Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1999 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-22
- Von Zamla : 1983 (SE, 1983/1999) ****
- Yes: The Ladder (UK) ****
- John Zorn: Taboo And Exile (US) ****
- Bill Rieflin : Birth Of A Giant (US) ****
- Univers Zero: The Hard Quest (BE) ****
- King Crimson: The ProjeKcts ****
- Motor Totemist Guild : City Of Mirrors (US) ****
- David Sylvian: Dead Bees On A Cake (UK) ****
- Robert Wyatt : Eps (UK) ****
- Jocelyn Pook: Flood (UK) ****
- The Science Group : A Mere Coincidence (UK/RS) ****
- NeBeLNeST : s/t (FR) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
11. Von Zamla : 1983
Kun ruotsalainen Samla Mammas Manna ja sitä seurannut Zamla Mammaz Manna hajosivat 1970-luvun lopussa, kosketinsoittaja Lars Hollmer kokosi jälleen uuden kokoonpanon jatkamaan matkaa. Näin syntyi Von Zamla, joka vei Samlan perintöä kohti yhä avantgardistisempaa Rock in Opposition -maailmaa.
1983 ei ole studiolevy vaan jälkijättöinen arkistojulkaisu: Cuneiform Records kokosi sen Radio Bremenin konserttiarkistoista vuonna 1999. Äänitykset Bremenistä ja Hildesheimista (maaliskuulta 1983) tarjoavat kokonaiskuvan yhtyeestä parhaimmillaan. Kiihkeänä, kokeilevana, yllätyksellisenä ja täynnä räiskyvää energiaa.
Kokoonpanossa soittivat Hollmer (kosketinsoittimet, harmonikka), Michel Berckmans (fagotti, oboe), Eino Haapala (kitara), Hans Loelv (kosketinsoittimet), Wolfgang Salomon (basso) ja Mårten Tiselius (rummut). Hollmerin omaleimainen komppaus ja melodinen kekseliäisyys kantavat, mutta vähintään yhtä vahvasti esille nousee Berckmansin (ex-Univers Zero) virtuoosimainen puhallintyö: fagotin ja oboen vuoroin terävästi iskevät aksentit ja vuoroin lämpimästi pörisevät melodiat tuovat musiikkiin väriä, jota harvoin kuulee rockmusiikissa.
Repertuaari rakentuu pääosin Zamlaranamma (1982) -levyn sävellysten varaan: “Ten Tango”, “Harujänta”, “Clandestine” ja “Doppler” saavat lavalla lisää särmää ja improvisaatiota. Mukana on myös tuolloin uunituoreen No Make Up! -levyn (1983) kappaleita (“Forgeetyde”, “Für Munju/Indojazz”) sekä muutamia irrallisia välipaloja ja improvisaatioita (“Glassmusic”, “Dancing Madras”, fragmentaarinen “Akarondo”).
Hollmer kertoo levyn kansivihkosessa, että muusikoilla oli kiertueella valtavan hauskaa ja se kyllä välittyy myös kuulijalle erinomaisesti äänitetyn 1983:n kautta.
1983 on erinomainen läpileikkaus Von Zamlan maailman. Se tarjoaa runsaasti palkintoja: rytmistä leikittelyä, absurdia huumoria ja hetkittäin häkellyttävää virtuositeettia. Se on ikkuna siihen, kuinka Samlan perintö muovautui uuden vuosikymmenen tarpeisiin – ja kuinka avantproge voi olla yhtä aikaa sekä kokeilevaa, monimutkaista että riehakkaan humoristista.
Parhaat biisit: ”Ten Tango”, ”Forgeetyde”, ”Temporal You Are”, ”Für Munju/Indojazz”, ”Doppler”
12. Yes: The Ladder
The Ladder on Yesin 18. studiolevy.
Vuonna 1998 ilmestynyt Open Your Eyes muodostui ikään kuin puolivahingossa Yes-levyksi. Levy oli käynnistynyt Billy Sherwoodin ja Chris Squiren projektina, johon lopulta lisättiin puolihuolimattomasti Jon Andersonin ja Steve Howen osuuksia. Lopputulokseen ei oikein kukaan ollut tyytyväinen. Fanit olivat pettyneitä levyn suoraviivaiseen poprock-tyyliin, eikä se kriitikoitakaan miellyttänyt. Myös suuri osa bändin jäsenistä on ilmaissut pettymyksensä lopputulokseen. Radiosoittoon suunnattu levy oli kaupallinen pettymys: sen biisit eivät kelvanneet radiosoittoon, eikä levy käynyt kaupaksi. Open Your Eyesia seurannut pitkä kiertue kuitenkin sujui hyvin, ja sen energisoimana Yes päätti petrata seuraavalla levyllään. Managementin suosituksesta mukaan värvättiin ulkopuolinen tuottaja – ja yllättäen haaviin osui iso nimi, Bruce Fairbairn…
13. John Zorn: Taboo And Exile
John Zorn on yksi niistä harvoista muusikoista, joiden levyjen kohdalla etukäteen tietää vain sen, ettei tiedä yhtään mitä odottaa. Vuonna 1999 ilmestynyt Taboo & Exile on hänen Music Romance -sarjansa toinen osa, mutta sarjan nimellä ei ole juurikaan merkitystä (se tuntuu tällä kertaa olevan vain Zornin kieroutunutta huumoria): itse musiikki on tärkeämpää, ja tällä kertaa se on silkkaa kaaosta ja kurinalaista hallintaa samassa paketissa. Levy kokoaa yhteen hämmästyttävän joukon tekijöitä – mukana ovat mm. Mike Patton, Dave Lombardo, Bill Laswell, Marc Ribot, Fred Frith, Joey Baron ja Erik Friedlander – ja jokainen näistä tuo oman tunnistettavan värinsä Zornin villiin musiikilliseen pyörremyrskyyn.
Levyn käynnistää suorastaan viettelevän hypnoottinen ”In The Temple Of Hadjarim” jossa piano tanssii tonaalisen harmonian rajamailla haahuillen pehmeästi kupliva etninen rytmiraita taustallaan. Ei tässä kuitenkaan mistään rentoutuslevystä ole kyse ja heti seuraava kappale ”Sacrifist” ottaakin luulot pois ja loikkaa rujon metallijazzin pariin jossa sähkökitara ärjyy ja vonkuu äärimmäisen kidutetusti ja rummut takovat niin maan perkeleesti. Kolmas kappale ”Mayim” liikkuu akustisemmissa tunnelmissa, mutta sen pääosassa riehuva Mark Feldmanin viulu on vähintään yhtä väkivaltaista kuultavaa kuin edellisen raidan kitara. Neljäs kappale ”Koryojang” on transsimainen Koreaan viittaava perkussiokimara ja sen perään kuultava ”Bulls Eye” Pattonin läpi kiljuma intensiivinen hardcore-miniatyyri ja niin edelleen ja niin edelleen.
Yllä oleva kuvaus levyn alkupuoliskosta tiivistää koko albumin perustunnelman: se on kollaasi, jossa jokainen raita tuntuu avaavan oven uuteen huoneeseen; eksoottiseen, groteskiin, väkivaltaiseen tai meditatiiviseen. Jouset kirkuvat, kitarat repivät ilmaa metallisilla iskuilla, rumpujen ja lyömäsoittimien rytmit paisuvat lähes hallitsemattomaksi jylinäksi. Silti taustalla on koko ajan Zornin tarkka katse: kaaos ei ole sattumaa (no ei ainakaan koko ajan), vaan harkittua dramaturgiaa.
John Zorn itse vaikenee suurimman osan levystä, mutta kappaleessa ”The Possessed” hän todella hyökkää kuulijan kimppuun saksofonillaan ja muistuttaa, mistä hänen hurja free jazz -maineensa on peräisin. Todella veret pysäyttävää repivää ja raastavaa soittoa!
Sinne tänne sinkoileva Taboo & Exile rikkoo kaikki genre-rajat ilkikurinen hymy huulillaan. Ja jotenkin kummasti Zornin perverssi musiikillinen sekasotku toimii jälleen kerran – ehkä juuri siksi, ettei sitä voi käsittää perinteisin mittarein. Tämä levy ei päästä kuulijaansa helpolla, mutta palkitsee sen, joka uskaltaa heittäytyä sen myrskyyn.
Parhaat biisit: ”In The Temple of Hadjarim”, ”Sacrifist”, ”Mayim”, ”Koryojang”, ”Zera’im”, ”Makkot”, ”The Possessed”
14. Bill Rieflin: Birth Of A Giant
tehtiin heti Robert Frippin ja Trey Gunnin kanssa tehdyn The Repercussions of Angelic Behavior -levyn perään.
Birth Of A Giant on kerrassaan mainio raskaasti soiva taiderocklevy. Levyn musiikissa kuuluu kaikuja sekä King Crimsonin ja David Bowien (erityisesti levy Outside tulee mieleen) suunnalta ja yleisemmin myös industrial-musiikista. Taiderockin sijasta musiikkia voisi kutsua myös ehkäpä industrial progeksi.
Rieflinin itsensä tuottama levy soundaa upean tuhdilta. Levyllä on monta instrumentaalikappaletta, mutta Rieflin myös laulaa monessa kappaleeessa eleettömän tyylikkäästi tuoden mieleen hetkittäin jopa David Sylvianin. Rieflin soittaa levyllä mm. kaikki rummut, bassot ja koskettimet…
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
15. Univers Zero: The Hard Quest
The Hard Quest on Univers Zeron kuudes studioalbumi.
Vuonna 1974 Belgiassa perustettu yhtye lopetti toimintansa vuonna 1987 taloudellisten haasteiden ja taiteellisten ristiriitojen johdosta. Rumpali ja säveltäjä Daniel Denis teki 90-luvun alkupuolella pari melko onnistunutta sooloalbumia, kunnes vuosikymmenen lopulla koitti hetki koota jälleen yhtye soittamaan Univers Zero -musiikkia.
Edellisen levyn Heatwave (1987) kokoonpanosta mukana on klarinetisti Dirk Descheemaeker, ja kauempaa yhtyeen historiasta palaa fagottia ja oboeta soittava Michel Berckmans. Uudet jäsenet, viulisti Igor Semenoff ja bassokitaristi Reginald Trigaux, täydentävät Denisin johtaman kvintetin.
Tämä paluulevy on poikkeuksellisen kevyttä ja ilmavaa Univers Zeroa. Keskiaikaiset vaikutteet korostuvat ja paikoin mieleen tulee jopa Dead Can Dancen kokeilut samalla alueella; modaalisia melodioita, tanssillisia rytmejä ja arkaaisia sointivärejä. The Hard Quest ei pyri enää 70- ja 80-lukujen levyjen tummaan, klaustrofobiseen intensiteettiin, vaan lähestyy samaa maailmaa enemmän elokuvamaisten tunnelmien ja hienovaraisen dynamiikan kautta. Denis’n sävellykset ovat yhä rakenteellisesti tarkkoja ja tunnelmiltaan jännittyneitä, mutta niiden fokus on sisäisessä liikkeessä, ei enää äärimmäisyyksissä.
Kymmenminuuttinen ”Xenantaya” muodostaa albumin kohokohdan: se kasvaa hitaasti toistuvien rytmisten kerrosten varaan, kunnes musiikki saavuttaa hypnoottisen ja lähes ritualistisen tilan. Yksi Denisin hienoimmista sävellyksistä. Toisaalta kappaleet kuten ”Civic Circus” ja ”Kermesse Atomique” tuovat esiin groteskia ironiaa, karnevalistista puolta, joka on aina ollut Univers Zeron ilmaisussa läsnä mutta harvoin näin näkyvästi. ”Civic Circus” on jopa niin leikkisästi keinuva kappale, että se saattaa aiheuttaa närästystä joissain bändin vakavamielisimmissä faneissa.
Jotkut vanhan Univers Zeron ystävät ovatkin moittineet The Hard Questia liian kepeäksi ja kaivanneet takaisin Heresien ja Ceux du dehorsin painostavaa pimeyttä. Nämä ovat ymmärrettäviä huomioita, mutta itse koen, että The Hard Quest onnistuu uudistamaan yhtyeen tyyliä ollen silti riittävän uskollinen sen perus-DNA:le. Olisi ollut masentavaa, jos Univers Zero olisi palannut pitkän tauon jälkeen toistaakseen vain vanhoja askelmerkkejänsä.
On silti totta, että musiikki olisi hetkittäin kaivannut hieman enemmän särmää ja kovempaa puristusta. Nyt kokonaisuus jää turhan varovaiseksi. Kaikessa hienostuneisuudessaan The Hard Quest on kuiteniin vaikuttava, elokuvamainen ja älykäs paluulevy, joka osoittaa, ettei Univers Zeron tarvitse aina kietoutua synkkyyden pakkopaitaan ollakseen kiehtova.
Parhaat biisit: ”Civic Circus”, ”Rébus”, ”Kermesse Atomique”, ”Xenantaya”
16. King Crimson: The ProjeKcts
King Crimson ajautui vaikeuksiin vuonna 1995 ilmestyneen THRAK -levyn pitkän kiertueen jälkeen. Yhtye yritti luoda materiaalia seuraavaa levyä varten vuoden 1997 sessioissa Nashvillessa, mutta Robert Fripp ei ollut tyytyväinen aikaansaannoksiin. Samoihin aikoihin Frippin ja rumpali Bill Brufordin välit tulehtuivat myös vakavasti. Ongelmia aiheutti myös se, että kuusihenkisen ”tupla-trion” toimintaa oli vaivalloista organisoida kalenterien osalta sillä kaikki jäsenet olivat kiireisiä muusikoita. Tupla-trion pyörittäminen oli myös kallista sillä nämä huippumuusikot tiesivät arvonsa. Kasautuneet ongelmat vaikuttivat nostavan jälleen kerran tien pystyyn tälle legendaariselle progebändille.
