Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1996 parhaiksi levyiksi.
- Tool: Ænima (US) *****
- King Crimson: THRaKaTTaK (UK) ****½
- Porcupine Tree: Signify (UK) ****½
- Trey Gunn: The Third Star (US) ****½
- Jon Anderson: Toltec (UK) ****
- Yes: Keys To Ascension (UK) ****
- Rick Wright: Broken China (UK) ****
- The Flower Kings: Retropolis (SE) ****
- DJ Shadow: Entroducing…. (US) ****
- Peter Hammill: X My Heart (UK) ****
- Ten Seconds (US) ****
- Spock’s Beard : Beware Of Darkness (US) ****
- National Health : Missing Pieces (UK) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. Tool: Ænima
Ænima on Toolin toinen studioalbumi.
Vuonna 1990 Los Angelesissa perustetun Toolin musiikissa oli alusta alkaen progressiivinen sivuväre. Yhtyeen debyytti EP Opiate (1992) ja sitä seurannut esikoislevy Undertow (1993) oli vielä suht helppo yhdistää saman aikakauden alt-rock/metal -yhtyeisiin kuten Soundgardeniin ja Helmetiin. Vastaava vertailu ei kuitenkaan enää tekisi oikeutta Toolin kolmannen levyn Æniman kohdalla. Niin uusiin sfääreihin levy yhtyeen musiikkia vie.
Vuonna 1993 ilmestynyt Undertow oli iso menestys ja nosti Toolin välittömästi rockin isojen pelureiden joukkoon. Yhtye hyödynsi suosiotaan ja keikkaili pari vuotta ahkerasti soittaen lukuisia suuren profiilin keikkoja, napaten jopa pääesiintyjän pestin valtavilla Lollapalooza -festareilla…
2. King Crimson: THRaKaTTaK
THRaKaTTaK on King Crimsonin kenties kokeellisin ja hurjin levy. Se koostuu vuoden 1995–1996 THRAK-kiertueella äänitetyistä improvisaatioista, jotka pohjautuvat saman levyn väkivaltaiseen nimikappaleeseen. King Crimson kautta uransa ollut livenä yksi progressiivisen rockin arvaamattomimmista bändeistä ja improvisaatio on ollut yhtyeen konserttien keskeinen elementti. Tämä puoli jäi hieman syrjään 1994 kootun ns. tupla-trion myötä. Kokonaaan improvisaatiot eivät kuitenkaan jääneet pois vaan yhtye käytti THRAK-levyn nimibiisiä alustana rohkeille irtiotoille.
57 minuuttinen THRaKaTTaK kokoaa yhteen bändin villit ”THRAK” -improvisaatiot. Levyn kahdeksan kollektiivisen improvisaation kestot vaihtelevat kahdesta minuutista yli 11 minuuttiin.
Vaikka kaikki raidat versoavat periaatteessa samasta teemasta, ne eroavat toisistaan selvästi – kyse ei ole yhden kappaleen muunnelmista, vaan itsenäisistä, hetkessä syntyneistä äänellisistä rakenteista. Hetkittäin kuullaan kaikuja alkuperäisestä ”THRAK”-riffistä, mutta suurimmaksi osaksi liikutaan vapaalla alueella, ilman selkeitä kappalerakenteita tai toistoa. Musiikki on usein kulmikasta ja rytmisesti monimutkaista, mutta mukana on myös hiljaisia ja rauhallisia hetkiä. Kokonaisuus vaihtelee kaoottisista purkauksista lähes ambient-henkisiin virtauksiin.
THRAK = ”The sound of 117 guitars almost striking the same chord simultaneously.”
Robert Fripp
King Crimsonin tupla-trio oli aikamoinen peto jolla oli käytössään paitsi käsittämätön määrä soittotaituruutta niin myös valtava määrä uusinta uutta instrumenttiteknologiaa. Kuusihenkisssä kokoonpanossa soittaa Robert Fripp (kitara, soundscapes), Adrian Belew (kitara, laulu, efektit), Trey Gunn (Chapman Stick), Tony Levin (Stick, bassokitara), Bill Bruford (rummut, lyömäsoittimet) ja Pat Mastelotto (rummut, elektroniikka). Yhtyeellä oli lavalla poikkeuksellisen laaja arsenaali laitteita ja soittimia – erityisesti Fripp ja Belew käyttivät runsaasti kitarasyntetisaattoreita ja erilaisia efektejä, jotka toivat soittoon täysin epätyypillisiä sävyjä ja Bruford ja Mastelotto soittivat valtavilla rumpuseteillä jotka olivat yhdistelmä perinteisiä rumpuja, elektroniikkaa ja erilaisia eksoottisia kilkuttimia.
Kitarat saattavat kuulostaa hetkittäin pianosoinnuilta, marimboilta tai jopa surisevilta sääskiparvilta. Perinteisen sähkökitarasoundin sijaan kuullaan paljon prosessoituja tekstuureja ja digitaalisesti tunnistamattomiksi manipuloituja ääniä. Frippin oma ja tässä vaiheessa digitaaliseksi muuttunut ”Soundscape”-tekniikka tuo mukaan pitkiä, kaiutettuja ja viipyileviä äänikenttiä, jotka tasapainottavat kokonaisuuden intensiivisempiä jaksoja.
THRaKaTTaK esittelee King Crimsonin avantgardistisimmillaan. Musiikki perustuu vapaaseen improvisaatioon, mutta se ammentaa silti enemmän modernin taidemusiikin ja rockin perinteistä kuin varsinaisesti free jazz- maailmasta. Varsinaisista rockin tai edes progen konventioista ollaan kaukana. Levy ei tarjoa tarttuvia melodioita tai selkeitä rytmejä, vaan perustuu vuorovaikutukseen ja reaktioihin – siihen, mitä tapahtuu kun kuusi muusikkoa kuuntelee toisiaan ja rakentaa musiikkia hetkessä kaikista mahdollisista rajoista välittämättä.
THRaKaTTaK ei ole helppo levy, mutta se tarjoaa kiinnostavan näkymän siihen, millaista on luoda musiikkia ilman ennalta määrättyä rakennetta. Se sopii kuulijoille, jotka haluaa kuulla, mihin asti rockmusiikin rajoja on mahdollista venyttää.
Parhaat biisit: Parhaat biisit: ”Mother Hold the Candle Steady While I Shave the Chicken’s Lip”, ”This Night Wounds Time”
Myöhemmin, vuonna 2015, julkaistulle THRAK BOX -kokoelmalle (12 CD:tä, 2 Blu-ray levyä, 1 DVD-A ja 1 DVD) koottiin lisää tämän kiertueen improvisaatioita ATTAKcATHRAK-levylle. Se toimii hyvänä sisarteoksena THRaKaTTaKille, ja laajentaa kuvaa siitä, kuinka monimuotoisia nämä ”THRAK”-improvisaatiot todella olivat.
3. Porcupine Tree: Signify
Signify on Porcupine Treen neljäs studiolevy.
Porcupine Tree käynnistyi Steven Wilsonin (s. 1967) projetina vuonna 1987. Samoihin aikoihin Tim Bownessin kanssa perustettu No-Man oli Wilsonin pääprojekti. No-Manilla tähdättiin todelliseen läpimurtoon ja Porcupine Tree oli pitkään vain eräänlaista hassuttelua tai harrastelua.
Porcupine Treen ensimmäinen oikea levy oli aiempien kasettijulkaisuiden pohjalta rakennettu On the Sunday of Life… (1992). Vielä tässäkin vaiheessa Porcupine Tree oli tiukasti Wilsonin yhden miehen projekti (Alan Duffy tosin kirjoitti sanoituksia). Debyytti on hieman köpöinen, mutta viehättävä päivitys, tai oikeastaan pastissi, 60/70-luvun taitteen psykedeelisestä rockista ja progesta. Etenkin Syd Barrettin aikainen Pink Floyd lienee ollut Wilsonille keskeinen johtotähti tuohon aikaan…
4. Trey Gunn: The Third Star
The Third Star on Trey Gunnin toinen sooloalbumi.
The Third Starilla on King Crimsonista tuttu Trey Gunn (s. 1960) Gunn siirtyi Chapman Stickista hieman vastaavanlaiseen instrumenttiin Warr Guitariin. Myös Warr Guitaria voi soittaa täppäillen kuten Stickia, mutta sillä on mahdollista soittaa myös perinteisempiä kitaratekniikoita hyödyntäen. Erittäin monipuolinen instrumentti siis. Ja Gunn hallitsee instrumenttinsa virtuoosimaisesti.
Kuten Gunnin debyytillä One Thousand Yearsilla on myös The Third Starin musiikin juuret 80-luvun Crimsonin rock-gamelanissa. Mitään vanhan toistoa tai kopiointia (noh, kappale ”Kaffaljidhma” menee kyllä hieman liikaakin ”Disciplinen” tontille) se ei kuitenkaan ole sillä Gunn rakentaa Crimsonin pioneeri-työstä aivan omanlaisen keitoksensa lisäämällä mukaan etnisiä sävyjä Intiasta, funkkia ja jopa post-punk -vaikutteita. Rytmisyydellä ja monimutkaisilla tahtilajeilla jälleen suuri rooli ja Gunn saa rumpaliensa Bob Mullerin ja Pat Mastelotton kanssa homman usein groovaamaan hypnoottisesti. Väkevän rytmiikan, joka perustuu usein Mullerin tabloihin ja muihin käsirumpuihin, seassa kuullaan myös mieleenpainuvia, ja jopa koskettavia, melodioita. Gunnin ”kitarointi” ei nimittäin ole vain teknistä ilotulitusta vaan hän soittaa levyllä myös joitakin todella emotionaalisia sooloja.
The Third Star on enimmäkseen instrumentaalinen, mutta levyllä vierailee myös kolme mainiota naisvokalistia Toyah, Alice ja Serpentine (en tiedä miksi nämä kaikki naiset tunnetaan vain etunimellä? Missä on Madonna?!). Hieman yllättäen instrumentaaleihin luottavan levyn tehokkain biisi on popin suuntaan kevyesti kumartava post-punkin ja progen fuusio ”Symbiotic”. 7/4 tahtilajissa päällekäyvässä biisissä Toyahin energinen ja persoonallinen laulusuoritus on kaikessa särmikkyydessään niin huikea, että se pistää toivomaan, että levyllä olisi muutama vastaavanlainen kappale enemmän. Paremmassa maailmassa ”Symbiotic” olisi voinut olla jopa hitti!
Loppua kohden The Third Star menettää hieman tehoja sillä materiaalia alkaa toistamaan aavistuksen verran liikaa itseään. Aivan viimeisenä biisinä kuultava todella napakan grooven kasaan paketoiva ”Indiera” jota sävyttää Serpentinen omalaatuisella tavalla kähisevät ja kihisevät vokaalit tosin herättävät levyn jälleen kunnolla eloon.
The Third Star on etnisen proven pieni mestariteos ja yksi Gunnin laadukkaan soolokatalogin kirkkaimmista helmistä.
Parhaat biisit: ”Dziban”, ”Symbiotic”, ”Arrakis”, ”The Third Star”, ”Indiera”
5. Jon Anderson: Toltec
Toltec on Yes-vokalisti Jon Andersonin yhdeksäs sooloalbumi.
”Just over 3000 years ago, the Toltec went to the desert and disappeared from our known world, but carried on living in the Fourth Dimension”. Näin kertoo levyn vihkosen johdanto. Toltec on kiehtova, mutta hieman epätasainen konseptialbumi näistä neljännen ulottuvuuden vekkuleista. Pakko tosin myöntää, että albumin sanoituksia tutkiessa yhteys levyn aukikirjoitettuun teemaan jää minulle usein hyvin epäselväksi.
Vaan eipä se mitään sillä musiikillisesti Toltec on vahvaa työtä. Parhaimmillaan Toltec on todella kiinnostava yhdistelmä new agea, etnisiä vaikutteita Etelä-Amerikasta sekä tietysti Andersonille tuttua progea. Tällä levyllä Jon ei metsästä pophittejä vaan Toltec tuo kaikessa omituisuudessan mieleen jopa Andersonin debyytin hienon debyyttilevyn Olias Of Sunhillowin. Näiden kahden levyn musiikki on toki hyvin erilaista, mutta molemmat sukeltavat kosmiseen hörhöilyyn yhtä pidäkkeettömän vapautuneella tavalla.
Kolmeen noin 15 minuuttiseen laulusarjaan jaettu Toltec ei ole Olias Of Sunhillowin lailla Andersonin yksinään soittamaa (itseasiassa Anderson pitäytyy levyllä vain vokaaleissa) musiikkia vaan hänellä on tukenaan taustalaulajat mukaan lukien 14 hengen. Mukana on mm. viulisti, harpun soittaja sekä saksofonisti, mutta keskeiseen rooliin nousee kuitenkin erityisesti syntetisaattorit. Osa kosketinsoitinsoundeista on hieman korneja massiivisine fanfaareineen, mutta kokonaisuutena levyn tuotanto on erittäin laadukasta työtä. Toltec kuulostaa todella hyvältä.
Alunperin Geffenin piti julkaista Toltec jo vuonna 1992 nimellä The Power Of Silence, mutta syystä tai toisesta (epäkaupallisuus?) levy sai julkaisun vasta 1996 pienemmän ambientiin ja new ageen erikoistuneen Windham Hillin kautta.
Toltec on aliarvostettu ja aivan liian vähän tunnettu albumi. Uskon, että Toltec voisi maistuisi paitsi kaikille Jon Anderson -faneille niin myös Vangeliksen musiikin ystäville.
Parhaat biisit: ”Quick Words (Talk- Talk)”, ”Leap into the Inconceivable”, ”Enter Ye The Mystery School”, ”Building Bridges”
6. Yes: Keys To Ascension
Vuonna 1994 ilmestynyt Yesin viimeisin studiolevy Talk oli kaupallinen floppi. Yes eli Trevor Rabin (kitarat, vokaalit), Jon Anderson (vokaalit), Chris Squire (bassokitara), Tony Kaye (koskettimet) ja Alan White (rummut) lähti kuitenkin sinnikkäästi kiertämään levyä promotoidakseen. Yhtye soitti 77 konserttia USA:ssa, Etelä-Amerikassa ja Japanissa esiintyen aiempaa huomattavasti pienemmille yleisöille. Tämä oli luultavasti Yesin ensimmäinen teatteri-tason kiertue sitten The Yes Albumin (1971) aikojen.
Kiertueen jälkeen Rabin oli saanut tarpeekseen. Rabin hyppäsi kelkasta toukokuussa 1995 ja päätti kokeilla onneaan elokuvasäveltänä Hollywoodissa. Jäljelle jäänyt nelikko oli vailla johtajuutta ja levy-yhtiötä. Aiemmin Anderson olisi epäilemättä ottanut ohjat käsiinsä, mutta hän vaikuttaa olleen elämässään sellaisessa vaiheessa, että energiaa todelliseen johtajuuteen ei tuntunut löytyvän…
7. Rick Wright: Broken China
Broken China on Rick Wrightin toinen sooloalbumi.
Pink Floydin perustajajäseniin kuuluvaa kosketinsoittaja Richard William Wrightia (1943–2008) ei voi kehua tuotteliaaksi muusikoksi. Wrightilla oli merkittävä rooli Pink Floydin säveltäjänä 60-luvun lopulta suurin piirtein 70-luvun puoliväliin asti, mutta sitten tahti hiipui. Wrigtilla oli tärkeä rooli mm. näiden kappaleiden sävellyksissä: ”Summer Of 68’”, ”Atom Heart Mother”, ”Echoes”, ”Us And Them” ja ”Shine On You Crazy Diamond”.
Uransa viimeisenä 30 vuotena Wrightilla oli merkittävä rooli yhden käden sormilla laskettavalla määrällä levyjä. Itseasiassa lähtöpassit Pink Floydistakin tuli koska Wright asetti vapaa-ajan musiikin edelle…
8. The Flower Kings: Retropolis
Retropolis on The Flower Kingsin toinen studioalbumi.
Ruotsissa Uppsalassa vuonna 1956 syntynyt Roine Stolt liittyi progea soittavaan Kaipaan vain 17 vuotiaana. Stolt teki Kaipan kanssa kolme levyä ja soitti yli 100 konserttia kunnes jätti yhtyeen vuonna 1979 perustaen oman uuden yhtyeen Fantasian. Fantasia teki pari albumia ja hajosi vuonna 1983. 80-luvulla progella ei enää ansainnut leipää Stolt keskittyikin lähinnä sessiokitaristin hommiin ja teki myös muutaman pop-henkisen soololevyn jotka eivät kuitenkaan saavuttaneet kummoista menestystä.
90-luvun alussa vanha suola alkoi kuitenkin kiinnostamaan Stoltia. Progressiivinen rock teki ruohonjuuritasolla pientä paluuta ja uutta tulemista olivat edesauttaneet mm. Stoltin maanmiehistä koostuvat yhtyeet kuten Änglagård ja Anekdoten. Stolt halusi mukaan progressiivisen rockin uuteen aaltoon…
9. DJ Shadow: Endroducing….
Endroducing…. on DJ Shadowin ensimmöinen studioalbumi.
DJ Shadowin eli omalta nimeltään Joshua Paul Davisin (s. 1972) ensimmäinen albumi Endroducing…. on syystäkin ylistetty kokeellisen hiphopin mestariteos. Innovatiivinen albumi on rakennettu kokonaan samplejä (ymmärtääkseni ensimmäinen lajissaan) käyttämällä ja lopputulos on todella kiehtovaa kuultavaa.
Endroducing…. on koottu loputtomasta määrästä olemassa olevaa musiikkia ja tästä fuusiosta syntyy nerokkaan progressiivisen trippi joka soljuu yllättävän letkeästi ja orgaanisen kuuloisesti eteenpäin vaikka kappaleiden välillä on huomattavia tyylillisiä eroja. Välillä tunnelmoidaan varsin jazzahtavasti ja hetkittäin nakutetaan menemään tekno-tunnelmissa. Musiikki on instrumentaalista eikä varsinaisesti sisällä vokaaleja lukuunottamatta lyhyitä puhuttuja ja laulettuja pätkiä. Jotka luonnollisesti nekin ovat sampleja.
Levyn tunnelma on mukavan retrofuturistinen. Sämplet ovat peräisin lähinnä 60-80 -lukujen levyiltä, mutta se mitä DJ Shadow raakamateriaalistaan rakentaa on tietenkin jotain aivan uutta ja modernia. Tai no ainakin oli vuonna 1996. Väittäisin kuitenmin, että levy on kestänyt varsin hyvin ajan hammasta.
Endroducing…. sisältää sampleja kymmeniltä eri levyiltä ja mukana sirpaleita mm. Björkin, Metallican, Nirvanan, Pink Floydin ja Tangerine Dreamin kappaleista. Suomalaisena on toki mainittava se, että levyn yksi kohokohdista ”Midnight in a Perfect World”perustuu vahvasti pätkän Pekka Pohjolan kappaleen ”Sekoilu seestyy”. Ymmärsikö kansa kokoontua aikoinaan torille? Myönnän, että itseltäni asia meni tuoreltaan ohi ja löysin levyn vasta joitakin vuosia sen ilmestymisen jälkeen.
Yleisesti ottaen DJ Shadow pysyy erossa kliseisimmistä ja kuuluisimmista biiseistä ja yleensä sampleja on käytetty niin taitavasti että alkuperäinen kappale on jopa vaikea tunnistaa vaikka sen tuntisi. Pohjolan sampleen tuo ei tosin päde. Se on hyvin selkeä lohkaisu alkuperäisestä kappaleesta. Luultavasti DJ Shadow ajatteli kappaleen olevan niin obskuuri, että sitä ei tunnistaisi juuri kukaan. Globaalista näkökulmasta hän varmasti olikin oikeassa.
Valitettavasti vaikuttaa siltä, että DJ Shadow jäi enemmän tai vähemmän yhden hitin ihmeeksi. Kaikkia hänen levyjään en ole kuullut, mutta ne muutamat joita olen eivät ole puhutelleet minua lainkaan (no myönnettäköön että Private Press on aivan kelvollinen levy). Vaikka DJ Shadowin myöhemmässä urassa ei ole juuri hurraamista on Endroducing…. ehdoton sample-kulttuurin ja progressiivisen hiphopin merkkiteos.
Parhaat biisit: ”Building Steam With a Grain of Salt”, ”Mutual Slump”, ”Midnight in a Perfect World”
10. Peter Hammill: X My Heart
X My Heart on Peter Hammillin 22. sooloalbumi.
80- ja 90-luku eivät olleet helppoa aikaa useimmille 70-luvulla pinnalle nousseille progressiivisille muusikoille. Eikä Peter Hammill (s. 1948) ollut poikkeus. Hammill lopetti yhtyeensä Van der Graaf Generatorin vuonna 1978 ja keskittyi täysillä jo aiemmin käynnistyneeseen soolouraansa. Hammill pysyi tuotteliaana julkaisten pelkästään 80-luvulla kymmenisen studioalbumia. Vaikka joka levyltä löytyi ainakin joitakin helmiä ei yleinen laatutaso kuitenkaan ollut enää lähellekään yhtä korkea kuin 70-luvulla. Ehkä osittain koska alati kutistuvien levytysbudjettien ansiosta Hammill joutui tekemään levynsä usein täysin yksin. Ja vaikka Hammill olikin ollut DIY-kulttuurin edelläkävijä tuntuu siltä, että hän ei digitaalisella 80-luvulla enää pysynyt kehityksen perässä. Ehkä osittain jo edellä mainittujen budjettihaasteiden johdosta.
