Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)

The ConstruKction Of Light on King Crimsonin 12. studioalbumi.

Vuonna 1994 VROOOM -mini-albumilla debytoinut King Crimsonin ns. tupla-trio jäi lopulta suhteellisen lyhytikäiseksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt kokopitkä THRAK oli Robert Frippin (kitarat), Adrian Belewin (kitarat), Tony Levinin (Stick, bassokitara), Trey Gunnin (Stick), Bill Brufordin (rummut) ja Pat Mastelotton (rummut) yhteen tuoneen kokoonpanon definitiivinen albumi, mutta samalla myös joutsenlaulu.

Pari kiertuetta soitettuaan tupla-trio yritti vuonna 1997 saada aikaiseksi seuraavan studiolevyn. Nuo sessiot keskeytettiin lopulta hedelmättöminä. Ongelmia vaikeuttivat etenkin Frippin ja Brufordin väliset heikot henkilökemiat, mutta myös käytännön haasteet, kuten aikataulut ja toiminnan rahoittamisen vaikeudet. Kuusi kysyttyä, eri puolilla maailmaa asuvaa mestarimuusikkoa oli hyvin vaikeaa ja kallista saada samaan paikkaan ja aikaan työskentelemään yhdessä. Belew on kertonut, että pelkästään ryhmän yhteen tuominen lentoineen, hotelleineen ja muine kuluineen maksoi 40 000 dollaria.

Fripp yritti ratkoa ongelmaa ”fraktalisoimalla” King Crimsonin pienempiin 3–4 hengen tiimeihin, joiden oli tarkoitus toimia ketterinä kehitysyksiköinä, keikkailla ja kehittää uutta materiaalia emoyhtyeelle. Neljä eri ProjeKcts-kokoonpanoa keikkaili ja levytti vuosien 1997–99 välillä, mutta tupla-triota ei enää saatu uudestaan kasaan. Frippin ja Brufordin välit pysyivät jähmeinä, ja Bruford veti asiasta omat johtopäätöksensä ja siirtyi jatkamaan oman akustisen jazzyhtyeensä Earthworksin parissa. Tony Levin puolestaan oli kiireinen studiomuusikon töissä, joten kun Fripp lokakuussa 1999 alkoi viedä King Crimsonia jälleen eteenpäin, jäljelle jäi hänen, Belewin, Gunnin ja Mastelotton kvartetti, joka nimettiin leikkisästi tupla-duoksi.

King Crimson on useimmiten koeajanut uutta musiikkiaan konserttilavoilla ja hionut sävellykset ja sovitukset valmiiksi studiossa. Nyt Fripp päätti, että musiikki sävelletään studiossa, ja The ConstruKction Of Light -nimen saanut levy syntyi lopulta varsin tiiviissä tahdissa kahdeksassa viikossa Belewin kotistudiossa. Sessiot olivat paineistetut, ja Belew ehti kertaalleen erota yhtyeestä hankkeen ollessa vielä alkukuopissaan. Häntä huolettivat etenkin Frippin suunnitelmat laajasta kiertueesta. Kiertuesuunnitelmia supistettiin, ja Belew saatiin pidettyä mukana. Huolia aiheutti myös levyn tuotanto, joka ei miellyttänyt etenkään Gunnia ja Mastelottoa. Mastelottoa ärsytti erityisesti Frippin vaatimus siitä, että kaikki rumpuosiot piti äänittää sähköisellä V-Drums-setillä. Voimattomat rumpusoundit eivät miellyttäneet Mastelottoa, ja onkin totta, että tämä ratkaisu heikentää levyä jossain määrin. Isolla rahalla tehdyn THRAKin jälkeen, kiltisti sanottuna ekonomisemmin toteutettu The ConstruKction Of Light kuulostaa paikoin pettymykseltä.