Fripp kehitti potentiaalisen tien ulos umpikujasta. Hän kutsui ratkaisua fraktalisaatioksi (tai tarkemmin ottaen FraKctalisaatioksi…). Fripp pilkkoi kuusihenkisen King Crimsonin pienempiin yksiköihin. Ajatuksena oli, että nämä pienyhtyeet pystyisivät toimimaan ketterämmin ja kehittämään eteenpäin musiikkia jota varsinainen King Crimson voisi sitten myöhemmin hioa eteenpäin lopulliseen muotoonsa…
17. Motor Totemist Guild : City Of Mirrors
City Of Mirrors on Motor Totemist Guildin seitsemäs studioalbumi.
Klassisesti koulutettu säveltäjä James Grigsby perusti avantprogea soittavan Motor Totemist Guildin vuonna 1980. 80-luvun lopulla yhtye jäi pitkälle tauolle, kun Grigsby keskittyi U Totem -yhtyeeseen, joka oli ikään kuin MTG:n ja Dave Kermanin johtaman 5uu’s:in yhdistelmä. City Of Mirrors on ensimmäinen MTG-levy U Totemin hajoamisen jälkeen.
City Of Mirrorsin tyyli on huomattavasti akustisempi ja jazzahtavampi kuin aiempien MTG:n levyjen. Grigsbyn inspiraationa toimi Stan Kentonin sävellys ”City Of Glass” 1940-luvun lopulta, joka yhdisteli suuren orkesterin voimaa ja tuon ajan modernin jazzin tyylejä. Tämä toimi eräänlaisena lähtökohtana City Of Mirrors -albumille. Itse kuulen vaikutteita myös Frank Zappan 70-luvun ”big band” -levyistä, mutta Grigsbyn näkemys aiheesta on huomattavasti haastavampi ja avantgardistisempi.
Grigsby kokosi levyä varten 14-henkisen “little big band” -kokoonpanon: mukana on saksofoneja, pasuunoita, huiluja, fagotti, marimba, vibrafoni, kontrabasso jne. Rumpuja ja perkussioita soittavat Grigsbyn vanha U Totem -kollega Dave Kerman sekä Joseph Berardi. Grigsby itse tyytyy tällä kertaa säveltäjän ja tahtipuikon heiluttajan rooliin.
Levyn käynnistää ihastuttava, kolme minuuttia kestävä miniatyyri, joka on tämän levyn kontekstissa yllättävänkin suoraviivainen. Curt Wilsonin laulama kappale tuo mieleen Art Bearsin tai Lindsay Cooperin nostalgian ja avantgarden välimaastossa seikkailevat taidelaulut.
City Of Mirrorsin huippuhetket ovat kuitenkin kaksi seuraavaa kappaletta, ”Scarfnet” (15 min.) ja ”Narcotic Lollipop” (13 min.), jotka ovat todella monimutkaisia musiikillisia seikkailuja ja ammentavat jazzin historiasta swingistä free-jazziin. Suurimmaksi osaksi musiikki vaikuttaa pikkutarkasti sävelletyltä, mutta improvisaatiollekin annetaan tilaa. City Of Mirrors on enimmäkseen instrumentaalimusiikkia, mutta huilisti Emily Hayn vokaaleja käytetään tehokkaasti siellä täällä. Jos neoprogen puolella vokalistit imitoivat usein Peter Gabrielia, on hieman hupaisaa huomata, että monet myöhempien aikojen avantproge-yhtyeiden vokalisteista kuulostavat kovasti Dagmar Krauselta. Myös Emily Hay tuo usein mieleen Krausen, mutta hän ei onneksi kuulosta suoranaiselta kopiolta.
Etenkin ”Scarfnet” on suorastaan mestarillinen sävellys, mutta levyn loppupuolisko on ongelmallisempi. Ainakin osittain MIDI-instrumentaationa (ellei jopa kokonaan?) toteutettu ”Prudes vs. Libertines” jää hieman ontoksi, modernia taidemusiikkia jäljitteleväksi atonaaliseksi kolisteluksi ja kilistelyksi. Levyn massiivinen, yli 28 minuuttia kestävä sävellys ”Bixby Slough” puolestaan on melko epätasainen kokonaisuus. Pääosin hyvin jazzahtavissa tunnelmissa liikkuva, livenä äänitetty ja erittäin kokeellinen ”Bixby Slough” sisältää muun muassa tuskastuttavan pitkän, Zappan mieleen tuovan ”hassuttelevan” jakson, jossa yhtyeen jäsenet esitellään musiikin taustalla muuttuessa suoraviivaiseksi traditionaaliseksi jazziksi.
Minulla ei ole ollut iloa kuulla jokaista Motor Totemist Guildin levyä, mutta kuulemani perusteella vaikuttaa siltä, että City Of Mirrors olisi heikkouksistaan huolimatta yhtyeen magnum opus. City Of Mirrors on kunnianhimoista musiikkia, joka uskaltaa rikkoa musiikillisia rajoja riskejä kaihtamatta. Aina ei mennä maaliin, mutta silloin kun mennään, jälki on todella komeaa. Ehdottoman suositeltava levy erityisesti 5uu’sin ja U Totemin ystäville – etenkin, jos ei satu olemaan allerginen avantgarde-jazzille.
Parhaat biisit: ”Tower Of London”, ”Scarfnet”, ”Narcotic Lollipop”
18. David Sylvian: Dead Bees On A Cake
Dead Bees On A Cake oli David Sylvianin viides sooloalbumi.
Dead Bees on a Cake oli David Sylvianin viides sooloalbumi ja ensimmäinen varsinainen pop-levy peräti kahteentoista vuoteen. Edellisen, vuonna 1987 ilmestyneen Secrets Of The Beehiven jälkeen Sylvian oli keskittynyt ambient-musiikkiin, tehnyt yhden levyn Rain Tree Crow’n (käytännössä Japanin uudelleenaktivoitu versio) kanssa sekä julkaissut yhteistyölevyn Robert Frippin kanssa (The First Day, 1993). Pitkä tauko loi suuria odotuksia – ja osittain myös paineita – Sylvianin paluulle soolouran pariin.
Levy tarjoaa juuri sitä mitä Sylvianilta saattoi odottaa: tyylikästä, hidastempoista taidepoppia, joka kietoutuu ylellisiin, huolellisesti kerrostettuihin soundeihin. Uutta kulmaa tarjoaa aiempaa vahvemmat etniset vaikutteet. Etenkin Aasian suunnalta. Ytimessä on kuitenkin Sylvianin syvä kultainen baritoniääni joka on miksattu hyvin pintaan ja kykenee tarvittaessa kannatteleman kappaleita yksinäänkin. Ylelliset äänimaisemat toimivat kuin pehmeä peitto, johon on helppo kietoutua. Mutta vaikka tuotanto on huippuluokkaa ja muusikkokaarti vaikuttava, särmä jää monin paikoin puuttumaan. Sävellykset eivät yllä aivan Sylvianin parhaiden hetkien tasolle, ja 67 minuutin kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä – muutama kappale olisi voinut jäädä julkaisematta, ja joitakin olisi kaivannut tiivistettävän.
Levyllä on mukana huomattava joukko nimekkäitä muusikoita, mikä tuo kokonaisuuteen monipuolisuutta. Ryuichi Sakamoto täydentää pianolla Sylvianin ääntä, Marc Ribot ja Bill Frisell tuovat kitaraansa tunnistettavan sävyn, ja trumpetisti Kenny Wheeler lisää jazzillista hienostuneisuutta. Rytmipuolella kuullaan muun muassa tabla-virtuoosi Talvin Singhiä ja tietenkin Sylvianin veli Steve Jansenia, jonka panos antaa monelle kappaleelle pohjan. Tällainen kokoonpano takaa sen, että vaikka sävellykset eivät aina kanna, soundi pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena.
Vaikka kokonaisuus on hajanainen on mukana myös erittäin hienoja hetkiä. Lähes kymmenen minuuttia kestävä ”I Surrender” avaa levyn vahvasti, sen rumpuraita pohjautuu Mahavishnu Orchestran kappaleesta ”You Know You Know” otettuun sampleen. ”Krishna Blue” yhdistää Aasian suunnalta ammennettuja etnisiä vaikutteita Sylvianin melankoliseen lauluun, ja ”Wanderlust” huokuu keveää mystiikkaa. Vähäeleinen päätösraita ”Darkest Dreaming” puolestaan tiivistää albumin henkisen ja introspektiivisen puolen kauniisti.
Kokonaisuutena Dead Bees On A Cake ei yllä Sylvianin pop-tuotannon kärkeen, mutta parhaimmillaan se on silti erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Levy on ylenpalttinen ja lohduttava, mutta myös liian varovainen ja hetkittäin jopa pitkäveteinen. Hienot yksittäiset kappaleet nostavat sen kuitenkin kuiville, ja kannen visuaalinen eleganssi täydentää tyylikkään vaikutelman. David Sylvian -faneille myösDead Bees On A Cake on pakko hankinta, mutta satunnaisempien kuuntelijoiden kannattaa aloittaa jostain herran aikaisemmasta levystä.
Parhaat kappaleet: ”I Surrender”, ”Krishna Blue”, ”Wanderlust”, ”Darkest Dreaming”
19. Robert Wyatt : Eps
Robert Wyattin EPs (1999) on viiden levyn kokoelma, joka kerää yhteen artistin uran sivupolkuja. EPs:n viisi levyä kestävät kukin noin parikymmentä minuuttia, mikä selittää kokoelman nimen. Yhteensä setillä on pituutta 98 minuuttia. EPs on Wyattin arkistojen läpivalaisu, joka nostaa esiin hänen singlejään, tilaustöitään, covereitaan ja muita erikoisuuksiaan.
Ensimmäinen levy palaa 1970-luvulle. Tarjolla on singlejä ja vaihtoehtoisia versioita 70-luvun puolivälistä Rock Bottomin julkaisun jälkeen. Tämän levyn kohokohta on aiemmin julkaisematon, pidennetty versio Neil Diamondin klassikkoa coveroivasta ”I’m a Believeristä”. Tämä versio on erinomainen ja alkuperäistä singleä progemaisempi, sisältäen railakkaan viulusoolon Fred Frithiltä.
Toinen levy keskittyy 1980-luvun Rough Trade -julkaisuihin. Viidestä raidasta neljä on covereita. Näistä helmeksi nousee alun perin Elvis Costellon ja Clive Langerin poliittinen ”Shipbuilding”, jonka Wyatt tulkitsee suvereenin koskettavasti ja tekee kappaleesta täysin omannäköisensä. Joukon ainoa Wyatt-originaali, ”Pigs… (In There)”, on todella kummallinen ja ilahduttava kuriositeetti, jossa Wyattin puhelaulu ja minimalistisesti ujeltava syntetisaattori kohtaavat maukkaasti kolahtelevat perkussiot.
Kolmas levy toistaa Wyattin alun perin vuonna 1984 julkaistun EP:n Work in Progress. Mukana on neljä coveria ja yksi Wyattin yhdessä Hugh Hopperin kanssa sävelletty kappale. Wyattin hieman hutera ja minimalistinen tulkinta Peter Gabrielin ”Bikosta” on sympaattinen vaikkei toki alkuperäistä päihitäkään.
Neljäs levy tarjoilee 19-minuuttisen potpurin Wyattin musiikkia dokumenttielokuvaan The Animals Film (1981). Synkkä dokumentti esittelee eri tapoja, joilla ihmiset hyödyntävät eläimiä – yleensä kyseenalaisin tavoin. Wyattin musiikki on pääosin elektronista, sirpaleista ja abstraktia. Rehellisesti sanottuna se ei ole erityisen kiinnostavaa elokuvasta irrallaan kuunneltuna.
Viides levy tarjoaa neljä remiksausta boksin ilmestymisen aikaan tuoreimmasta Wyatt-levystä Shleep. Tanssittavampaan suuntaan vietyjä biisejä esittelevät remiksaukset ovat varsin radikaaleja tulkintoja Wyattin hienoista kappaleista. Nämä versiot eivät todellakaan päihitä albumille päätyneitä versioita, mutta ovat ehdottomasti kiinnostavia vaihtoehtoisia näkökulmia. ”A Sunday in Madrid” kuulostaa suorastaan räpiltä!
EPs ei tarjoa kovin eheää kuvaa Wyattin musiikista, eikä sitä voi ehkä suositella satunnaisille kuulijoille, mutta innokkaimmille Wyattin faneille se on ehdottomasti suositeltava kokoelma tämän omalaatuisen muusikon uran syrjään jääneitä pikkuhelmiä.
Parhaat biisit: “I’m a Believer”, ”Memories”, “Shipbuilding” ”Pigs… (In There)”, ”Was A Friend”
20. Jocelyn Pook: Flood
Flood on Jocelyn Pookin toinen studioalbumi.
Jocelyn Pook (s. 1960) on brittiläinen säveltäjä ja muusikko, jonka tuotanto liikkuu klassisen musiikin, kansanmusiikin ja kokeellisten äänimaisemien rajapinnoilla. Pook on koulutukseltaan alttoviulisti, mutta hän nousi tunnetuksi erityisesti säveltäjänä, jonka teoksia on kuultu niin teatterissa, tanssiesitysksissä kuin elokuvissa. Kansainväliselle yleisölle hän tuli viimeistään tutuksi Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan kautta, jonka musiikkiin hänen sävellyksensä toivat unohtumattoman, aavemaisen sävyn.
Flood (1999) on levy, joka tuntuu yhtä aikaa sekä kokonaisuudelta että fragmenttien kudokselta. Se pohjautuu säveltäjän aiempaan teokseen Deluge* (1994), mutta Virgin julkaisi sen uudessa muodossa, täydentäen ja muokaten osia niin, että mukana on myös hetkiä, jotka löysivät tiensä hieman aiemmin ensi-iltansa saaneen Eyes Wide Shutin ääniraidalle.
Pook tunnetaan kyvystään yhdistää klassisen tradition jäänteitä, kansanmusiikin sävyjä ja kokeellisia ääniratkaisuja tavalla, joka saa tutun kuulostamaan vieraannuttavalta. Flood on tästä erinomainen esimerkki. Kappaleet liikkuvat liturgisista tunnelmista intiimeihin melodioihin ja outoihin aavemaisiin äänimaailmoihin.
Levyn kuuluisin raita “Masked Ball” rakentuu munkkinen takaperin mutisevasta latinankielisestä kuorotekstistä. Lopputulos on samaan aikaan viettelevä ja uhkaava. Kubrick käyttikin kappaletta elokuvansa kohtauksessa jossa Tom Cruise saappuu upporikkaiden pervojen naamioituihin orgioihin.
“Oppenheimer” käynnistyy atomipommin keksijän Robert Oppenheimin kuuluisalla monologilla jossa hän myöntää tulleensa maailmojen tuhoajaksi. Kappaleen musiikki puolestaan nivoo yhteen intialaisen musiikin vaikutteita ja sielunmessun sakraaleja sävyjä. Rauhallisemmat hetket, kuten ranskaksi laulettu
”La Blanche Traversée” ja äärimmäisen kaunis ”Romeo And Juliet” tuovat vastapainoa apokalyptisille sävyille, ja lopun nimikappale “Flood” sitoo kaiken yhteen lähes meditatiivisella tavalla.
Floodin musiikki on pääosin varsin minimalistista. Pääosassa on usein tuskaisesti vokalisoiva naissopraano, mutta miesääniäkin kuullaan. Rytmikkäämmät kappaleet käsirumpuineen tuovat mieleen keskiaikaiset tanssit ja muistuttavat hieman Aion-kauden Dead Can Dancea.
Vaikka levy on paikoitellen raskas ja synkkä, siinä on myös paljon kauneutta. Se on tasaväkisesti ja hieman paradoksaalisesti sekä lohduton että lohduttava. Flood on musiikkia, joka ei tyydy taustalle, vaan vaatii kuuntelijalta läsnäoloa. Se on vaikuttava dokumentti säveltäjästä, joka löysi oman tilansa klassisen, kansanomaisen ja kokeellisen välimaastosta.
Parhaat biisit: ”Migration – 1999 Mix”, ”Romeo And Juliet”, ”Masked Ball – 1999 Extended Mix”, ”La Blanche Traversée”
*Deluge on ranskaa ja tarkoittaa tulvaa joka puolestaan on englanniksi flood.
21. The Science Group : A Mere Coincidence
A Mere Coincidence on The Science Groupin ensimmäinen studioalbumi.
The Science Groupin debyyttialbumi A Mere Coincidence on tapaus, jota on vaikea sovittaa mihinkään tuttuun kategoriaan. Yhtyeen keskiössä toimivat rumpali Chris Cutler ja klassisesti koulutettu säveltäjä Stevan Tickmayer. Mukana kuullaan myös Fred Frithin kitaraa, Bob Draken bassokitaraa ja vokaaleja, Claudio Puntinin klarinetteja sekä Amy Denion laulua. Kokoonpanoon kuuluu siis monta nimeä, jotka viittaavat suoraan avantprogen ja niin sanotun Rock in Opposition -liikkeen suuntaan.
Avantproge on äärimmäisen venyvä genre, mutta A Mere Coincidence tuntuu rikkovan jopa sen rajat. Taidemusiikin ja rockin raja hämärtyy jatkuvasti: hetkittäin materiaali voisi olla modernia elektronista kamarimusiikkia, mutta samat elementit suodattuvat kuitenkin avantprogen perinteiden läpi. Tuloksena on hybridi, joka on liian säntillinen rockiksi ja liian kapinallinen taidemusiikiksi. A Mere Coincidence ei siis yritäkään miellyttää, vaan haastaa, ärsyttää ja kummastuttaa.
Tickmayerin säveltämä musiikki on äärimmäisen monimutkaista: rytmit risteävät, kerrostuvat ja purkautuvat tavalla, joka saa perinteiset progekuviot kuulostamaan lähes popilta. Soittimien käyttö on tarkkaan kontrolloitua, ja jokainen ääni tuntuu sijoitetun kirurgisella tarkkuudella. Kaiken yllä leijuu kuitenkin outouden ja eksoottisuuden tuntu. Levyn lyhyet sirpalemaiset kappaleet eivät etene lineaarisesti, vaan hypähtelevät kulmikkaasti kuin jonkin epäinhimillisen logiikan johdattamana. Käsin soitettujen instrumenttien seassa surisee ja poksahtelee lähes jatkuvasti myös ohjelmoituja tai sämplättyjä ääniä. Välillä hyvinkin keskeisessä roolissa.
Cutlerin tekstit lisäävät älyllisen kuorrutuksen: ne ovat täynnä viittauksia tieteeseen ja kulttuuriin, leikittelevät kielellä ja pakottavat kuulijan ajattelemaan enemmän kuin tuntemaan. Tämä on levy, jossa järki menee tunteen edelle. A Mere Coincidence tarjoaa älyllistä haastetta, mutta ei varsinaisesti kosketa sydäntä.
Kylmän futuristisen kuuloinen A Mere Coincidence kuulostaa niin hyvässä kuin pahassa tulevaisuuden superälykkäiden kyborgien laatimalta musiikilta.
The Science Group jatkoi vielä Spoors-albumilla (2003), mutta jo tämä ensilevy osoittaa, että kyse on ainutlaatuisesta marginaalitaiteesta, joka ei suostu alistumaan minkään genren rajoihin.
Parhaat biisit: ”Mnemonic”, ”Chimera”, ”Love”, ”Napoleon”, ”Scale Varians”
22. NeBeLNeST: s/t
Nebelnest on samannimisen yhtyeen debyyttialbumi.
Vuonna 1997 perustettu ranskalainen kvartetti NeBeLNeST julkaisi eponyymin debyyttialbuminsa kaksi vuotta myöhemmin, ja heti ensitahdeista käy selväksi, että yhtye pyrkii iskemään itsensä progressiivisen rockin marginaaliin voimalla ja kunnianhimolla. Musiikki ammentaa suoraan avantprogen perinteestä: aggressiivinen soitto, kulmikkaat rakenteet ja hallitun kaoottinen ote tuovat mieleen Presentin ja Univers Zeron, mutta mukana on myös ripaus zeuhl-vaikutteita. Paikoin basson ja rumpujen painostava, lähes mantramainen junnaavuus luo sukulaisuutta Magmaan, vaikka NeBeLNeSTin ilmaisu onkin kitaravetoisempaa ja rosoisempaa. Ja täysin instrumentaalista. Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi vaikutteita on selvästi napattu myös King Crimsonilta ja Shylockilta.
Olivier Tejedorin syntetisaattorit nousevat levyllä keskeiseen rooliin. Niiden avaruudelliset sävyt luovat kontrastia säröisen kitaroinnin ja raskaan rytmipohjan rinnalle, ja juuri niiden ansiosta levyssä on vahvoja space rock -vaikutteita. Pitkien kappaleiden aikana yhtye rakentaa äänimaisemia, joissa hypnoottinen toisto kasvaa keskeiseksi työkaluksi. Hetkittäin tämä toisto tuo mieleen jopa krautrockin junnaavuuden, mikä lisää musiikin hypnoottista voimaa mutta myös paljastaa yhtyeen akilleenkantapään.
Kun samaa ideaa hierotaan kerta toisensa jälkeen, yli tunnin kestävä kokonaisuus alkaa väistämättä tuntua hetkittäin puuduttavalta. Monet kappaleista nojaavat samankaltaiseen riffittelyyn ja rytmiseen intensiteettiin, jolloin materiaalin samankaltaisuus alkaa käydä raskaaksi. Levyn alkupuolella raaka energia ja kaoottinen intensiteetti toimivat erinomaisesti, mutta loppupuolella yllätyksellisyys hiipuu ja kuuntelukokemus on vaarassa muuttua uuvuttavaksi. Ei siksi, että materiaali olisi yhtään heikompaa, mutta koska mitään todellisia yllätyksiä ei enää ole tarjolla.
NeBeLNeSTin debyytti on silti kiinnostava avaus, joka tekee selväksi bändin paikan avantprogen jatkumossa ja ranskalaisen kokeellisen rockin kentässä. Sen vahvuus on tinkimättömässä energisyydessä ja tummassa tunnelmassa Toisaalta levyn pituus, liiallinen toisteisuus ja materiaalin yhdenmukaisuus estävät sitä kohoamasta todelliseksi mestariteokseksi.
Parhaat biisit: ”Improv: Pooks Part 1”, ”Shafoo”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1999 levyjä:
- David Bowie – ’hours…’
- Dream Theater – Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory
- Deep Purple – Total Abandon – Live In Australia ’99
- Mike Oldfield: Guitars
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti