkin musiikkiskenestä inspiraatiota. Uusien vaikutteiden alaisena syntynyt Exposure on jotain aivan muuta kuin King Crimsonin progressiivinen rock josta hänet oli aiemmin opittu tuntemaan. Exposure on hullu ja kaoottinen yhdistelmä new wavea, rokkenrollia, progea, ambientia ja ties mitä. Kaiken järjen mukaan tälläisen sekasotkun ei pitäisi toimia, mutta jotenkin kokonaisuus, jota The Wire-lehdessä on kutsuttu ”avant-punkin Sgt. Pepperiksi”, saa voimaa toisiaan vastaan taistelevista tyylilajeista ja on lopulta on enemmän kuin osiensa summa.
Fripp kokosi levylleen kovan muusikkoporukan. Ydinryhmään kuului basisti Tony Levin joka soittaa levyn kaikki bassokitaraosuudet sekä rumpalikolmikko Michael Narada Walden, Jerry Marotta ja Phil Collins. Brian Eno soittaa syntetisaattoreita muutamassa kappaleessa ja Barry Andrews (XTC) urkuja.
Yksi Exposuren monista mielenkiintoisista puolista on että se on erittäin vahva vokaali-albumi mikä on hieman yllättävää sillä King Crimsonissa Fripp oli kunnostautunut erityisesti instrumentaalimusiikin säveltäjänä ja eivätkä laulumelodiat tai sanoitukset olleet erityinen kiinnostuksen kohde hänelle. Hallin ohella vokaaleissa levyllä tekee upeaa työtä Van der Graaf Generatorista tuttu Peter Hammillsekä Terre Roche joka kuului kolmen sisaruksen vokaaliyhtye The Rochesiin.
Frippillä oli Exposurella tukenaan laadukas ja innokas muusikkoryhmä, mutta kaikki ei kuitenkaan sujunut ilman kitkaa. Ei todellakaan. Fripp sai huomata että musiikkibisnes oli entistäkin enemmän nimenomaan bisnestä eikä taiteelliset ratkaisut olleet levy-yhtiöiden pomojen mielessä päällimäisenä ratkaisuja tehdessään.
Ensimmäinen pettymys oli Frippin ja new wave-bändi Blondie-vokalisti Debbie Harryn yhteistyön kariutuminen. Exposurelle oli tarkoitus tehdä versio Donna Summerin ja Giorgio Moroderin disco-hitistä ”I Feel Love” Debbie Harryn laulamana. Samoihin aikoihin suunnitteilla oli myös remake Jean-Luc Godardin elokuvasta Alphaville jonka pääosiin kaavailtiin Frippiä ja Harrya! Lopulta ”I Feel Love” jäi äänittämättä Harryn levy-yhtiön vastustuksesta ja elokuva ei päässyt käsikirjoitusta ja muutamaa koekuvausta pidemmälle. Fripp sentään päätyi vierailemaan Blondien levylle Parallel Lines (1978).
Kriittisempi ongelma liittyi kuitenkin Daryl Halliin. Hallin vaikutusvaltainen manageri Tommy Mottola vastusti Frippin ja suojattinsa yhteistyötä sillä hän oli, kuten jo aiemmin todettiin, sitä mieltä että Fripp hapattaa Hallin kaupallisen potentiaalin kummallisilla avantgarde-sekoiluillaan. Ristiriitaisesti Mottola toisaalta vaati välillä Exposuren julkaisemista tasaveroisesti Frippin ja Hallin nimen alla. Vastentahtoisesti Fripp poisti lopulta levyltä merkittävän osan Hallin vokaaleista ja korvasi suurimman osan hänen tulkinnoistaan Hammillin ja Rochen laululla.
Kiistat viivästyttivät Exposuren julkaisua ja yhdessä Sacred Songsin usean vuoden hyllytyksen kanssa torpedoi Frippin vision albumi-trilogiasta (trilogiaa on kutsuttu välillä New York -trilogiaksi tai hieman paradoksaalisesti MOR eli Middle-Of-The-Road -trilogiaksi). Fripp nimittäin näki Gabrielin kakkoslevyn, Sacred Songsin ja oman Exposurensa trilogiana jonka tarkoituksena oli ”tutkia pop-formaattia”. Kieltämättä näille levyille yhteistä onkin se että ne kaikki ikään kuin venyttävät pop/rock-kappaleiden rajoja hetkittäin hyvinkin kokeellisella tavalla. Frippin Exposure tosin kurvailee avantgarden puolelle kahta muuta levyä huomattavasti säännöllisemmin. Joka tapauksessa koska levyt julkaistiin suhteellisen pitkällä välillä toisistaan Fripp koki trilogia-konseptin menneen pieleen (40 vuoden perspektiivillä noin kolmen vuoden aikajakso ei tietenkään enää tunnu juuri miltään…).
I think it’s (pop song) an incredibly good way of putting forward ideas. I think it’s a supreme discipline to know that you have three to four minutes to get together all your lost emotions and find words of one syllable or less to put forward all your ideas. It’s a discipline of form that I don’t think is cheap or shoddy”
Rober Fripp
Levy-yhtiön viivytyksistä koitui kuitenkin se hyvä puoli että Frippille jäi enemmän aikaa hioa ja uudelleen tarkastella albumia ja Fripp pitääkin lopulta kauppojen hyllyille päätynyttä versiota parempana kuin alkuperäistä jonka julkaisun levy-yhtiö esti.
Exposuresta on sittemmin julkaistu useampi vaihtoehtoinen versio. Ensimmäinen uusi versio oli vuonna 1983 remiksattu Second Edition joka julkaistiin vuonna 1985. Kiinnostavampi vaihtoehtoinen versio on kuitenkin 2006 ilmestynyt Third Edition. Third Edition on uusi versio vuonna 1983 remiksatusta versiosta (eli Second Edition) joka julkaistiin alunperin vuonna 1985. Third Editionionissa Hallin vokaalit on palautettu kolmeen kappaleeseen (”Chicago”, ”New York New York New York” ja ”Mary”). Tämä arvostelu käsittelee pääosin levyn ensimmäistä kauppoihin asti päätynyttä versiota jota Fripp kutsuu nykyään First Editioniksi. Kappalekohtainen esittely kuitenkin sisältää muutamia huomioita myös Third Editioniin liittyen. First Edition ja Third Edition löytyvät molemmat DGM:n 2006 julkaisemalta tupla-cd:ltä. Huhujen mukaan Exposuren ympärille oltaisiin rakentamassa lähitulevaisuudessa myös jonkinlainen boksi.
Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1978)
Exposure kappale kappaleelta
Preface
Levy alkaa ”Prefacella” jossa Brian Enon ääni toteaa ”Uh… Can I play you… um… some of the new things I’ve been doing, which I think could be commercial?”. ”Preface” on kuitenkin kaikkea muuta kuin kaupallinen Se on kummallinen äänikollaasi joka on erittäin epäkaupallinen aloitus levylle ja tuntuu suorastaan jonkinlaiselta kettuilulta Frippiltä. Musikaalisin hetki minuutin mittaisessa kokonaisuudessa on kummalliset vokaaliharmoniat jotka tuovat mieleen toisaalta Emerson Lake & Palmerin ”Tarkuksen” ja toisaalta Mike Oldfieldin Incantationsin ensimmäisen osan vokaali-intron.
You Burn Me Up I’m a Cigarette
Prefacen avantgardesta siirrytään aivan toisenlaisiin tunnelmiin kun Fripp kääntää päälle yllättäen rock’en roll -vaihteen joka vie mielikuvat jonnekin GREAT BALLS OF FIRE:n suuntaan… ”You Burn Me Up I’m a Cigarette”
”You Burn Me Up I’m a Cigarettesta” tekee ainutlaatuisen myös se että taitaa olla ainoa Frippin ikinä sanoittama kappale. Sinänsä outoa sillä kirjallisuutta rakastava Fripp on ahkera ja taitava kirjoittaja muuten (hän on kirjoittanut valtavan määrän julkisia päiväkirjamerkintöjä, nokkelia huomioita levynkansiin ja onpa hän aikoinaan kirjoittanut myös artikkeleita kitaralehtiin). Frippin sanoitukset ”You Burn Me Up I’m a Cigaretteen” on kiinnostava yhdistelmä tarkoituksellisia rock-kliseitä ja koukeroisia sivistyssanoja. Sanoitukset muihin Exposuren kappaleisiin (lukuunottamatta Peter Gabrielin ”Here Comes The Floodia”) kirjoitti Frippin tuolloinen tyttöystävä Joanna Walton jolle ilmeisesti kuuluu myös kunnia termistä ”Frippertronics”.
(Frippertronics on Frippin delay-efektiin ja reaaliaikaiseen nauhalooppaukseen perustuva kitaratekniikka jolla hän luo kerrosteisia ikuisuuteen jatkuvia ja itsensä ympärille kiertyviä äänimattoja)
Breathless
Instrumentaalinen ”Breathless” vie levyn King Crimsonin suuntaan ja on tavallaan remake Redistä. Pääosin Frippin, Tony Levinin ja Mahavisnu Orchestrasta tutun rumpali Narada Michael Waldenin triona soittama biisi on todella voimallinen ja itsevarma suoritus. Kolmikon soitto on upeaa kuultavaa. Kappale perustuu epäsäännöllisille tahtilajeille (pääteema 7/8:ssa ja keskivaiheilla meno mutkistuu) ja toisteisille itsepintaisesti jankkaaville riffeille joista järein muistuttaa varsin paljon ”Redin” pääriffiä. Breathless on kuitenkin monipuolisempi kappale kuin ”Red” ja Frippin upea kitarasyntetisaattorin käyttö tuo touhuun uutta lähes sci-fimäistä hohtoa ja ennakoi tässä mielessä myös 80-luvun King Crimsonia. ”Red” on hieno biisi, mutta ”Breathless” on vielä hienompi!
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)
Disengage
Hammillin sylkee lasinsiruja ja piikkilankaa ”Disengagessa”. Hammillin pitkässä sarjassa äärimmäisiä laulusuorituksia ”Disengagen” maaninen raivo on yksi äärimmäisistä. Kerrassaan pöyristyttävän kova veto Hammililta! Ja täytyy sanoa että vaikka Hallin laulama vaihtoehtoinen versio on hieno sekin kyllä Hammill vie homman vielä seuraavalle tasolle.
Harmi että kappale päättyy todella töksähtävään fade-outiin.
Fripp on kertonut hauskan tarinan siitä kuinka Hammill saapui studiolle juuri Lontoosta lentäneenä tyylikkäästi pukeutuneena ja vaihtoi studiossa päälleen paskaisen yöpuvun ja paineli brandy-pullon kera äänityskoppiin ja antoi palaa! Metodi-vokalisti! Hammill muuten vetäisi vokaaliosuutensa nauhalle kerta otolla ilman että oli edes kuullut kappaletta etukäteen. Sanoitukset vaan paperilla käteen ja menoksi. On se hurja!
North Star
Tunnelma keventyy ”North Starin” myötä joka kuulostaa hieman King Crimson -balladi ”Matte Kudasain” edeltäjältä. Kevyesti säestetyssä kappaleessa pääosaan nostetaan ensimmäistä kertaa levyllä kuultava Darryl Hall. Hallin jännästi vonkuva ja keinuva vokaalisuoritus on omalla tavallaan yhtä vaikuttava kuin Hammillin raivo edellisessä kappaleessa. Rumpuja soittaa Phil Collins joka on kertonut kappaleen olevan yksi suurimmista suosikeistaan muusiikista jota hän on ollut itse soittamassa.
Chicago
Chicago on dramaattinen biisi joka tuo Hammillin takaisin valokeilaan. Mahtavat uhkaavat Hallin soittamat piano-kuviot… Hammillin tällä kertaa harkitumpi ja teatraalisempi laulutyyli jossa hän siirtyy poikkeuksellisen hurmaavasti lauletusta soul-henkisestä baritoni-osiosta korkeisiin nostatuksiin ja rosoisiin murahduksiin virtuoosimaisen notkeasti. Frippin ufomaisesti surisevat kitarat luovat taustalla outoa tunnelmaa. Mutta jälleen kappale feidataan poikki ärsyttävästi! Mikä harmi sillä vain kaksi minuuttia kestävää kappaletta olisi kuunnellut mielellään paljon pidempään. Hallin laulama versio joka kuullaan Third Editionilla on myös upea. Hall on tietenkin soulin parissa enemmän kotonaan kuin Hammill, mutta osittain siksi Hammilln suoritus on niin kiinnostava koska hän liikkuu siinä osittain niin vieraalla maaperällä.
NY3
NY3 nostaa tempon hengästyttäväksi ja on ”Disengagen” ohella levyn aggressiivisinta antia. Frippin salaa äänittämän naapuririidan päälle rakennettu kappale on myös yksi levyn oudoimmista. Maanisella vimmalla 17/8 tahtilajissa (kunnia laskutoimituksesta Village Voicen toimittajalle John Parelesille) eteenpäin raivoava kappale käyttää tehokkaasti seinän takana riitelevän isän, äidin ja tyttären salaa äänitettyä mellastusta. Eräänlaisena kertosäkeenä toimii isän ”Your house”-huuto johon tytär vastaa aina ”My House”. Vaikutelma on todella omituinen, suorastaan demoninen ja koko kappaletta voisi oikeastaan kuvailla audio-versioksi David Lynchin elokuvista joissa arki muuttuu surrealistiseksi painajaiseksi.
Your house
Ote ”NY3:sen” sanoituksista
My house
Your house
My house
Your house
My house
Your house
My house
Well get out, there’s the door
Well get out, there’s the door
Well get out, there’s the door
Well get out, there’s the door
It is not your house
It is not your house
It is not your house
It is not your house
It is not your house
And you’re a cocaine sniffer
And you’re a cocaine sniffer
And you’re a cocaine sniffer
And you’re a cocaine sniffer
Don’t call me a slut
Third Editionilla kuullaan alkuperäinen versio kappaleesta nimellä ”New York New York New York” jossa omituisen perheriidan sijasta kuullaan Hallin poikkeuksellisen särmikkäästi laulamat lyriikat (jotka eivät siis ole millään tavalla sukua perheriidan dialogille). Hallin Sacred Songs -levyllä kappaleesta kuullaan hieman rokkaavampi ja suoraviivaisempi versio nimellä ”NYCNY”.
Mary
Herkkä ”Mary” päättää levyn A-puolen. Terre Roche laulaa kauniisti ja intohimoisesti Frippin näppäillessä sähkökitaraansa puhtaalla soundilla. Taustalla helkkyy ja surisee myös Frippertronics.
Exposure
B-puolen aloittava ”Exposure” käynnistyy välkkyvällä Frippetronicsilla J.G. Bennettin äänellä joka lausuu sanat ”It is impossible to achieve the aim without suffering. It is impossible to achieve the aim without suffering”. Rummut alkavat takomaan yksinkertaista komppia ja miesääni tavaa kirjain kerrallaan sanayhdistelmää X-P-O-S-U-R-E. Terre Roche palaa vokalistiksi, kuulostaen tällä kertaa aivan erilaiselta kuin lempeässä ”Maryssa” hänen laulaessa toistuvasti ”EXPOSURE” yhä intensiivisemmin ja intensiivisemmin kunnes hänen ulosantinsa muistuttaa lähinnä täyttä kirkumista. Jotain mitä voisi kuvitella kuulevansa primaaliterapiassa. Rochen laulusuoritus on kerrassaan veret seisauttava! ”Exposure” on hyytävä ja todella kiehtova kappale.
”Exposuresta” kuultiin vähemmän raastava tulkinta Peter Gabrielin toisella albumilla, mutta omaan makuuni tämä on ehdottomasti definitiivinen versio kappaleesta.
Hååden Two
Bennettin ääni palaa: ”If you know you have an unpleasant nature and dislike people, this is no obstacle to work”. Kappale perustuu erilaisille puheenpätkille joista osa soitetaan takaperin ja Frippin painostavalle ja ahdistavalle staccattomaisesti iskevälle sähkökitaralla soitetulle sointukuviolla jota Enon ääni kuvaa tavallaan hyvin osuvasti lauseella ”An incredibly dismal, pathetic chord sequence”.
Urban Landscape
Tummasävyinen pariminuuttinen hiljainen Frippertronics-instrumentaali joka johtaa suoraan seuraavaan kappaleeseen. ”Urban Landscape” toimii hengähdystaukona ja tuo dynamiikkaa albumikokonaisuuteen.
I May Not Have Had Enough of Me but I’ve Had Enough of You
Hammillin ja Rochen duettona laulama intensiivinen ja kaoottinen kappale joka kuulostaa suurin piirtein siltä että bändin jäsenet soittaisivat eri biisejä. Mutta hyvällä tavalla! Lopussa kuullaan villiä moottorisahamaista kitarointia Frippiltä.
First Inaugural Address to the I.A.C.E. Sherborne House
Seitsemän sekuntinen välike joka ilmeisesti puristaa J.G. Bennettin 40 minuuttisen luennon muutamaan sekuntiin jonkinlaisen teknisen kikan avulla. Käytännössä kappale kuulostaa vain nauhasuhinalta!
Water Music I
Oudolla tavalla koskettavan kuuluinen Frippertronics-kappale jonka päälle Bennett profetoi luonnon mullistuksista. Bennetin apokalyptinen saarna johtaa suoraan osuvasti Peter Gabrielin vedenpaisumuksesta kertovaan ”Here Comes The Floodiin”.
