Rumpali Bill Brufordin ja basisti Tony Levinin yhteistyö alkoi King Crimsonin huikean innovatiivisella paluulevyllä Discipline vuonna 1981. Bruford Levin Upper Extremitiesin juuret eivät kuitenkaan ole Crimsonissa vaan pikemminkin vuonna 1987 ilmestyneessä ECM-helmessä Cloud About Mercury.
Cloud About Mercury oli amerikkalaisen avantgarde-kitaristi David Tornin toinen soololevy, jonka rytmiryhmäksi hän pestasi edellä mainitun Crimson-kaksikon. Kvartetin täydensi trumpetisti Mark Isham. Tyylillisesti Cloud About Mercury liikkui omalaatuisesti jazzin, avantgarden, ambientin, etnisen musiikin ja progressiivisen rockin ei-kenenkään maalla. Kyseessä on erinomainen, vaikkakin liian vähälle huomiolle jäänyt levy.
Bruford Levin Upper Extremities sai alkunsa Brufordin If Summer Had Its Ghostsin (1997) jälkihöyryissä. Kitaristi Ralph Townerin ja basisti Eddie Gomezin kanssa tehty levy äänitettiin Levinin kotikulmilla, joten Bruford pestasi myös lahjakkaana valokuvaajana tunnetun basistivelhon ottamaan muutamia promokuvia triosta. Studio, jossa If Summer Had Its Ghosts oli äänitetty, sattui olemaan vapaana pari seuraavaa päivää, joten Bruford ja Levin buukkasivat sen itselleen valokuvasessioiden jälkeen ja kutsuivat mukaan trumpetisti Chris Bottin, joka korvasi kiireisen Mark Ishamin. Kolmikko soitti muutaman päivän yhdessä ja kehitteli uutta materiaalia, ja jossain vaiheessa mukaan värvättiin myös David Torn. Kasassa oli siis 3/4 Cloud About Mercuryn kokoonpanosta ja instrumenttien osalta täysi vastaavuus.
Bruford Levin Upper Extremitiesin (jatkossa BLUE kun puhun levystä enkä yhtyeestä) musiikissa on lopulta vähintään yhtä paljon eroavaisuuksia kuin yhteneväisyyksiä Cloud About Mercuryyn. Ja kuten nimestäkin voi päätellä, tällä kertaa vetovastuussa oli Bruford ja Levin Tornin sijasta.
Kvartetin tuntemattomimmasta jäsenestä Chris Bottista tuli myöhemmin jonkinmoinen smooth jazzin supertähti, mutta tässä vaiheessa hänet tunnettiin lähinnä mm. Paul Simonin, Aretha Franklinin ja Joni Mitchellin taustalla soittaneena rivimuusikkona. Bottin rooli levyllä on kuitenkin tärkeä. Hän paikkaa tietysti tavallaan Mark Ishamin jättämää aukkoa, mutta tuo mukanaan muutenkin coolin viileitä jazz-sävyjä. Botti soittaa Ishamia useammin trumpetin luonnollisella soundilla, suosien usein sordiinolla vaimennettua tyyliä. Botti kuulostaa usein enemmän kuin vähän Miles Davisilta.
52-minuuttinen levy koostuu peräti 12 kappaleesta. Näistä muutama on kuitenkin vain alle minuutin mittaisia lyhyitä ambient-välikkeitä. Näiden miniatyyrien lisäksi mukana on muutama lyhyempi raita joissa soittaa yleensä vain kaksi tai enintään kolme yhtyeen jäsenistä. Sävellyskrediitit on merkitty useimmiten Brufordin ja Levinin nimiin, mutta myös Torn ja Botti ovat saaneet nimensä monen kappaleen yhteyteen. Neljä kappaleista on koko kvartetin yhdessä säveltämiä.
Olen nähnyt levyä kuvailtavan, että se kuulostaa kuin Miles Davisin On the Corner kohtaisi King Crimsonin Redin. Tuossa ei olla aivan väärillä jäljillä, mutta jos kohtaamisiin lisätään vielä ECM-jazz kohtaa King Crimsonin, aletaan mielestäni olla jo suht hyvin asian ytimessä. BLUE:n musiikki on suht tummasävyistä, se perustuu usein hypnoottisiin grooveihin poikkeusjakoisissa rytmeissä, ja eeppisten soolojen (joita niitäkin kyllä kuullaan) sijasta se keskittyy enemmän tiukkaan yhteissoittoon ja tunnelmallisten tekstuurien luontiin. Musiikki vaikuttaa suht tarkkaan ennakkoon sävelletyltä/mietityltä, mutta mukana on selvästi myös spontaanimpia hetkiä.
Levyn avaava, seitsemän minuuttia kestävä ”Cerulean Sea” on tavallaan kuin manifesti koko levyn estetiikasta: se nostaa pääosaan tunnelman, tilan ja tekstuurit. Kappale rakentuu pitkälti Levinin stickillä soittaman rytmisen ostinaton varaan, jota Brufordin rummut vuoroin mukailevat ja vuoroin rikkovat loppumattoman nokkelasti, erilaisia hienovaraisia rytmisiä temppuja mukaan tuoden. Torn pysyttelee taustalla joko riitasointuista pientä riffiä toistaen, erilaisia looppeja punoen tai sitten taikoen kummallisia surinoita ja hurinoita. Minimalistisen kappaleen jännite kasvaa kuin varkain ja pitää otteessaan loppuun asti, etenkin Brufordin jännittävän soiton ansiosta. Bottia ei ensimmäissä raidassa kuulla lainkaan.
Toinen kappale ”Original Sin” puolestaan nostaakin sitten Bottin trumpetin keskeiseen rooliin. Hänen trumpetinsa vaikertaa vuoroin viileän kuulaasti ja vuoroin purskauttaa esiin tulisia juoksutuksia. Torn puolestaan pääsee soittamaan ihastuttavan atonaalisen soolon, jonka perään Bottin trumpetti soi aiempaa lyyrisemmin – ikään kuin vastalauseena. Levinin rooli on jälleen kannatella kappaletta puolimelodisella stick-kuviolla, Brufordin toimiessa rytmisenä terroristina soittaen vuoroin.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
Kolmas kappale ”Etude Revisited” on ihastuttavan kummallinen kappale, jossa taitava kvartetti onnistuu luomaan aivan omanlaisensa svengin. Se alkaa hauskasti tuokiokuvana kahvilasta, jossa Bruford selittää yhtyetovereilleen kappaleen polyrytmiä naputtamalla sen pöytään. ”Etude Revisited” on aiempia raitoja nopeampi kappale, ja se loihtii painostavan tunnelman, jossa on samaan aikaan hieno eteenpäin menevä ote. Bruford potkii kappaletta eteenpäin poikkeusjakoisten rytmien (7/8 ja 5/4?) voimin ja onnistuu luomaan levottomuutta herättävää liikevoimaa. Hieman painostavaa rytmistä poljentoa, tai oikeastaan epäpoljentoa, halkoo silloin tällöin Bottin viiltävästi soiva trumpetti tai Tornin oudosti suriseva sähkökitara.
Levyn neljäs huippuhetki ”Cracking the Midnight Glass” kuullaan hieman levyn puolivälin jälkeen. Triona ilman Bottia soitettu kappale alkaa Levinin jousella soittamalla utuisella melodialla ja siirtyy sitten napakkaan rytmiseen poljentoon, johon yhtyy Levinin (edelleen jousella) soittama Lähi-itään viittaava riffi. Vaikutelma tuo mieleen Led Zeppelinin ”Kashmirin”. Tornin atonaalinen sähkökitarointi ja Brufordin hetkittäin mahtavalla tavalla kiihtyvä rumpalointi vie tunnelmaa kuitenkin kiinnostavasti aivan omaan suuntaan. Brufordin rumpalointi on tässäkin kappaleessa jotain hämmästyttävää; se kuulostaa toisaalta siltä kuin herra soittaisi aivan eri kappaletta kuin muu yhtye, ja silti samaan aikaan kaikki mitä hän soittaa toimii kokonaisuuden kontekstissa täydellisesti.
Lue myös: Levyarvio: Bill Bruford – Feels Good To Me (1978)
BLUE yhdistää harvinaisella tavalla jazzin ja rockin elementtejä ilman että musiikki sortuu fuusiojazzille tyypillisiin maneereihin. Sen rytminen kirjo on laaja, mutta ei tarkoitushakuinen; sähköiset tekstuurit eivät ole pelkkää pintaa, vaan rakentavat sointimaailmaa joka on yhtä aikaa sekä avoin että tukahduttava. Musiikki on tiivistä ja harkittua silti riittävän spontaanin otteen säilyttäen. Kyseessä ei ole ontti supersoittajien egojen mittelö, vaan kollektiivinen pyrkimys luoda jotain aivan erikoislaatuista.
Pian levyn julkaisun jälkeen kvartetti soitti kaksi minikiertuetta USA:ssa ja äänitti niiltä erinomaisen tuplaliven B.L.U.E. Nights, joka julkaistiin vuonna 2000. Valitettavasti erinomainen BLUE jäi ilmestyessään kuitenkin suht vähäiselle huomiolle eikä oikein löytänyt yleisöä. Se oli ehkä proge-faneille liian kaukana genren ytimestä ja sama toiste päin jazz-diggarien suhteen. Välillä omaperäisyys ei kannata. Tämä selittää osaltaan myös, miksi levy ei saanut ikinä jatkoa. Periaatteessa kaikilla neljällä muusikolla olisi ollut kiinnostusta tehdä lisää musiikkia yhdessä, mutta Bruford on myöntänyt suoraan, että taloudelliset realiteetit tulivat tielle. Bruford Levin Upper Extremitiesillä ei elantoa tienannut, ja näillä virtuoosimuusikoilla oli kyllä kysyntää muilla suunnilla.
Parhaat biisit: ”Cerulean Sea”, ”Original Sin, ”Etude Revisited”, ”Cracking The Midnight Glass”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Anderson Bruford Wakeman Howe – s/t (1989)
Kappaleet
- Cerulean Sea 7:33
- Original Sin 4:59
- Etude Revisited 5:02
- A Palace of Pearls (On a Blade of Grass) 5:59
- Fin de Siecle 5:28
- Drumbass 0:59
- Cracking the Midnight Glass 6:11
- Torn Drumbass 0:59
- Thick With Thin Air 3:33
- Cobalt Canyons 4:31
- Deeper Blue 4:18
- Presidents Day 6:29
Bill Bruford: rummut, perkussiot, koskettimet Chris Botti: trumpetti Tony Levin: bassokitara, Chapman Stick David Torn: kitarat, loopit
Tuottaja: Tony Levin
Levy-yhtiö: Discipline Global Mobile / Papa Bear Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti