Levyarvio: Pink Floyd – Ummagumma (1969)

Ummagumma on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin neljäs albumi. 

Pink Floyd oli tehnyt vain yhden levyn (soundtrack-albumi More) ennen Ummagummaa (sana ummagumma oli Floydin roudarin omaa slangia jolla hän viittasi seksiin) kokonaan ilman alkuperäistä taiteellista johtajaansa Syd Barrettia ja bändi haki vuonna 1969 edelleen selvästi suuntaa hieman eksyneen oloisena. Kenties jonkinlaista uskonpuutetta nykyhetkeen kuvasti myös Ummagumman suht poikkeuksellinen ja osittain taaksepäin katsova formaatti. Tupla-albumi on nimittäin jaettu kahteen puoliskoon: ensimmäisellä levyllä on neljä soitettua liveversiota kahdelta ensimmäiseltä albumilta, toinen levy sisältää viisi uutta kappaletta jotka ovat bändin jäsenten yksilötyötä niin sävellyksiltään kuin toteutukseltaan.

Roger Waters, Nick Mason, David Gilmour ja Rick Wright.

Kahdella eri keikalla keväällä 1969 äänitetyllä livealbumilla on mittaa noin neljäkymmentä minuuttia. Repertuaarina on bändin neljä vanhaa kappaletta ”Astronomy Domine”, ”Careful with That Axe, Eugene”, ”Set the Controls for the Heart of the Sun” ja ”A Saucerful of Secrets”. Kaikki biisit ovat venyneet hieman alkuperäisiin studioversioihin verrattuna, mutta mihinkään ylettömiin jumitteluihin sorruta kuten bändin aivan alkuaikoina välillä kävi.

Bändi soittaa tarmokkaasti ja energisesti ja livesoundit ovat paremmat kuin mihin monet bändit pystyivät edes studiossa tähän aikaan. Mitään virtuoosisoittajia Floydin jäsenistä ei koskaan tullut, mutta homma toimii ja etenkin rumpali Nick Mason soitti näihin aikoihin paljon luovemmin ja intensiivisemmin kuin bändin myöhempinä vuosina. 

Erityisesti basisti/vokalisti Roger Watersin sävellys “Set the Controls for the Heart of the Sun” saa livelevyllä hienon tulkinnan ja saattaa olla jopa definitiivinen versio kappaleesta. Myös rouhea ja kaksi kertaa  alkuperäistä versiota pidemmäksi venynyt tulkinta vanhasta Syd Barretin biisistä ”Astronomy Domineesta” on kova veto.

Ummagumman livelevy on erinomainen ja luultavasti kiinnostavin ja sykähdyttävin konserttitaltiointi mitä Pink Floyd on koskaan julkaissut. Loistelias Live At Pompeii -konserttielokuva (1972) tosin saattaa mennä ohi laajemman repertuaarinsa ansiosta.

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)

Ummagumman studioalbumi on saanut pääosin suht negatiivisen vastaanoton. Monet Floyd-fanit suorastaan inhoavat sitä eikä bändi itsekään tunnu kappaleita jälkikäteen juuri arvostavan. Syd Barrettin lähdön jälkeen Floyd oli tässä vaiheessa vielä suhteellisen demokraattinen yhtye eikä Roger Waters ollut noussut vielä dominoivaksi voimaksi. Kovin koherentti ja tiivis yhteisö bändi ei kuitenkaan ollut mistä kertoo se että kaikki Ummagumman uudet kappaleet ovat soolosävellyksiä. Kaksi kappaleista on Roger Watersin sävellyksiä ja muut jäsenet kosketinsoittaja Rick Wright, kitaristi/laulaja David Gilmour ja rumpali Nick Mason ovat saaneet levylle kukin yhden kappaleen. Tästä voisi tosin päätellä että Waters olisi haalinut jo tässä vaiheessa itselleen enemmän tilaa, mutta itseasiassa kyse on vain siitä että hänen kappaleensa ovat hieman muiden sävellyksiä lyhyempiä. Minuuteissa jokainen saa lähes saman verran tilaa, Gilmourin tosin pitäessä perää muutamaa minuuttia lyhyemmällä panoksellaan.

Wright oli bändin jäsenistä eniten innoissaan mahdollisuudesta säveltää omaa musiikkia sillä hän haaveili omasta sinfoniasta ja vakavan taidemusiikin säveltämisestä. Ummagumma antoi mahdollisuuden kurkottaa tähän suunteen. Studiolevyn aloittava neliosainen Wrightin sävellys ”Sysyphus” kumartaakin selvästi modernin taidemusiikin suuntaan. 13 minuuttinen ”kosketinsoitinkonsertto” sisältää orkesterin voimaa dramaattisesti imitoivia mellotroneja sekä atonaalisia pianovyörytyksiä. Koskettimien ohella Wright kilisyttelee myös perkussioita teoksessaan. Tummasävyinen ”Sysyphus” sisältää vaikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuutena se ei aivan kanna loppuun asti lupaavan alun jälkeen. Wright itse tuomitsi sävellyksensä teennäiseksi, mutta minusta se on kiinnostava kokeilu. Olisin mielelläni kuullut mihin Wright olisi yltänyt tässä tyylilajissa jos hän olisi vaivautunut yrittämään uudestaan.

Wrightin synkän kivenvierityksen jälkeen tunnelmat muuttuvat pastoraalisemmiksi Watersin seitsemän minuuttisen oodin luonnolle myötä. Watersin ”Grantchester Meadows” käynnistyy kiurun laululla ja hieman huteralla akustisen kitaran näppäilyllä. Jonkin ajan päästä käy selväksi, että kiurun laulua sisältävä nauhasilmukka ei suinkaan ollut vain intro vaan se pyörii koko kappaleen ajan melko äänekkäästi. Rohkea ratkaisu! Waters laulaa luonnon yksinkertaisista iloista ja häntä säestää akustisen kitaran ohella myös monenlaiset erilaiset äänitehosteet kuten joutsenen siiveniskut ja mehiläisen surina jotka liikkuvat näppärästi ympäri stereokuvaa. ”Grantchester Meadows” on viehättävä luontoballadi, mutta hieman ylipitkä. Ja ehkä kitarointi olisi kannattanut ulkoistaa Gilmourille…

Watersin osuus jatkuu vinkeästi nimetylllä ”Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict” -biisillä joka on puhdasta musique concrètea. Koko kappale koostuu vain hyvin avantgardistisista nauhasilmukoista-  ja -efekteistä. Lopputulos on täynnä kaikenlaista kummallista kopinaa, surinaa, vihellystä, ähinää ja piipitystä. Kaikesta kummallisuudestaan huolimatta ”Several Species” on oikeastaan suht musikaalinen ja kiehtova teos, mutta ei Watersin konkreettista äänirunoutta kovin usein tahdo silti kuunnella.

Gilmourin kolmeosainen ja 12 minuuttia yhteensä kestävä ”The Narrow Way” on studiolevyn tavanomaisinta musiikkia mikä ei toki tarkoita, että kyseessä olisi mikään ”One Slip”. Mukana on heleästi soivaa akustista kitaraa, vongahtelevasti kaikuvaa sähkökitaraa, psykedeelisiä efektejä ja laiskahkon kuuloinen vokaaliosio joka sekin ”Grantchester Meadowsin” lailla liikkuu aika pastoraalisissa tunnelmissa. Sanoitukset tosin ovat moniselitteisemmät. Tai sitten vain puhdasta hölynpölyä, mikä lienee todennäköisempää. Gilmour soittaa biisissä myös bassokitaraa, rumpuja ja erilaisia koskettimia eli hän muuntautuu ikään kuin yhden hengen psykedeeliseksi rockbändiksi. Varsin progressiivinen ajatus vuonna 1969. Kokonaisuus jää kuitenkin katkonaiseksi ja  ”The Narrow Way” onkin Ummagumman studiolevyn vähiten kiinnostavaa antia.

Studiolevyn päättää Masonin yhdeksän minuuttinen ja kolmeen osaan jaettu perkusso-odysseia ”Grand Vizier’s Garden Party”. Mikään tyypillinen virtuoosimaista rumpalointia esittelevä soolo  ”Grand Vizier’s Garden Party” ei ole, eihän sellainen Masonilta onnistuisikaan, vaan enemmänkin hän käyttää rumpuja välineenä erilaisten outojen ääniefektien luomiseen. Toisin kuin muut jäsenet Mason ei soittanut teostaan täysin yksin vaan hän värväsi vaimonsa Linda Masonin soittamaan huilua muutamaan kohtaan. ”Grand Vizier’s Garden Partyssa” on joitakin ohitse kiitäviä kiinnostavia hetkiä, mutta jos Gilmourin ”The Narrow Way” oli Ummagumman vähiten kiinnostavaa antia niin Masonin kilkuttelu ja päristely on sen tylsin osuus.

Ummagumman studiolevy on hämmentävä tapaus, muutenkin kuin sisältönsä osalta. Toisaalta sen hyvin outo musiikki antaisi ymmärtää, että Pink Floydin nelikko teki juuri sellaista musiikkia kuin he itse halusivat vapaina kaupallisista vaatimuksista. Kukaan jäsenistä ei kuitenkaan ole oikein jälkikäteen ilmaissut olleensa tyytyväinen tuotoksiinsa. Ehkä he jollain kummalla tavalla taipuivat yhtyeen sisäisiin ja kenties äänen lausumattomiin paineisiin tehdä kummallista musiikkia ilman, että kukaan heistä olisi ollut hankkeessa mukana täydellä sielullaan.

Lue myös

Pink Floydista tuli vain muutamia vuosia myöhemmin kaupallinen jättiläinen The Dark Side Of The Moonin myötä, mutta on hupaisaa ajatella, että Ummagumman aikoihin Floyd olisi voinut hyvinkin päätyä Canin tai Faustin kaltaisten kokeellisten rockbändien viiteryhmään ja hyytyä nauttimaan lähinnä kriittistä arvostusta ja maltillista kulttisuosiota. Samaan aikaan on kuitenkin hyvä, muistaa, että jopa Floydin avantgardistiset levyt kuten Ummagumma ja sitä seurannut Atom Heart Mother myivät yllättävän hyvin; molemmat nousivat top-kymppiin Englannin albumilistoilla. Jälkimmäinen jopa ensimmäiselle sijalle! Pink Floyd vaikutti siis pysäyttämättömältä jopa huuruisimmillaan. Ja kun he sitten lopulta muutamaa vuotta myöhemmin päättivät suoristaa musiikkinsa kulmat vain taivas oli rajana.

Parhaat biisit: ”Astronomy Dominee”, ”Set the Controls for the Heart of the Sun”, ”Saucerful of Secrets”, ”Sysyphus, Pt. 1”, Sysyphus, Pt. 2”, ”Grantchester Meadows”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Studiolevy

  1. Astronomy Domine (8:29)
  2. Careful with That Axe, Eugene (8:50)
  3. Set the Controls for the Heart of the Sun (9:12)
  4. Saucerful of Secrets (12:48)

Livelevy

  1. Sysyphus, Pt. 1 (1:08)
  2. Sysyphus, Pt. 2 (3:30)
  3. Sysyphus, Pt. 3 (1:49)
  4. Sysyphus, Pt. 4 (6:59)
  5. Grantchester Meadows (7:26)
  6. Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict (4:59)
  7. Narrow Way, Pt. 1 (3:27)
  8. Narrow Way, Pt. 2 (2:53)
  9. Narrow Way, Pt. 3 (5:57)
  10. Grand Vizier’s Garden Party: Enterance, Pt. 1 (1:00)
  11. Grand Vizier’s Garden Party: Entertainment, Pt. 2 (7:06)
  12. Grand Vizier’s Garden Party: Exit, Pt. 3 (0:38)

Pink Floyd

David Gilmour: soolokitara, laulu (live-albumi); akustiset ja sähkökitarat, bassokitara, koskettimet, rummut ja laulu kappaleessa ”The Narrow Way” Nick Mason: rummut (live-albumi); lyömäsoittimet, efektit kappaleissa ”The Grand Vizier’s Garden Party” osat 1 & 2 Roger Waters: bassokitara, laulu (live-albumi); akustiset kitarat ja laulu kappaleessa ”Grantchester Meadows”, kaikki äänet kappaleessa ”Several Species of Small Furry Animals…”. Richard Wright: koskettimet, laulu (livealbumi); urut, piano, Mellotron ja lyömäsoittimet kappaleessa ”Sysyphus”

Vierailijat

Linda Mason: huilu

Tuottaja: Pink Floyd, Norman Smith
Levy-yhtiö: Harvest

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