Onneksi biisimateriaali ei kuitenkaan petä, ainakaan suurimmaksi osaksi. Frippin rooli säveltäjänä tuntuu korostuvan The ConstruKction Of Lightilla, ja levy sisältää enemmän instrumentaalisia osioita kuin King Crimsonin studiolevyillä oli kuultu pitkään aikaan. Belew pääsee ääneen monessa kappaleessa, mutta tällä kertaa yleisöystävälliselle, popiin kallellaan olevalle ilmaisulle ei juuri anneta tilaa, vaan päärooliin nousee armottoman tekninen ja usein myös hyvin raskas musiikki.

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)

King Crimson on kautta historiansa pysytellyt enimmäkseen ilahduttavan kaukana bluesista joka on tavanomaisen rockin yksi keskeisestä rakennuspalikoista. Monella yhtyeen pitkäaikaisella fanilla onkin saattanut nousta sydän kurkkuun jo siinä vaiheessa kun he ovat tavanneet kansivihkosesta levyn ensimmäisen raidan nimeä. “ProzaKc Blues”… mitä hittoa? King Crimson soittamassa bluesia? 

Kuten odottaa saattaa on Crimsonin tulkinta bluesista suht vinksahtanut. Etenkin rytmisesti. Yhtye pauhaa eteenpäin 12/8 tahtilajissa, mutta pakkaa sekoittaen niin, että eri soittajat painottavat rytmiä hieman eri tavalla. Lopullisesti paketin hajottaa Mastelotto jonka soitto on niin disruptiivista ettei edes Fripp ottanut selvää siitä mitä entinen Mr. Misterin rumpali oikein tarkalleen ottaen touhuaa. Jotenkin kummallisesti tästä kaikesta sekamelskasta kuitenkin syntyy jonkimoinen groove. Rakenteellisesti ”ProzaKc Blues” on lähinnä populaarimusiikkia jota levyltä löytyy, mutta vaikka se kertosäkeet ja säkeistöt sisältääkin on kyseessä silti jonkinlainen anti-pop sillä Belewin elektronisesti käsitelty ääni kuulostaa kuin humalaisen robotin ja vanhan blues-miehen hybridiltä ja näin ollen tuntuu lähinnä vitsailevan perinteiden kustannuksella.

Bełwin kirjoittamat sanoitukset ovat kiinnostavat. ”ProzaKc Bluesin” sarkastiset sanoitukset heittävät nimittäin kevyet kenttävittuilut King Crimson -fanien suuntaan. Tai ainakin fanien sen kitkerän aliryhmän suuntaan joilla oli tapana parjata Belewiä Crimson-aiheisessa keskusteluryhmässä Elephant Talkissa. Fripp-fanipojat syyttivät Belewiä siellä säännöllisesti mm. Crimsonin muuttamisesta popiksi ja muista kauheuksista. Ymmärtämättä, että yhtyeessä tapahtuu hyvin vähän asioita ilman heidän mestarinsa Frippin siunausta. Belewiä nämä herjat ilmeisesti satuttivat tosissaan ja teksteissä masennukseensa apua hakeva protagonisti saakin kuulla lääkäriltä tämän lukeneen liikaa Elephant Talkia. Myöhemmin fanaattisimmat fanit leimataan vielä friikeiksi ja pelleiksi.

Tiedän, että ”ProzaKc Blues” hiertää monia Crimson-faneja, mutta minusta se on suht onnistunutta jatkoa yhtyeen aiemmille tummille komediapaloille kuten ”Catfood” vaikkei toki yhtyeen koko katalogin mittakaavassa merkittävä raita olekaan. Oli myös virhe käynnistää levy tällä kieroutuneella bluesilla. Se yksinkertaisesti antaa väärän ensivaikutelman levystä.

Well, I woke up this morning in a cloud of despair
I ran my hand across my head
Pulled out a pile of worried hair
I went to my physician who was buried in his thoughts
He said, ”Son, you’ve been reading Too much Elephant Talk”
Chit chat
He said, ”The thing about depression is
Well you just can’t let it get you down
You have to see the world for what it is
A circus full of freaks and clowns
And you’ll never please everybody
It’s a well-established fact”
He said, ”I recommend a fifth of Jack and a bottle of Prozac”

Levyn yhdeksän minuuttinen nimibiisi ”The ConstruKction of Light” palaa 80-luvun rock-gamelan -tyyliin, mutta aiempaa metallisemmalla soinnilla. Frippin ja Belewin sähkökitarat tanssivat monimutkaisessa spiraalissa toistensa ympärillä kirkkaalla soundilla nakuttaen, mutta vaikuttavinta kappaleessa on kuitenkin Trey Gunnin hektinen työskentely Warr-kitarallaan. Hän täydentää samaan aikaan kappaleen monimutkaista rytmiikkaa soittaen monimutkaisia kuvioita eri tahtilajissa pyöreällä kumisella soundilla samaan aikaan siellä täällä iskien peliin staccattomaisia sointuja. Jopa vanhalla kehäketulla Tony Levinillä meni sormi suuhun kun hän joutui vuonna 2008 soittamaan livenä Gunnin osuudet. Kyllähän Levin haasteesta lopulta selvisi, mutta hän kertoi Gunnin kuvioiden olleen vaikeimpia joita hän on koskaan joutunut soittamaan. 

”The ConstruKction Of Light” on yksi niistä harvoista ensin eeppisiltä instumentaaleilta vaikuttavista biiseistä jotka saavatkin lopulta seurakseen vokaalit. Yli viisi minuuttisen kimurantin nypyttelyn jälkeen tunnelma rauhoittuu aavistuksen kun Belewin vokaalit tulevat mukaan. Rytminen kudos Belewin rauhoittavalla äänellä laulaman melodian taustalla pysyy kuitenkin pyörryttävänä ja Belew tämän ymmärtäen ei tainnut edes yrittää kirjoittaa mitään erityisen tolkullista. Belewin dadaistisissa sanoituksissa tunnutaan puhuvan yksilön pienuudesta universumin mittakaavassa, mutta se tehdään mm. absurdistisella vertauksella joka kääntyy suurin piirtein näin: ”jos Warhol oli nero/mikä minä olen? / vain hippunen nukkaa avararuusolennon peniksessä / haudattuna gelatiiniin / Venuksen hiekan alla”. Ok!

”The ConstruKction Of Light” on kiehtova paluu 80-luvun kvartetin esittelemään tyyliin, mutta nyt täysin ilman popkulmaa ja entistä monimutkaisemmin soitettuna.

”Into The Frying Pan” on aggressiivinen keskitempoinen rockraita jossa Mastelotton rummut tamppaa massiivisesti, mutta siellä täällä tasaista rytmiä rikkoen. Kappaleen keskeinen teema oli esiintynyt erilaisina versioina useammankin eri ProjeKctin biisissä. Frippin sähkökitara ujeltaa riitasointuisesti, eikä Belewin vokaalitkaan aivan normaalia harmoniaa kunnioita sillä hän laulaa kertosäkeen siihen mikrointervalleja lisäillen mikä luo koko kappaleeseen varsin eksoottisen sävyn. Loppupuolella kuullaan ilahduttavan raastavasti ujeltava Belewin kitarasoolo. Viimeisen sanan saa kuitenkin  Frippin helmeilevä soundscapes-kitarointi joka tuo pienen hengähdyshetken tähän asti hyvin tiiviinä päälle käyvän musiikin lomassa.

Neljäs kappale ”FraKctured” päästää helvetin – ja Frippin – irti. Yhdeksän minuuttisesta, pääosin Frippin käsialaa olevasta, instrumentaalista oli tarkoitus alunperin tulla ”Larks Tongues In Aspic” -sarjan osa, mutta lopulta kävi ilmeiseksi, että kappale oli itseasiassa selkeämmin sukua Starless And Bible Blackilla (1974) kuululle sävellykselle ”Fracture” joten se sai luontevamman nimen ”Fractured”. 

Hiljaisen, yksittäisellä sähkökitaralla ja matalasti soivalla bassokitaralla soitetun, intron jälkeen käy ilmi miksi. Noin puolentoista minuutin kohdilla käynnistyy Frippin intensiivinen ja äärimmäisen monimutkainen tauottomasti soiva ns. moto perpetua -kitarakuvio joka on selvää sukua ”Fracturessa” kuululle vastaavalle osiolle. Nyt vain entistäkin haastavampana. Tempo on nopeampi ja tahtilaji monimutkaisempi. Armottoman mekaanisesti eteenpäin syöksyvä kuvio on äärimmäisen tarkasti artikuloitu ja jokainen ääni on merkityksellinen. Kulmikas kitarakuvio rakentaa huimaa jännitystä jota muu bändi säestää välillä nöyrästi taka-alalle jääden, välillä hyökkäävästi rytmiä rikkoen tai bassolla (no Warr-kitarahan se oikeasti on) kauniita vastamelodioita soittaen. 

Kappale räjähtää uudelle tasolle viiden minuutin kohdilla kun Fripp täräyttää säröt päälle ja soittaa moto perpetua -kuvion entistä raivokkaammin ja intensiivisemmin. Seuraavan parin minuutin vyörytys on yksi King Crimsonin historian vaikuttavimpia. Soiton tietynlainen epäinhimillinen tarkkuus ja virtuoosimaisuus on vaikuttavaa kuultavaa. Kuin kuuntelisi neljää kyborgia suorittamassa pyhää ja mystistä rituaalia musiikin keinoin.

”FraKcturedin” äärimmäisen tarkkuuden jälkeen seuraava kappale ”The World’s My Oyster Soup Kitchen Floor Wax Museum” tarjoaa piristävän kontrastin hallitun kaaoksen muodossa. Yhtyeen muusikot kaahaavat eteenpäin ainakin kahdessa eri tahtilajissa tykittäen ja välillä toistensa sointuvaihdokset ignoroiden kuulostaen kuin muinaiselta koneelta jonka mutterit ovat hieman löysällä ja koko härveli on vaarassa räjähtää palasiksi hetkenä minä hyvänsä. Muttei tietenkään räjähdä. Kappaleen kruunaa Belewin rytmikäs puhelaulu surrealistisine sanoituksineen ja Frippin villi kitarasoolo jossa hän kitarasyntetisaattorin avulla onnistuu kuulostamaan kuin kapakkapianolta jonka koskettimilla vilistää vesikauhuinen näätä. Aiemmin tällaiseen kaaokseen olisi tarvittu Keith Tippett joka suoritti vastaavan pianohyökkäyksen kappaleessa ”Catfood” levyllä Islands (1971).

”FraKcturedista” ei tullut ”Larks Tongues In Aspicin” jatko-osaa, mutta ei huolta sillä mukana on kuin onkin sarjan neljäs osa. Three Of A Perfect Pairilla (1984) kuultu kolmas osa jäi pettymykseksi, mutta ”Larks’ Tongues in Aspic – Part IV” on toista maata. Rakenteellisesti ”Larks Part IV” on suoraviivaisempi ja riffivetoisempi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta sen lumo onkin äärimmäisen tarkassa ja entistäkin haastavammassa rytmiikassa. Kolme kitaraa pitelevää kyborgi-soturia soittaa usein unisonossa kulmikkaita riffejä, mutta pienet erot artikulaatiossa ja aksenteissa pitävät kokonaisuuden elävänä rumpuja hakkaavan neljännen kyborgin puolestaan korostaen soitollaan epäsymmetrisiä fraaseja ja pudotellen raskaita fillejä kuin rypälepommeja. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla sävellys räjähtää uudelle vaihteelle kun Fripp päästää irti vimmaisesti nuotteja tarkasti sylkevän soolon jota Gunn on kuvaillut haastavimmaksi mitä hän on kohdannut minkään kitara-genren puitteissa. Viimeisten minuuttien aikana staccattomaisesti hakkaavien rytmien keskellä soiva Belewin elastisesti ja ekspressiivisesti vonkuva soolo on äärimmäisen vaikuttavaa kuultavaa sekin. Ja hieno kontrasti Frippin tarkoituksellisen mekaaniselle soololle.

Aivan lopuksi kuullaan vielä komea ”Coda: I Have a Dream” joka hyödyntää ”Larks Part IV” :n materiaalia mutta sovittaa siitä kohtalokkaan ja katharsista suorastaan tihkuvan finaalin jossa pitkät kitarasyntetisaattoriäänet taustallaan Mastelotton vimmaisesti pudottevat rumpufllit luovat maailman lopun tunnelmaa. Belewin anovalla äänellä laulavat sanoituksetkaan eivät anna vapautusta sillä ne listaavat 1900-luvun loppu kauheuksia kuten Kennedyn salamurha, Vietnamin sota, AIDS ja Los Angelesin rotumellakat.

Lue myös:

Vaikka The ConstruKction Of Lightin tuotantoaikataulu oli tiivis, sessioiden sivutuotteena syntyi yllättäen toinenkin levy. ProjeKct X -nimen alla julkaistu Heaven And Earth koostuu Pat Mastelotton ja äänittäjä Bill Munyanin kasaan kuromasta ylijäämämateriaalista ja improvisaatioista. Lopputulos on instrumentaalinen, epäsäännöllisissä tahtilajeissa kulkeva drum’n’bass-henkinen kokonaisuus, jonka päälle on ladottu ultramoderneilla soundeilla varustettuja villejä kitarasooloja. Heaven And Earth on selvästi sukua aiemmille ProjeKcts-levyille ja tarjoaa runsaasti hienoja hetkiä, mutta 72-minuuttisena kokonaisuutena se on myös varsin raskassoutuinen. Heaven And Earthilta kuullaan ikään kuin teaserina The ConstruKction Of Lightin lopussa sen nimiraita ”Heaven and Earth”. 

Raskassoutuisena moni piti myös emolevyä. The ConstruKction Of Light sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton: puolustajia kyllä löytyi, mutta suuri osa arvioista oli varovaisen neutraaleja tai suoraan negatiivisia. Yksi toistuvimmista moitteista oli, että jatkuvasti edistyksellinen King Crimson oli tällä kertaa kääntynyt liiaksi menneeseen. Kritiikissä on oma peränsä, mutta toisaalta vanhat ideat asetetaan levyllä uuteen kontekstiin tavalla, joka tekee lopputuloksesta pikemminkin modernin kuin ummehtuneen retroilevan.

The ConstruKction Of Light on raskas, mekaaninen, synkkä, kylmä, monimutkainen ja paikoin suorastaan painostava levy. Monelle nämä ovat negatiivisia määreitä, mutta tällaistäkin musiikkia maailma tarvitsee. Ainakin minä tarvitsen! Kyseessä on ehkäpä se kaikista äärimmäisin King Crimson -levy: rytminen koneisto on viritetty äärirajoille, eikä helpotusta tai armoa juuri tarjoilla

Levyn selkein heikkous on sen demomainen tuotanto ja ajoittain halvan kuuloisesti kopisevat sähkörummut. Kokonaisuus olisi voinut hyötyä myös muutamasta selkeämmin tarttuvasta, laulettuun ilmaisuun nojaavasta kappaleesta ”Three Of A Perfect Pairin” tai “Elephant Talkin” hengessä tasapainottamaan teknistä instrumentaalitykittelyä. Tässä suhteessa “ProzaKc Blues” ja “Into The Frying Pan” eivät aivan kanna.

Bändi itsekin tiedosti puutteet soundeissa ja vuonna 2019 julkaisiin osana jättimäistä Heaven & Earth (Live and in the Studio 1997–2008) -boksia uusi versio levystä. The ReconstruKction Of Light (2019) ei ole pelkkä remix vaan käytännössä uusi tulkinta samasta materiaalista. Hankkeen keskeinen moottori oli Mastelotto, joka ryhtyi projektiin Frippin kannustamana. Mastelotto ei tyytynyt vain siistimään alkuperäisiä raitoja, vaan soitti rumpuosuudet pitkälti uudelleen, mikä muuttaa levyn tuntumaa perustavanlaatuisesti: koneellisen, paikoin muoviselta kuulostaneen rytmipinnan tilalle tulee fyysisempi, dynaamisempi ja selkeämpi kokonaisuus. Samalla miksauksessa avautuu tilaa myös muille soittimille, erityisesti Gunnin Warr-kitaralle, ja kappaleiden rakenteellinen voima pääsee paremmin esiin. Lopputulos ei kuitenkaan kumoa alkuperäistä versiota, vaan asettuu sen rinnalle vaihtoehtoiseksi näkökulmaksi. Omat odotukseni uusintaversiota kohtaan olivat aikoinaan pilvissä, mutta vaikka se kuulostaa lisääntyneine akustisine rumpuineen juuri siltä miltä toivoinkin huomaan silti palaavani useimmiten alkuperäisen version pariin. Sen kylmässä ja steriilissä kyborgisoundissa on sittenkin jotain materiaaliin sopivaa. Tai sitten kyse on vai tottumuksesta. Kuten usein Crimsonin kohdalla musiikki syttyi todella eloon livenä ja The ConstruKction Of Lightin biisit kasvavat hienosti korkoa esimerkiksi levyn kiertueelta äänitetyllä Heavy ConstruKction -livelevyllä (2000).

The ReconstruKction Of Light on saanut sittemmin myös oman erillisen julkaisunsa sekä CD- että vinyyliformaateissa.

Kun progefanit keskustelevat internetissä King Crimsonin heikoimmasta levystä, nousee The ConstruKction Of Light usein voittajaksi. Tähän näkemykseen on vaikea suhtautua täysin torjuvasti, oma valintani kohdistuisi tosin Three Of A Perfect Pairiin, mutta on totta, että levy sijoittuu yhtyeen diskografian alempaan päähän. Tästä huolimatta väite huonosta levystä ei kestä tarkastelua. Tuotanto ontuu paikoin, mutta materiaali on pääosin vahvaa ja soittosuoritukset suorastaan raivokkaita. On myös syytä muistaa mittakaava: kun puhutaan King Crimsonin heikoimmista levyistä, liikutaan tasolla, jolla valtaosa muusta musiikista jää kauas taakse. The ConstruKction Of Light ei ole yhtyeen paras levy, mutta se saattaa hyvinkin olla sen aliarvostetuin.

Parhaat biisit: ””The ConstruKction of Light”, ”FraKctured”, ” Larks’ Tongues In Aspic Part IV”, ”Coda: I Have a Dream”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Beat (1982)

Kappaleet

  1. ”ProzaKc Blues” 5:27
  2. ”The ConstruKction of Light” 8:39
  3. ”Into the Frying Pan” 6:54
  4. ”FraKctured” (instrumental) 9:06
  5. ”The World’s My Oyster Soup Kitchen Floor Wax Museum” 6:24
  6. ”Larks’ Tongues in Aspic – Part IV” 9:07
  7. ”Coda: I Have a Dream” 4:51
  8. ”Heaven and Earth” (ProjeKct X bonus-raita) 7:46


Adrian Belew: sähkökitara, laulu Robert Fripp: sähkökitara Trey Gunn: Warr-kitara, Ashbory-basso Pat Mastelotto: elektroniset rummut (akustiset ja elektroniset rummut ReconstruKction-versiossa)

Tuottaja: King Crimson
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