90-luvun alussa Hammill palasi kuitenkin bändivetoisemman soundin pariin ja Fireships (1992), Roaring Forties (1994) ja etenkin The Noise (1993) olivat pitkästä aikaa varsin inspiroituneen oloisia levyjä. X My Heart on luontevaa jatkoa tälle Hammillin uudelle mini-renessanssin ja ehkäpä jopa sen kulminaatio.
X My Heartilla Hammill hoitaa omintakaisten vokaaliensa lisäksi kitarat, koskettimet ja bassokitaran. Tukena hänellä on tutut nimet David Jackson (saksofoni, huilu), Stuart Gordon (viulut) ja Tears For Fearsissa soittanut Manny Elias (rummut). Etenkin Gordonin muutamat tuliset viulusoolot tuovat mukavasti levylle energisyyttä, mutta koko kvartetti soittaa yhteen mukavan tuhdisti. Myös tuotanto on hallitumpi kuin pitkään aikaan vaikka osa kosketinsoitin soundeista helisee edelleen aika lasisesti.
Olisi liioittelua väittää, että X My Heart tarjoaisi jotain todellisia uusia Hammill- klassikoita, mutta levyn kaikki yhdeksän kappaletta ovat laadukasta työtä eikä joukossa ole yhtäkään todellista hutia. ”Come Clean” tosin jää liian sisäsiistiksi popitteluksi. Joukosta erottuu positiivisesti edukseen erityisesti ”Amnesiac”, ”Narcissus (Bar And Grill)” sekä ”A Better Time”.
”Amnesiac” alkaa keltti-vaikutteita sisältävänä balladi, mutta kappale kasvaa loppua kohden energisemmäksi revittelyksi. Sävellystä värittää aluksi Jacksonin soittama puuhuilu, sitten lyhyt saksofonisoolo ja lopulta pääroolin ottaa Gordonin intensiivisesti vonkuva viulu jota tukee Hammillin rupisesti soiva sähkökitara ja Eliaksen aktiivinen rumpalointi. Aivan lopussa Hammillin äänessä on tuttua tulta ja tappuraa jota hän yleisesti ottaen säästeli 80-90 -luvun levyillä.
”Narcissus (Bar And Grill)” edustaa albumin progressiivisinta laitaa iskien pöytään arvaamattoman kappalerakenteen ja nykivästi iskeviä rytmejä. Progeen viittaa myös mainio ”A Forest of Pronouns”, mutta yleisesti ottaen X My Heart on enemmän artrock -levy kuin varsinaista progea.
Levyn päättää kaunis positiivista sanomaa (teemana vanha kunnon ”tartu hetkeen ja tee se heti”) uhkuva balladi ”A Better Time” jota voisi oikeastaan arvokkaan tunnelmansa ansiosta kuvailla juhlavasti hymniksi. ”A Better Timesta” kuullaan itseasiassa heti levyn alussa luovasti rakennettu acapella -versio, mutta bändiversio on lopulta kuitenkin vahvempi erityisesti Gordonin jousisovitusten ansiosta.
Kokonaisuutena uskallan varovasti väittää, että X My Heart on onnistunein Hammillin sooloalbumi sitten vuoden 1981 Sitting Targetsin. X My Heartin jälkeen Hammill palasi jälleen enemmän tai vähemmän yhden miehen-bändi -moodiin vain satunnaisia vierailijoita siellä täällä hyödyntäen. Onneksi pääosin tasokkaammin lopputuloksin kuin 80-luvun laihoina vuosina.
Parhaat biisit: ”Amnesiac”, ”Ram Origami”, ”Narcissus (Bar And Grill)”, ”A Forest of Pronouns”, ”A Better Time”.
11. Ten Seconds: s/t
Ten Seconds on kitaristi Bill Frothin ja kosketinsoittaja Jeff Faymanin projekti jonka ainokainen levy tämä nimetön levy on.
Ten Secondsin musiikki on melko aggressiivista industrial-henkistä progea jossa kuuluu väkevänä etenkin King Crimsonin vaikutus. Froth onkin kertonut, että hänen tavoitteenaan oli tehdä normaalia industrialia harmonisesti rikkaampaa musiikkia. Kiinnostavaa on että Eddie Jobsonin UKZ nimen alla julkaisema 2009 vuoden EP Radiation liikkuu hyvin samankaltaisilla vesille yhdistellen vaikutteita Crimsonilta ja Nine Inch Nailsilta.
Ei toki ole yllätys, että Ten Seconds kuulostaa Crimsonilta sillä Frothilla ja Faymanilla on ässä hihassaan. Levy julkaistiin Robert Frippin pienen levy-yhtiön Discipline Global Mobilen toimesta minkä lisäksi hän myös soittaa kitaraa suurimmalla osalla sen raidoista. Osa Frippin kontribuutioista on hänen ambientmaisia ”soundscapeja, mutta mukana on myös todella tulisi kitarasooloja.
Frippin kitaran ohella keskeisiin rooleihin nousee basistit Jac Mihanovic ja Jimmy Haves sillä useita raitoja potkii eteenpäin nimenomaan hyvin tuhdisti ja paksusti soiva bassokitara. Rumpuja takoo hypnoottisella industriaalisella otteella Bill Rieflin josta tuli myöhemmin King Crimsonin jäsen. Parissa kappaleessa rumpaloi Jethro Tullista tuttu Mark Craney. Vokalisti Froth kuulostaa hetkittäin kuin John Wettonin grunge-variantilta.
Levyn soundit kuulostavat hieman halvoilta ja musiikki olisi todella hyötynyt samanlaisista tuotantoarvoista kuin vaikkapa Trent Reznor pystyy NIN -levyille tarjoamaan.
Mikään täysosuma Ten Seconds ei ole, mutta jos NIN kohtaa Crimsonin -yhdistelmä kuulostaa yhtään kiinnostavalta niin levy kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun. Tavallaan Ten Seconds näyttää myös jossain määrin suuntaan 2000-luvun King Crimsonille.
Valitettavasti tämä debyytti jäi Ten Secondsin ainoaksi levyksi. Faymanin ja Frippin tiet kohtasivat myöhemmin uudelleen sillä vuonna 2000 he tekivät yhdessä levyn A Temple In The Clouds. Vuonna 2009 Fayman, Fripp ja Toolin vokalisti Maynard James Keenan perustivat The Human Experimente -projektin joka lopulta johti kuitenkin vain ”The 21st Century Schizoid Man” -biisin cover-versioon.
Parhaat biisit: ”RealSide”, ”The Last Three Minutes 1”, ”Can’t Hold Back The Dawn”
12. Spock’s Beard : Beware Of Darkness
Beware Of Darkness on Spock’s Beardin toinen studioalbumi.
Amerikkalaisen vuonna 1992 perustetun Spock’s Beardin toinen levy Beware of Darkness on pätevää jatkoa edellisenä vuonna ilmestyneelle debyytille The Lightille, mutta siinä missä tuo albumi onnistui yllättämään eklektisyydellään ja oudoilla WTF?-hetkillään tuntuu bändi pelaavan tällä hetkellä enemmän varman päälle. Levyn materiaali on laadukasta ja soittosuoritukset edelleen teknisesti taitavia, mutta niistä puuttuu se spontaanius ja arvaamattomuus, joka teki The Lightista niin ilahduttavan monimuotoisen. Beware of Darkness noudattelee perinteistä proge-kaavaa liiankin orjallisesti ja kaipaisi enemmän yllättäviä käänteitä jotka olisivat saaneet sen nousemaan aivan uudelle tasolle.
Bändillä on kuitenkin jo selvästi oma ääni tässä vaiheessa. Tätä kuvastaa hyvin se kuinka omanlaisekseen yhtye onnistuu muokkaamaan George Harrisonin sävellyksen ”Beware Of Darknessin” (levyltä All Things Must Pass 1970). Ex-beatlen yksinkertainen ja kaunis kappale kasvaa uskottavaksi mini-eepokseksi Spock’s Beardin käsittelyssä hieman samaan tapaan kuin Yes laajensi aikoinaan Simon & Garfunkelin ”Americaa”. Toisaalta monet asioista jotka ovat jo tässä vaiheessa muodostumassa Spock’s Beardin tavaramerkeiksi ovat selvää lainatavaraa. Selkeimmin tämä tulee esiin ”Thoughtsissa” joka moniäänisine lauluosuuksineen on puhdasta Gentle Giant -pastissia. Mutta oikein viihdyttävää sellaista.