Here Comes the Flood
Exposuren versio Here Comes The Floodista” on herkkä, mutta painokas tulkinta Gabrielin debyyttilevyn klassikosta riisuu sävellyksestä alkuperäisen version paatoksen. Gabriel laulaa kappaleen upeasti vain oman pianon soittonsa ja Frippin hienovaraisen, ja hetkittäin suorastaan maagisen kuuloisen, frippertronics-kitaroinnin säestämänä. Mielestäni tämä versio on täysin ylivoimainen verrattuna alkuperäiseen Bob Ezrinin ylituottamaan versioon nähden.
Water Music II
Frippertronics-instrumentaali joka tuntuu kuvaavan aaltojen loputonta edestakaisin liikettä.
Postscript
Vastapari levyn aloittavalle ”Prefacelle” eli kappale koostuu vain äänitehosteista ja puheesta. Ääneen pääsee taas Brian Eno joka toteaa iloisesti: ”So the whole story is completely untrue, a big hoax, ha hah haa”.
Kuten myös Eno kommentti levyn päätteeksi vihjaa niin villiä ja ilkikurista Exposure kuunnellessa tulee tosiaan mietittyä hetkittäin että onko kyseessä vain Frippin iso vitsi. Kummallinen keskisormen osoitus paitsi musiikkiteollisuudelle niin myös hänen vakavahenkisille proge-faneilleen. Kenties, mutta siinä tapauksessa vitsi on todella hyvä! Itse viihdyn Exposuren parissa alusta loppuun. Exposure on aivan järjettömän rikas ja yksityiskohtainen albumi ja ylläolevat kuvaukseni hädin tuskin raapaisevat sen pintaa. Exposuren linjaton linjattomuus ja hetkittäinen töksähteleväisyys (ne fade-out -lopetukset…) kääntyvät jollain perverssillä tavalla levyn vahvuudeksi. Exposure on täysin omalaatuinen albumi ja on tavallaan harmi ettei Fripp ikinä tehnyt toista levyä joka olisi lainkaan Exposuren kaltainen. Toisaalta ehkä parempi näin. Nyt Exposure säilyy ikuisesti uniikkina ja hulluna jalokivenä karmiininpunaisen kitarakuninkaan soolouran kruunussa.
Parhaat biisit: ”Breathless”, ”Disengage”, ”North Star”, ”Chicago”, ”NY3”, ”Mary”, ”Exposure”, ”Here Comes The Blood”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
A-puoli
- ”Preface” 1:16
- ”You Burn Me Up I’m a Cigarette” 2:24
- ”Breathless” Fripp 4:43
- ”Disengage” Peter Hammill, Joanna Walton, Fripp 2:46
- ”North Star” Daryl Hall, Joanna Walton, Fripp 3:06
- ”Chicago” Hall, Walton, Fripp 2:12
- ”NY3” Fripp 2:16
- ”Mary” Hall, Walton, Fripp 2:06
B-puoli
- ”Exposure” Peter Gabriel, Fripp 4:25
- ”Hååden Two” Fripp 2:53
- ”Urban Landscape” Fripp 2:35
- ”I May Not Have Had Enough of Me but I’ve Had Enough of You” Walton, Fripp 3:50
- ”First Inaugural Address to the I.A.C.E. Sherborne House” J. G. Bennett 0:07
- ”Water Music I” Fripp, Bennett 1:27
- ”Here Comes the Flood” Gabriel 4:01
- ”Water Music II” Fripp 4:16
- ”Postscript” Fripp 0:40
Muusikot:
Robert Fripp: kitarat, Frippertronics; vokaalit (”Exposure”) Daryl Hall: vokaalit on (”You Burn Me Up”, ”North Star”) Terre Roche: vokaalit (”Mary”, ”Exposure”, ”I’ve Had Enough of You”) Peter Hammill: vokaalit (”Disengage”, ”Chicago”, ”I’ve Had Enough of You”) Peter Gabriel: vokaalit ja piano (”Here Comes the Flood”) puheääni (”Preface”) Brian Eno: syntetisaattori (”North Star”, ”Here Comes the Flood”) puheääni (”Preface”, ”Hååden Two”, ”Postscript”) Barry Andrews: urut on (”Disengage”, ”NY3”, ”I’ve Had Enough of You”) Sid McGinnis: rytmikitara (”Exposure”) pedal steel guitar (”North Star”) Tony Levin: bassokitara Jerry Marotta: rummut (”You Burn Me Up”, ”Chicago”, ”Exposure”, ”Hååden Two”) Narada Michael Walden: rummut on ”Breathless”, ”NY3”, ”I’ve Had Enough of You” Phil Collins: rummut on (”Disengage”, ”North Star”)
Tuottaja: Robert Fripp
Levy-yhtiö: E.G. Records
Pienemmät Purot 