Levyarvio: Pekka Pohjola – Pewit (1997)

Pewit on Pekka Pohjolan 13. studioalbumi.

Muutamat progressiiviset muusikot ja bändit onnistuivat iskemään kultasuoneen 80-luvulla, mutta suurin osa 70-luvulla kukoistaneista tekijöistä joutui 80-luvulla taistelemaan verissä päin hupenevista resursseista. Edes suomalaisen progressiivisen rockin instituutio Pekka Pohjola (1952–2008) ei ollut immuuni tälle ilmiölle, vaikka pystyikin jatkamaan omaäänisen musiikin tekemistä toisin kuin moni muu kotimainen artisti tai bändi.

70-luvulla albumeilla kuten Harakka Bialoipokku tai Visitation Pohjolan instrumentaalimusiikkia rikastuttivat keskeisissä rooleissa tyypillisemmän rock-instrumentaation rinnalla erilaiset puhaltimet ja jouset. Vuoden 1980 Kätkävaaran lohikäärmeestä alkaen instrumentaatio kaventui ja solistista puolta alkoivat dominoida tiukasti koskettimet ja sähkökitara. Syntetisaattoreiden rooli puolestaan korostui viimeistään 80-luvun puolivälin albumeilla Space Waltz (1985) ja Flight Of The Angel (1986). Uusi teknologia kiinnosti Pohjolaa varmasti itsessään, ja olihan progressiivisen muusikon seurattava aikaansa, mutta epäilemättä pienentyneisiin studiokokoonpanoihin vaikuttivat myös supistuneet äänitysbudjetit. Marginaalimusiikin tekijän oli pärjättävä niillä resursseilla, joita oli tarjolla.

Supistunut instrumentaatio vaikutti osaltaan siihen, että edellä mainituilla kahdella levyllä kappaleet alkoivat muistuttaa hieman liikaa toisiaan. Toki laajassa kuvassa musiikki oli edelleen persoonallista Pekka Pohjola -musiikkia, mutta tuon Pohjola-viitekehyksen sisällä kappaleista muodostui jossain määrin homogeenista massaa. Ainakin itselläni on vaikeuksia Space Waltz ja Flight Of The Angel -levyt kuunneltuani erottaa enää jälkikäteen kappaleita toisistaan. Mikä olikaan mikä? Myönnettäköön, että tämä on karkea yleistys ja joukosta erottuu kyllä joitakin sävellyksiä hyvinkin selvästi, joista esimerkkinä mainittakoon ”Il Carillon”, joka nostaa pääosaan Liisa Pohjolan (Pekan täti) huippuluokan pianonsoiton.

Flight Of The Angelin jälkeen Pohjola piti mittavan levytystauon. Vuonna 1986 hän kyllä sävelsi musiikkia Espoo Big Bandille, joka julkaistiin levyllä Yesterday’s Games, ja vuonna 1990 kauppojen hyllyille ilmestyi Sinfonia no. 1, joka sisälsi maestron sävellyksen suurehkolle klassiselle orkesterille. Pohjolaa työllisti myös sovitusten teko Tapani Kansan Betonimylläri-kiertueelle. Tyypillisemmän Pohjola-musiikin pariin hän palasi vasta vuonna 1992 Changing Waters -levyn myötä.

Changing Waters esitteli Pohjolan uuden sähköisen kvartetin, josta muodostui hänen pitkäaikaisin kokoonpanonsa. Pohjan rinnalla soitti rumpali Anssi Nykänen, ja etulinjassa kosketinsoittaja Seppo Kantonen ja kitaristi Markku Kanerva. Heavy Jazz -livelevylle (1995) taltioitu ryhmä jatkaa myös Pewitillä, mutta nyt kokoonpanoa laajennetaan huomattavasti useammin kuin Changing Watersilla, joka hyödynsi muutamassa kohtaa jousia ja puhaltimia. Pewitillä vierailevia muusikoita on peräti kymmenen, ja mukana on myös muutama hahmo Pohjolan menneisyydestä.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva (1972)

Changing Watersista alkaen Pohjolan musiikki alkoi taas avautua ja hengittää vapaammin (vaikka onkin äänitteenä hieman turhan steriili). Pewitillä tämä kehityskulku viedään lopullisesti maaliin. Siinä missä erityisesti Space Waltz oli hyvin kompressoitu ja tukkoon 80-lukulaisittain kaiutettu levy, niin Pewit soi luonnollisen kuuloisesti. Ja todella dynaamisesti. Tämän tekee harvinaisen selväksi heti levyn ensimmäinen kappale ”Rita”.

Pewit alkaa majesteettisen arvokkaasti soivalla 11-minuuttisella ”Ritalla”, jonka tehoja kasvatellaan hitaasti kohti vääjäämätöntä kliimaksia. ”Rita” alkaa herkällä ja yksinkertaisella melodialla, jota soittaa aluksi vain piano, sitten mukaan tulee puhallinsoitinmaisesti soiva syntetisaattori ja siellä täällä yksittäisiä matalia nuotteja iskevä bassokitara. Lopulta kappale räjähtää täysillä käyntiin kolmen ja puolen minuutin kohdilla, kun Nykäsen valtavalla volyymilla soivat rummut iskevät peliin.

Pewitillä tehtiin tietoinen päätös käyttää mahdollisimman vähän kompressointia, ja se kuuluukin levyllä oikein messevänä dynamiikkana. Hiljaiset äänet soivat hiljaa ja kovat äänet todella kovaa. Etenkin Finnvox -studion kivisellä käytävällä äänitetyt rummut soivat massiivisesti pitkin levyä, mutta erityisesti juuri ”Ritan” käännekohdassa. Pewit onkin yksi 90-luvun dynaamisimmin soivista rock-levyistä Mike Oldfieldin (Pekan vanha kollega!) Amarokin ohella.

”Ritan” kauniista ja simppelistä melodiasta otetaan kaikki irti ja sitä varioidaan eri instrumenteilla. Erityisesti Kanervan painokkaasti soiva sähkökitara on uljasta kuunneltavaa. ”Ritan” jylhässä ja sopivan mahtipontisessa minisinfoniassa on jotain todella suomalaista ja jopa sibeliaanista. Pientä miinusta on annettava turhan pökkelöstä ja yksitoikkoisesta rumpaloinnista (Nykänen on itse kutsunut tätä Pohjolan toivomaa tyyliä ”idioottirummutukseksi”), erityisesti kappaleen keskivaiheilla. Jatkuvasti kihisevät symbaalit, jotka peittävät turhaan muita taajuuksia, ovat myös yksi harvoista virheistä muuten niin hyvältä kuulostavalla levyllä. Harmillista etenkin, koska Pohjolan omat kiinnostavat bassokuviot tuntuvat hautautuvan kihinän alle. Kappaleen lempeä kooda akustisine kitaroineen on kuitenkin balsamia korville ja vie kappaleen tyydyttävästi maaliin.

Levyn toinen kappale ”Melkein” on lähes 14 minuuttia pitkä ja edeltäjäänsä monipuolisempi sävellys. ”Melkein” on leikkisää ja nopeampitempoista musiikkia, jossa etenkin alkupuolella rytmiset painotukset ovat tutun vahvoja ja selkeitä. Tuhdisti soivia bändiosioita kontrastoidaan ilahduttavasti hetkillä, joissa soi vain Kanervan akustinen kitara ja Kantosen kepeästi soiva syntetisaattori. Ja sitten taas mennään, kun Nykänen ja Pohjola pumppaavat tanakkaa rytmiä kehiin. Viiden minuutin paikkeilla kuullaan upeaa bassottelua Pohjolalta, kun hän vuorottelee sooloissa Kantosen korkealta soivien syntetisaattorien kanssa. Kantosen ufomaisesti ujeltavissa syntetisaattorisooloissa on häivähdys 70-lukua, vaikkei varsinaista retrokalustoa olekaan kaivettu käyttöön. (Yleisesti ottaen Kantosen syntsasoundit ovat nyt huomattavasti messevämmät ja kiinnostavammat kuin Changing Watersilla käytetyt ohuet ja lasiset soundit.) Lopussa tunnelma vakavoituu ja musiikki muuttuu suorastaan juhlavan jylhäksi marssiksi, jota Pohjolan yksinkertainen bassopulssi rytmittää tanakasti. Viimeinen osio on hieno, mutta jää polkemaan paikalleen liian pitkäksi aikaa ja olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Tästä huolimatta ”Melkein” on upea sävellys ja erinomainen yhdistelmä Pohjolan kahta perustyyliä, jotka ovat ”jylhä” ja ”leikkisä”. Laske kuinka monta kertaa nämä adjektiivit esiintyvät tässä kirjoituksessa!

Lue myös

Levyn kuusiminuuttinen nimiraita alkaa herkällä, kansanmusiikkimaisella osalla, jonka melodiaa soittaa aluksi syntetisaattori haitarimaisella soundilla rinnallaan piano. Sitten mukaan yhtyy kauniisti soiva akustinen kitara. Mikään muu Pohjolan levy kuin ”Pewit” ei muuten taida hyödyntää akustista kitaraa yhtä paljon. Herkästä alusta musiikki kasvatetaan mahtipontisesti tutuksi Pohjola-paatokseksi.

Sana ”Pewit” muuten on englantia ja tarkoittaa töyhtöhyyppää. Sitä lintua siis. Nimi oli Pohjolan kumppanin Rita Hartwigin keksintö, ja ilmeisesti se viittasi Pekkaan itseensä, joka aamuisin tukka pystyssä herätessään näytti töyhtöhyyppämäiseltä. Hartwig on ollut Pohjolalle selvästi tärkeä muusa muutenkin – onhan albumin ensimmäinen raita nimetty hänen mukaansa. Myös levyn lapsenomainen kansimaalaus, jossa sekatukkainen pikku-Pekka katselee auringonlaskua, on Hartwigin käsialaa.

Neljäs kappale ”Suuri kallion ritari” (tai oikeastaan sen intro, sillä sävellys on indeksoitu kahteen osaan) alkaa vuolaasti ja lyyrisesti soivalla pianorapsodialla, jossa Kantonen pääsee esittelemään varteenotettavia taitojaan myös klassisena pianistina. Lopulta tämäkin sävellys räjähtää – ei niin yllättäen – massiiviseksi koko sähkökvartetin soittamaksi pauhuksi, jota tosin kontrastoidaan kepeämmillä hetkillä. Levyn mittava dynamiikka on jälleen hyvässä käytössä.

”Toy Rock” palauttaa tunnelmat leikkisiksi. Sen 40-sekuntinen intro on kompressoitu pieneksi – kuin transistoriradion kautta kuulluksi – piipitykseksi, joka avautuu lopulta levyn tuttuun hifi-soundiin. Hauska efekti, ja hauskaa on itse musiikkikin. ”Toy Rock” on rytmistä ränttätänttää, jossa on aavistus reggaeta. Se muuntautuu lopulta 70-lukulaiseksi progeksi Pohjolan sammakkomaisesti kurnuttavan bassokitaran ja Hammond-urkujen johdattamana. Mukana kuullaan siellä täällä myös kolmen soittajan torvisektiota, johon kuuluu Heikki Keskisen ohella aiemmin Pohjolan levyillä soittaneet Pepa Päivinen ja Paroni Paakkunainen. Etenkin Päivisen muriseva soolo bassosaksofonilla on maukasta kuultavaa.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Keesojen lehto (1977)

Levyn päättää Pohjolan uran pisin biisi, yli 19 minuuttia kestävä ”Ordinary Music”. Kyseinen kappale on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se ei ole tavallista musiikkia universaalimmin ajatellen, eikä se todellakaan ole tavallista Pohjolan omaan katalogiin peilaten. Pohjola kaavaili ”Ordinary Musiciin” alun perin orkesteria, mutta lopullinen versio soi varsin massiivisesti ilman sitäkin.

”Ordinary Music” on hyvin kokeellinen sävellys ja olisi enemmän kotonaan jonkin avantproge-hirmun levyllä kuin Pohjolan, jonka musiikki on yleensä kovin melodista. ”Ordinary Musicissa” melodia alistetaan pitkiksi ajoiksi atonaaliselle haahuilulle ja lähes tribaalisen tuntuisille rytmeille. Nykänen ja perkussionisti Mongo Aaltonen takovat välillä rumpuja vimmaisesti kuin raivotautiset taiko-rumpalit. Rytmistä jylyä halkovat siellä täällä kirskuvina purskeina ilmestyvät kitaraosuudet. Erinomainen ja dynaaminen äänitys tukee uljaasti ”Ordinary Musicin” kaoottisuutta.

Kappale, joka on hetkittäin suorastaan brutaali, kuitenkin rauhoittuu väkivaltaisen osion jälkeen kauniiseen ja hartaaseen, suorastaan virsimäiseen, viulujen kuljettamaan melodiaan (joka on itse asiassa hitaammin soiva variaatio ”Ritan” keskeisestä melodiasta). Sävellys viedään kuitenkin vielä uuteen nousuun, ja kierrokset lisääntyvät, kun koko yhtye tulee vielä kerran mukaan ja Kanerva soittaa raivokkaasti kirkuvan kitarasoolon, kuljettaen kappaleen maaliin.

”Ordinary Music” on kiehtova ja rohkea uusi aluevaltaus Pohjolalta, joka yleensä tunnetaan nimenomaan yksinkertaisten ja jopa hieman lapsenomaisten melodioiden mestarina. Aivan puskista ”Ordinary Music” ei kuitenkaan tullut, sillä Jokamies-soundtrackin pelottavimmat hetket tarjoavat sille tavallaan ennakkotapauksen. Yllättäen eeposta soitettiin myös keikoilla, vaikka sen olisi voinut helposti kuvitella jäävän vain albumi-kuriositeetiksi. Itsekin olen päässyt ”Ordinary Musicin” kokemaan livenä. On sääli, ettei Pohjola jatkanut tämän suunnan tutkimista. Olisin kuullut mielelläni kokonaisen levyllisen ”tavallista musiikkia”. Tavallaan levyllinen ”Ordinary Musicin” kaltaista musiikkia olisi ollut myös Pewitin kannalta edullinen ratkaisu, sillä kyseisen eepoksen heikoin puoli on, että se ei oikein kuulu joukkoon. Pewitistä olisi muodostunut luontevampi kokonaisuus, jos raita olisi jätetty suosiolla seuraavalle levylle.

”Ordinary Music” on aika painostava kokemus, mutta silti suosikkini tältä levyltä. Sitä ei ehkä kannata kuunnella ensimmäisenä aamulla, jos on juuri ottanut päihteitä kaksi päivää.

Anssi Nykänen

Suomalainen musiikkilehdistö otti Pewitin vastaan pääosin ylistävästi. Ja syystäkin. Pewit on uljas paluu Pohjolalta useamman välityömäisen hankkeen jälkeen. Pewit onnistuu tavallaan kiteyttämään yhdelle levylle Pohjolan eri ulottuvuudet paremmin kuin mikään maestron aiempi levy. Se ammentaa sopivasti tekijänsä historiasta, tuoden takaisin joitakin elementtejä, jotka olivat jääneet joksikin aikaa syrjään, mutta katsoo samalla kuitenkin koko ajan eteenpäin ja sekoittaa mukaan riittävästi uutta. Pewit on Pohjolan laadukkaan katalogin parhaimpia levyjä ja ehdottomasti myös yksi suomalaisen progressiivisen rockin ylpeimmistä hetkistä.

Parhaat biisit: ”Rita”, ”Melkein”, ”Pewit”, ”Ordinary Music”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Muistokirjoitus: Pekka Pohjola 13.1.1952 – 27.11.2008

Kappaleet

  1. Rita – 11.23
  2. Melkein – 13.47
  3. Pewit – 6.17
  4. Suuri kallion ritari intro – 3.41 (The Great Knight of the Rock intro)
  5. Suuri kallion ritari – 2.37 (The Great Knight of the Rock)
  6. Toy Rock intro – 00.40
  7. Toy Rock – 4.17
  8. Ordinary Music – 19.20

Seppo Kantonen: flyygeli, syntetisaattorit Markku Kanerva: akustinen kitara ja sähkökitara Pekka Pohjola: sähköbasso ja kosketinsoittimet (kappaleessa ”Suuri kallion ritari”) Anssi Nykänen: rummut ja lyömäsoittimet

Vierailijat

Mongo Aaltonen: lyömäsoittimet (”Melkein” ja ”Ordinary Music”) Pepa Päivinen: altto-, tenori -ja bassosaksofonit (bassosaksofonisoolo kappaleessa ”Toy Rock”)’ Heikki Keskinen: tenorisaksofoni (”Toy Rock”) Seppo ”Paroni” Paakkunainen: tenorisaksofoni (”Toy Rock”) Jari Valo: viulut Jukka Pohjola: viulut Olli Kilpiö: alttoviulut Teemu Kupiainen: alttoviulut Timo Alanen: sellot Matti Pohjola: sellot

Tuottaja: Pekka Pohjola
Levy-yhtiö: Pohjola Records / Zen Master Records / Rockadillo Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