Yhtyeen taitavat muusikot Neal Morse (laulu, koskettimet), Alan Morse (kitara), Dave Meros (basso) ja Nick D’Virgilio (rummut), tuovat levylle sen tunnistettavan Spock’s Beardin soundin ja tällä levyllä mukaan liittyneen Ryo Okumoton Hammond-urut tuovat mukaan aiempaa enemmän retrohenkeä joka sekin jossain määrin korostaa yhtyeen soinnin kliseisiä puolia. Okumoto on toki erittäin taitava soittaja. Myös NealMorse jatkaa edelleen kosketinsoittajana ja työnjako tuntuu olevan, että Okumoto hoitaa vanhat analogi-vehkeet kuten juuri Hammondin ja Mellotronin ja Morse pimputtaa hieman modernimpia vehkeitä.
Kaiken kaikkiaan, Beware of Darkness jää hieman varjoon The Lightiin verrattuna Vaikka se tarjoilee teknistä taituruutta ja tarttuvia melodioita, se ei tunnu samalla lailla tuoreelta ja yllättävältä, mikä teki edellisestä albumista niin nautittavan epäsovinnaisen. Beware of Darkness ei kuitenkaan ole huono levy– kaukana siitä – vaan se tarjoilee tunnin verran progea joka on paitsi teknisesti pätevää työtä niin ennen kaikkea hauskaa kuunneltavaa.
Parhaat biisit: ”Beware Of Darknessin”, ”Thoughts”, ”Doorway”, ”Walking On The Wind”
13. National Health : Missing Pieces
Canterbury-progea soittava National Health perustettiin vuonna 1975, mutta yhtyeen debyyttiä saatiin odottaa vuoteen 1978 asti. Hienon nimettömän esikoislevyn jälkeen julkaistiin nopeasti mestarillinen Of Queues and Cures.
Vaikka esikoislevyn ulos saamisessa kesti vuosia ei National Health pyöritellyt pelkästään peukaloita ensimmäisten toimintavuosien aikana. Yhtye keikkaili aktiivisesti ja bändissä käväisi lukuisia kiinnostavia muusikoita ennen kokoonpanon vakiintumista. National Health sävelsi myös runsaasti materiaalia joka ei lopulta päätynyt levyille yhtyeen alkuperäisen elinkaaren aikana.
Missing Pieces on 58 minuuttinen kokoelmalevy joka keskittyy pääosin juuri näihin kadonneisiin vuosiin 1975-77 kooten yhteen aiemmin julkaisematonta materiaalia. Suurin osa kappaleista on alkuperäisiä varsin laadukkaita demoäänitteitä ja ne ovatkin erityisen kiinnostavia sillä ne antavat mahdollisuuden kuulla. mm. basisti Mont Campbellia, kitaristi Steve Hillagea ja rumpali Bill Brufordia National Healthin -kontekstissa. Kaikki edellä mainitut olivat ehtineet jo häipyä muihin projekteihin siinä vaiheessa kun National Health lopulta pääsi julkaisemaan esikoisensa.
Missing Pieces on selvästi epätasaisempi kokonaisuus kuin National Healthin kaksi ensimmäistä levyä. Esimerkiksi Amanda Parsonsin laulama ”Clocks And Clouds” on yksi National Healthin kauneimmista kappaleista ja monimutkainen ”Paracelsus” kuin malliesimerkki Canterbury-progen hyvistä puolista, mutta sitten vastapainoksi kuullaan aika turhiakin vetoja kuten levyn aloittava ”Boureé” joka tarjoilee tahallisesti väärin soitettua kamarimusiikkia. Musiikillinen vitsi joka ei ainakaan minulle avaudu.
Vanhojen arkistojen aarteiden ohessa mukana on myös yksi aivan uusi äänite. Kyseessä on vanha Campbellin sävellys”Starlight On Seaweed” josta ei ikinä äänitetty studioversiota joten Dave Stewart ja Barbara Gaskin äänittivät siitä kahdestaan uuden version tälle levylle. Eli periaatteessa kyse ei ole National Healthista vaan Stewartin ja Gaskinin coverista. Kappaleessa yhdistyy kuitenkin positivisella tavalla Cambellin omalaatuinen sävellystyyli ja Stewartin ja Gaskinin 80-luvulta alkaen tutuksi tullut pop-ote.
National Health -noviiseille en Missing Piecesiä suosittelisi, mutta jos ne varsinaiset levyt on jo puhkisoitettu on kyseessä erittäin kiinnostava bonus-kierros tämän upean yhtyeen maailmaan.
Parhaat biisit: ”Clocks And Clouds”, ”Paracelsus”, ”Zabaglione”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti