Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1995 parhaiksi levyiksi.
- Scott Walker: Tilt (US) *****
- Marillion: Afraid Of Sunlight (UK) *****
- King Crimson: THRAK (UK) ****½
- Mick Karn: The Tooth Mother (UK) ****½
- Echolyn: As The World (US) ****½
- Höyry-kone: Hyönteisiä voi rakastaa (FI) ****½
- Elliot Goldenthal / various artists: Heat (US) ****½
- Henry Threadgill : Makin’ A Move (US) ****
- Spock’s Beard: The Light (US) ****
- Jethro Tull: Roots To Branches (UK) ****
- Kevin Gilbert: Thud (US) ****
- King Crimson: B’Boom: Official Bootleg – Live in Argentina (UK) ****
- Pekka Pohjola: Heavy Jazz (FI) ****
- Hans Zimmer : Crimson Tide (DE) ****
- Caveman Hughscore : s/t (UK/US) ****
- Anekdoten: Nucleus (SE) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. Scott Walker: Tilt
Tilt on Scott Walkerin 12. sooloalbumi.
Scott Walkerin eli Noel Scott Engelin (1943–2019) tarina on yksi populaarimusiikin kiinnostavimmista. Ohiossa syntynyt Walker muutti 50-luvulla äitinsä kanssa Kaliforniaan jossa hänestä tuli lapsinäyttelijä. Hieman vartuttuaan Walker kiinnostui kokeellisesta jazzista, uuden aallon eurooppalaisesta elokuvasta ja beat-runoudesta.
1964 Walker perusti John Mausin ja Gary Leedsin kanssa The Walker Brothersin joka oli käytännössä oman aikansa poikapoppia. The Walker Brothersin siloiteltu orkestraalinen poppi oli suunnattu etenkin nuorille tytöille jotka palvoivat idoleitaan kiihkeästi. Todellista suosiota The Walker Brothers saavutti vasta trion muutettua 60-luvun puolivälissä Lontooseen. Scott Walkerin kultaisen baritoni-äänen johtamana The Walker Brothersin suosio veti hetken aikaa vertoja jopa The Beatlesille. Walkeria oli kuitenkin aina vastentahtoinen pop-idoli eikä hän ikinä tuntenut oloaan täysin mukavaksi kameroiden tai ihailevien fanien katseiden alla…
2. Marillion: Afraid Of Sunlight
Afraid Of Sunlight on Marillionin kahdeksas studioalbumi.
Vuonna 1979 perustetun Marillionin ja vokalisti Fishin tiet erkanivat vihamielisissä merkeissä vuonna 1988 pian viimeistä yhteistä studiolevyä Clutching At Strawsia juhlistaneen kiertueen jälkeen.
Jäljelle jäänyt nelikko Steve Rothery (kitarat), Pete Trewavas (bassokitara), Mark Kelly (koskettimet) ja Ian Mosley (rummut) olivat päättäneet jatkaa Marillionina vaikka moni epäilikin etteivät he pystyisi siihen ilman Fishia. Lopulta uudeksi laulajaksi saatiin taivuteltua alunperin hieman vastentahtoinen Steve Hogarth joka oli aiemmin ollut yhtyeiden The Europeans ja How We Live jäsen.
Karismaattinen Fish oli vaikea korvattava, mutta Steve Hogarth oli inspiroinut valinta…
3. King Crimson: THRAK
THRAK on King Crimsonin 12. studioalbumi.
King Crimson palasi vuonna 1994 kymmenen vuoden jälkeen uudistuneella kokoonpanolla. Kitaristi Robert Fripp kokosi ympärilleen uuden ”tupla-trioksi” kutsumansa kokoonpanon joka oli sekoitus vanhoja Crimson-muusikoita ja tuoreempia nimiä Frippin lähimenneisyydestä. Veteraanirumpali Bill Bruford liittyi Crimsoniin jo vuonna 1973 ja kitaristi/vokalisti Adrian Belew ja basisti/stick-mies Tony Levin olivat olleet osa yhtyeen uraauurtavaa 80-luvun trilogiaa.
Sekstetin täydentää kaksi amerikkalaistulokasta Trey Gunn ja Pat Mastelotto. Stickia soittava Gunn oli Frippin kitarakoulun kasvatteja hän oli soittanut myös Frippin ja Toyahin projektissa Sunday All Over The Worldissa sekä David Sylvianin kanssa tehdyllä levyllä The First Day. Mastelotto oli uusin tulokas ja hän oli saapunut Frippin vaikutuspiiriin periessään rumpali Jerry Marottan paikan Sylvianin ja Frippin yhteisellä kiertueella vuoden 1994 alussa…
4. Mick Karn: The Tooth Mother
The Tooth Mother on Mick Karnin neljäs sooloalbumi.
Vuosien 1978-81 välisenä aikana neljä studioalbumia levyttänyt popbändi Japan oli hedelmällinen kehityshautomo jäsenilleen. Yhtyeen alkuperäistä kitaristia lukuunottamatta kaikki yhtyeen jäsenet ovat kasvaneet sittemmin luomaan huomattavasti kiinnostavampaa ja kokeellisempaa musiikkia. Vokalisti David Sylvian tunnetaan tietysti parhaiten soolourastaan, mutta Japanin jäsenistä soolosiipiään kokeili ensimmäisenä itseasiassa basisti Mick Karn (1958–2011).
Karnin vuoden 1982 debyytti Titles ja viittä vuotta myöhemmin seurannut Dreams Of Reason Produce Monsters esittelivät kyllä jo artistin jolla oli oma ääni, mutta levyjen sanoitukset tai toteutus eivät vielä kantaneet aivan maaliin asti. Kolmas levy Bestial Cluster (1993) vei Karnin musiikkia samaan aikaan teksturaalisempaan, mutta myös lihaksikkaampaan suuntaan ja The Tooth Mother lisää vain löylyä.
Myös vuonna 1994 rumpali Terry Bozzion ja kitaristi David Tornin kanssa tehty levy Polytown näytti suuntaa The Tooth Motherille. Polytown oli spontaania, pitkälti improvisoitua meluisaa etnissävytteistä avantgarde-rockia ja The Tooth Mother jatkaa samalla linjalla, mutta huolitellumman oloisilla sävellyksillä. Polytownia ja The Tooth Motheria yhdistää myös kitaristi Torn jolla on hyvin keskeinen rooli molemmilla levyillä.
Erojakin löytyy. The Tooth Motheria vie ”biisimäisempään” suuntaan mietitympien sävellyksien ohella myös vokaalit. Siinä missä Polytown oli kokonaan instrumentaalinen nousevat vokaalit nyt suurempaan rooliin kuin kertaakaan aiemmin Karnin soolouralla. Toki tälläkin kertaa osa kappaleista on kokonaan instrumentaalisia. Karn hoitaa lauluhommat suurimmaksi osaksi itse rajoittuneella, mutta miellyttävän kuuloisella matalalla ja hieman toteavalla äänellään. Kolmella raidalla laulaa Natacha Atlas, välillä tosin vain sanattomasti vokalisoiden, mutta esimerkiksi ”Lodge Of Skinissä” myös sanaton laulu nostetaan hyvin keskeiseen rooliin.
Karn on ollut aina itselleen ankara ja luonteeltaan synkkämielinen pohdiskelija. The Tooth Motherin yleissävy on jälkeen varsin synkeä ja tummasävyisen musiikin lisäksi tämä kuuluu myös levyn sanoituksissa joiden voi väittää pursuilevan toiveikkuutta. Vai mitä sanotte tästä ”Little – Less Hopen” esimerkistä?
cause nothing we perceive is sure
there’s nothing we believe anymore
everything is going wrong
everything we had is now gone
Egyptiläis-belgialaisen Atlasin vokaalit tuovat omalta osaltaan etnistä tunnelmaa levylle, mutta nuo vaikutteet ovat syvällä myös Karnin sävellyksissä jotka hakevat vahvasti inspiraatiota Turkin, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan suunnalta. Torn on ikimuistoisesti todennut, että Karnin bassonsoitto kuulostaa siltä kuin jos Bootsy Collins olisi ollut marokkolainen ja tämä lausahdus sopii erityisen hyvin kuvaamaan herran soittoa The Tooth Motherilla.
Jotkut aikaisemmat Karnin soololevyt eivät ole menneet maaliin mielestäni osittain siksi, että hän on pyrkinyt tekemään liikaa yksinään. Välillä tämä on johtunut ihan vain turhan pienistä budjeteista. Karn taisteli koko uransa ajan hupenevia resursseja vastaan ja koki projektiensa rahoittamisen hyvin vaikeaksi. The Tooth Motherilla budjetti taisi olla kunnossa sillä Bruce Calderin äänittämä ja miksaama (Karn on itse tuottaja) levy kuulostaa todella upealta ja mukana on joukko loistavia muusikoita. Hänen oman todella väkevän ”johtobassonsa” ohella vahvan pohjan kaikelle antaa virtuoosirumpali Gavin Harrisonin rikas ja jatkuvasti nokkela rumpalointi. Kuten jo aiemmin viittasin keskeisessä roolissa on tietysti myös Karnin parhaan ystävän David Tornin kokeellinen ja hurja kitarointi. Yleensä paremmin kitaristina tunnettu Jakko M Jakszyk soittaa levyllä erilaisia etnisiä puhaltimia ja koskettimia. Jopa tulevaisuuden ”progekuningas” Steven Wilson saa parista kappaleesta krediitin (funky wah-guitar). Levyllä siis suorastaan risteilee tulevia King Crimsonin ja Porcupine Treen jäseniä!
Valitettavasti tinkimättömällä otteella toteutettu The Tooth Mother ei kääntänyt Karnin asemaa kaupallisesti valoisampaan suuntaan ja vuonna 2011 aivosyöpään kuollut muusikko joutui kamppailemaan kovasti uransa loppuun asti saadakseen toteutettua projektejaan suurin piirtein tahtomallaan tavalla. Karnin The Tooth Motherin jälkeiset levyt kärsivätkin epätasaisuudesta joka varmasti ainakin osittain johtui turhan niukoista resursseista.
The Tooth Motherilla enemmän tai vähemmän kaikki loksahti kohdilleen ja kyseessäon mielestäni Mick Karnin uran ehdoton kohokohta ja ylipäätänsä omalaatuisen etnisen taiderockin pieni mestariteos.
Parhaat biisit: ”Thundergirl Mutation”, ”Plaster The Magic Tongue”, ”Lodge Of Skins”, ”Little – Less Hope”
5. Echolyn: As The World
As The World on amerikkalaisen Echolynin kolmas studioalbumi.
Echolyn perustetiin Pennsylvaniassa vuonna 1989 ja ensimmäisen nimettömän debyyttilevynsä se julkaisi vuonna 1991. Hieman raakilemaisen esikoisen jälkeen yhtye nosti vuoden 1992 levyllään Suffocating The Bloom reippaasti tasoa ja tämä kolmas levy As The World petraa reippaasti vielä siitäkin.
Olen aiemmissa arvosteluissani tällä sivustolla viitannut usein 90-luvun alun tapahtuneeseen progressiivisen rockin renessanssiin. Uusia bändejä jotka koostuivat 20-30 vuotiasta muusikoista alkoi nousemaan esiin siellä täällä kuin sieniä sateella, mutta erityisen aktiivisesti nimenomaan USA:n ja skandinavian suunnalta…
6. Höyry-kone: Hyönteisiä voi rakastaa
Hyönteisiä voi rakastaa on Höyry-koneen debyyttialbumi.
Tätä vuonna 2024 kirjoittaessani suomalainen progressiivinen rock -skene elää melkoisen eltaantuneita aikoja. Siinä missä vaikkapa Ranskassa ja Norjassa progebändit kokeilevat rohkeasti uusia asioita on merkittävä osa kotimaisista yhtyeistä jumahtanut hyvin regressiivisiin tunnelmiin. Tuntuu, että Sammaleen, Maladyn ja Vesilinjan kaltaiset yhtyeet ammentavat koko musiikillisen kielioppinsa muutamasta samasta suomalaisesta progelevystä jotka ilmestyivät ennen vuotta 1972.
Suomalainen proge-skene kaipaisi vuonna 2024 jotain yhtä räjähtävää kuin Höyry-kone…
7. Elliot Goldenthal / various artists: Heat
Elokuvien tavoissa käyttää musiikkia on kaksi päälinjaa. Näistä yleisemmässä elokuvaan pestataan säveltäjä (yleensä yksi, mutta välillä myös useampia) joka säveltää juuri kyseiseen elokuvaan räätälöidyn musiikin. Toinen tapa on valita musiikkiin jo aikaisemmin sävellettyä musiikkia. Välillä kyseessä voi olla taidemusiikki kuten Stanley Kubrickin elokuvissa, mutta vielä yleisempää on pop/rock-musiikin käyttö. Pop-biisejä käytetään usein kuvastamaan elokuvan aikakautta, mutta välillä vain luomaan oikeanlainen tunnelma kuten Quentin Tarantinon elokuvissa.
Olen elokuvamusiikin ystävä, mutta olemassa olevista biiseistä koostetut soundtrack-levyt eivät ole koskaan juurikaan kiinnostaneet minua. Osittain siksi, että niissä usein käytetty valtavirran pop-musiikki ei omasta näkökulmastani erityisen innostavaa kuunneltavaa. Se saattaa toimia täydellisesti elokuvan kontekstissa, mutta ei ole sitä mitä haluaisin erikseen ryhtyä kuuntelemaan. Vielä suurempi ongelma, että kappaleet eivät yleensä muodosta tyydyttävää albumikokonaisuutta vaan jäävät vain biisistä toiseen pomppiviksi kokoelmiksi.
Aina löytyy kuitenkin säännön rikkova poikkeus. Yksi tällainen poikkeus on Michael Mannin mestarillisen Heat -elokuvan pohjalta rakennettu soundtrack-levy.
Heatin soundtrack jakautuu hieman kärjistäen kahteen osaan. 75 minuuttisesta levystä 35 minuuttia on pyhitetty Elliot Goldenthalin elokuvaa varten säveltämälle musiikille jota voisi väljästi kuvailla avantgardistiseksi ja moderniksi taidemusiikiksi. Loput levystä koostuu joukosta aiemmin sävellettyjä biisejä joita voi luonnehtia pääosin taiderokiksi tai tummasävyiseksi ambientiksi. Mukana on kappaleita mm. Passangersilta (käytännössä U2 + Brian Eno), Terje Rydpalilta, Lisa Gerrardilta, ja Mobylta. Toinen Mobyn kappaleista on itseasiassa Joy Division -cover ”New Dawn Fades”. Erittäin tyylikäs versio. Parempi kuin alkuperäinen jos minulta kysytään. Yksi levyn pysäyttävimmistä hetkistä on saksalaisen industrial/noise -yhtye Einstürzende Neubautenin ”Armenia” joka sisältää todella veret seisauttavaa vokalisointia.
Itselleni levyn varsinainen pihvi on kuitenkin nimenomaan Goldenthalin uudet alkuperäissävellykset. Goldenthalin sävellykset tarjoilevat tummasävyistä, surumielistä ja hetkittäin varsin väkivaltaista modernia urbaania kamarimusiikkia jossa perinteinen akustinen instrumentaatio törmäytetään kiehtovalla tavalla kirskuviin sähkökitaroihin ja säksättävään elektroniikkaan. Useissa kappaleissa soittaa maailman ehkäpä arvostetuin jousikvartetti Kronos Quartet. Erityisesti levyn käynnistävä lähes kahdeksan minuuttia kestävä nimibiisi ”Heat” on todella vaikuttava urbaani painajainen. Hetkittäin Goldenthal latoo päällekkäin jopa kahdeksan eri sähkökitaraa jotka soittavat eri virityksillä ja perkussioraidat soivat useissa eri tahtilajeissa. Goldenthal on tehnyt hyvää työtä monien muidenkin elokuvien ääniraidalla (esim. Michael Collins ja Titus), mutta itselleni nämä Heatin kappaleet ovat hänen elokuvamusiikkiuransa huipentuma.
Heatin tapa yhdistellä alkuperäistä elokuvamusiikkia ja sekalaista kaartia olemassa olevia biisejä on resepti jonka ei luulisi johtavan tasapainoiseen kuuntelukokemukseen kotisohvalla. Jotenkin maagisesti levyn eri osaset kuitenkin loksahtavat ainakin itselleni kohdalleen lähes täydellisesti tarjoillen tasapainoisen sekoituksen kylmän sinertävää urbaania kokeellista musiikkia. Heat on yksi 90-luvun parhaista soundtrack-levyistä.
Parhaat biisit: ”Heat”, ”Last Nite”, ”Ultramarine”, ”Armenia”, ”Mystery Man”, ”New Dawn Fades”, ”Entrada & Shootout”, ”Run Uphill”, ”Predator Diorama”, ”New Dawn Fades”
8. Henry Threadgill : Makin’ A Move
Makin’ A Move on Henry Threadgillin kuudes albumi Very Very Circus -kokoonpanon kanssa.
Klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Henry Threadgillin (s.1944) ura kokeellisen jazzin parissa alkoi 70-luvun alussa ja vuosikymmenen puolivälistä alkaen hän on johtanut lukusia itsensä ympärilleen kehittämiä yhtyeitä.
Threadgillin musiikin ytimessä on ollut aina jazz, mutta sille on ollut tyypillistä myös estoton eri eri tyylilajien sekoittelu. 1990-luvulla Threadgill laajensi musiikkinsa rajoja entisestään Very Very Circus -yhtyeellään, joka koostui kahdesta tuubasta, kahdesta sähkökitarasta, pasuunasta tai käyrätorvesta ja rummuista. Tämän ryhmän kanssa hän loi yhä monimutkaisempia ja ja täydensi sointia tarvittaessa myös esimerkiksi latinalaisilla lyömäsoittimilla, käyrätorvella, viululla, harmonikalla, sellolla sekä vokalisteilla.
Makin’ A Move on kuudes ja viimeinen Very Very Circusin kanssa tehty studiolevytys. Aivan kuten aiemmin samana vuonna ilmestyneellä Carry The Day -levyllä Threadgillin jakaa jälleen tuottajavastuun Bill Laswellin kanssa, mutta musiikillisesti Makin’ A Move ottaa uutta suuntaa.
Carry The Daylla vokaaleilla oli suuri rooli, mutta Makin’ A Move on kokonaan instrumentaalinen ja toisaalta kovaotteisempi ja jopa rokkaavampi levy, mutta toisaalta albumi esittelee myös hieman aiempaa pienimuotoisempaa sointia sillä kolme sen seitsemästä pitkästä (7-12 min.) ja koukeroisesta sävellyksestä on intiimimpäö ”kamarimusiikkimaista” avantgardea. Loput neljä raitaa tarjoilevat kovaa iskevää ja vahvasti rytmistä avantgarde-jazzia jossa on myös häivähdys funk-sävyjä.
Kamarimusiikkimaiset raidat on sovitettu varsin poikkeuksellisille instrumenttiyhdistelmille. Ne pelaavat joko kitaroiden ja pianon tai kitaroiden ja sellojen vuoropuhelun varassa. Yhdellä raidalla Threadgillin alttosaksoni keskustelee kujeilevasti, ja välillä myös varsin käskevästi, kolmen sellon kanssa. Hissuttelusta ei näissäkään kappaleissa ole pelkästään kyse ja etenkin yli ”12 minuuttinen The Mockingbird Sin” sisältää varsin villejä osuuksia ja Ayodele Aubert pääsee revittelemään varsin poikkeuksellisella tavalla klassisella kitarallaan.
Neljä Very Very Circusin raitaa tarjoilevat kuitenkin levyn energisintä antia. Niitä potkii yleensä eteenpäin Pheeroan akLaffin todella ketterä, mutta samaan aikaan intensiivisesti päälle käyvä rumpalointi sekä kaksi villisti pörisevää tuubaa. Kyllä… kaksi tuubaa! Bassokitaraa ei levyllä kuulla lainkaan joten tuubat hoitavat paitsi sen tontin matalasti muristen, mutta välillä tuubat tai ainakin toinen niistä kannattelee musiikkia myös melodisesti vähintään vastamelodioiden tasolla. ”Make Hot And Give” -biisissä kuullaan jopa todella viettelevä pitkä tuubasoolo.
Kokoonpanossa on myös kaksi sähkökitaristia ja heidän tulinen tiluttelu vielä musiikkia hetkittäin jazz-rockin tontille tuoden mieleen jopa John McLaughlinin musiikin. Pärisevät tuubat sekä Threadgillin alttosaksofoni että Mark Taylorin käyrätorvi kuljettavat tunnelmat yleensä kuitenkin pian avantgardistisemmille vesille.
Vaikka Makin’ A Move kappaleiden tyylit eroavat toisistaan välillä radikaalisti, ne myös tukevat toisiaan muodostaen yllättävän luontevan kokonaisuuden. Albumin ainutlaatuinen rakenne ja sointi tekevät siitä yhden 1990-luvun kokeellisen jazzin merkittävimmistä julkaisuista, joka ilmentää Threadgillin kekseliäisyyttä ja rohkeutta säveltäjänä. Makin’ A Move on innostava ja monipuolinen teos, joka tarjoaa kiinnostavia tulokulmia niin perinteisemmän jazzin kuin hapokkaamman avantgardemusiikin ystävillekin.
Parhaat biisit: ”Like It Feels”, ”Make Hot And Give”, ””The Mockingbird Sin”
9. Spock’s Beard: The Light
The Light on Spock’s Beardin debyyttialbumi.
Kaliforniassa vuonna 1960 musikaaliseen perheeseen syntynyt Neal Morse aloitti pianon soiton viisivuotiaana ja ryhtyi soittamaan sen rinnalla myös kitaraa yhdeksänvuotiaana. Parikymppisenä Morse sävelsi kaksi musikaalia ja yritti lyödä itseään läpi singer-songwriterina Los Angelesin musiikkiskenessä. Asiat eivät kuitenkaan oikein edenneet ja Morse hyytyi kymmeneksi vuodeksi soittamaan kaupungin pieniin klubeihin erilaisissa bändeissä jotka kaikki osoittautuivat ennemmin tai myöhemmin umpikujiksi.
Morsen läpimurto valtavirtamusiikin parissa odotti itseään ja hän perusti turhautuneena, ikään kuin terapiaprojektiksi, yhdessä veljensä kitaristi Alan Morsen kanssa bändin jossa voisi soittaa nuoruutensa lempimusiikkia. Eli progressiivista rockia…
10. Jethro Tull: Roots To Branches
Roots To Branches on Jethro Tullin 19. studioalbumi.
Kuten monesti aikaisemminkin olemme todenneet 80-luku oli hankalaa aikaa monille. Useat suurimmista progebändeistä kuitenkin pärjäsi neonvärien vuosikymmenenä kaupallisesti yllättävän hyvin. Pink Floyd onnistui säilyttämään asemansa yhtenä maailman suurimmista bändeistä ja Genesis onnistui loikkaamaan suurin piirtein samaan sarjaan popin suuntaan kääntyneillä levyillään. Jopa yltiö progressiivinen Yes onnistui iskemään kultasuoneen ja 90125:sta tuli yhtyeen menestynein albumi ”Owner Of A Lonely Heart” -hitin vetämänä. Myös aiemmin lähinnä levynpuoliskon mittaisten instrumentaalispektaakkelien saralla kunnostautunut Mike Oldfield siirtyi menestyksekkäästi ainakin hetkeksi popin puolelle; ”Moonlight Shadow” oli vuoden 1983 menestynein sinkku Euroopassa.
Jethro Tull oli 70-luvulla yksi maailman suurimmista bändeistä etenkin kiertuemenestyksellä mitaten ja pitkään askeleen edellä Yesiä ja etenkin Genesistä myös levynmyynnissä mitaten. Jethro Tull ei kuitenkaan onnistunut näiden yhtyeiden lailla säilyttämään paikkaan kaupallisessa A-ryhmässä 80-luvulle tultaessa…
11. Kevin Gilbert: Thud
Thud on Kevin Gilbertin ensimmäinen sooloalbumi.
Kalifornialainen säveltäjä/vokalisti/tuottaja/multi-instrumentalisti Kevin Gilbert (1966-1996) oli pörrännyt aktiivisesti Kalifornian musiikkiskenessä 80-luvun puolivälistä alkaen monissa eri rooleissa. Hän oli julkaissut omakustanteisia soololevyjä, kirjoittanut merkittävän osan Sheryl Crownin (Gilbertin tyttöystävä tuohon aikaan) debyyttialbumista, tuottanut Madonnaa sekä julkaissut mainion progepop-levy Toy Matineen (1990) yhdessä Pat Leonardin kanssa. Progeväelle Gilbertin nimi saattoi olla tuttu Keith Emersonin soololevystä Changing States (1995) tai Giraffe-yhtyeestä jonka keulahahmona hän esitti livenä Genesiksen eeppisen konseptialbumin The Lamb Lies Down On Broadway.
Monista hankkeistaan huolimatta Gilbertin henkilökohtainen menestys oli jäänyt vaisuksi. Gilbertin ensimmäinen virallinen sooloalbumi Thud oletettavasti pyrki korjaamaan tätä tilannetta.
Thud onkin täynnä tarttuvia ja suht yksinkertaisia biisejä joiden olisi voinut hyvin kuvitella sopivan mainiosti radiosoittoon. Onneksi biiseistä löytyy kuitenkin aina möys nokkelia pieniä koukkuja ja sovituksellisia sivuaskeleita jotka estävät niiden kuulostamasta liian ilmeisiltä. Osa biiseistä käväisee kevyesti jopa progen puolella. Esimerkiksi seitsemän minuuttisen ”Shadow Selfin” monimutkaisine vokaalisovituksineen voisi kuvitella hyvin varhaiselle Spock’s Beardin levylle. Yleisesti ottaen Thudin kohdalla lienee parempi kuitenkin puhua taidepopista.
Thudin sovitukset ovat enimmäkseen melko pelkistettyjä. Keskeisessä roolissa usein on akustinen kitara, muhevasti möyrivä bassokitara, napakasti iskevät rummut ja tietenkin Gilbertin karismaattiset ja taitavat vokaalit. Tuota peruspalettia maustetaan sitten siellä täällä sähkökitaralla, koskettimilla, saksofonilla, sellolla ja yhdessä biisissä jopa torvisektiolla. Gilbert soittaa suurimman osan instrumenteista itse. Etenkin basistina hän on erinomainen. Gilbertin itsensä tuottama levy kuulostaa myös todella hyvältä.
Vahvan melodiakynän ohella Gilbertin toinen ässä on terävät sanoitukset. Thud on yksi niistä levyistä joilla sanoituksilla on merkitystä. Jos Gilbertin vekkulit tekstit ohittaa menettää merkittävän osan albumin suloista. Gilbertin ilkikuriset sanoitukset ovat todella nokkelia ja ne pursuilevat sarkasmia, mustaa huumoria ja pieniä poliittisia piikkejä.
”Senator McCarthy enjoys a book by Marx And people tear down parking lots So they can build more parks And Jimi plays the perfect note that never seems to end and Martin Luther King has got a blond white girlfriend”
Täydellisessä maailmassa lähes jokainen Thudin 10 biisistä olisi voinut olla iso hitti, mutta käytännössä levy meni täysin ohi suurelta yleisöltä. Mikä traagisempaa äärimmäisen lahjakas Gilbert menehtyi seuraavana vuonna tapaturmaisesti (autoerotic asphyxiation) vain 29-vuotiaana.
Ennen kuolemaansa Gilbert oli valmistellut kunnianhimoista konseptialbumia. The Shaming Of The True nimen saanut mestariteos valmistui lopulta vuonna 2000 Spock’s Beard -rumpali Nick D’Virgilion viimeistelemänä. Ja onneksi valmistuis sillä tuo levy on Thudin ohella keskeinen pala Kevin Gilbertin aivan liian lyhyeksi jäänyttä musiikillista perintöä.
Parhaat biisit: ”Goodness Gracious”, ”Joytown”, ”Waiting”, ”Shadow Self”
12. King Crimson: B’Boom: Official Bootleg – Live in Argentina
B’Boom: Official Bootleg – Live in Argentina on King Crimsonin tupla-trion ensimmäinen livealbumi.
Lokakuussa ilmestynyt mini-albumi VROOOM palautti King Crimsonin elävien kirjoihin pitkän tauon jälkeen ja esitteli yhtyeen uuden kokoonpanon. Uusi kokoonpano oli ns. tupla-trio eli jo 80-luvulla yhdessä soittanutta kvartettia Robert Fripp (kitara), Adrian Belew (vokaalit, kitara), Tony Levin (bassokitara, stick) ja Bill Bruford (rummut) täydennettiin stickiä soittavalla Trey Gunnilla ja rumpali Pat Mastelottolla.
B’Boom: Official Bootleg äänitettiin Argentiinassa loppuvuodesta 1994 eli sikäläinen konserttiyleisö ja esimakua THRAK:in materiaalista jo ennen tuon levyn julkaisua. 70-luvun biiseistä kuullaan vain ”Red”, ”The Talking Drum” ja ”Lark’s Tongues In Aspic Part II” eikä tupla-trio juuri muuta soittanut myöhemminkään tuolta aikakaudelta. B’Boomin repertuaari koostuu siis pääosin Disciplinen (Three Of Perfect Pairilta kuullaan ”Sleepless” ja Beatilta yllättäen pop-raita ”Heartbeat”) ja vielä tässä vaiheessa julkaisemattoman THRAK:in materiaalista.
Tupla-trio soittaa energisellä ja irtonaisella otteella. Alkuperäisille sovituksille pysytään suht uskollisena, mutta etenkin vanhoihin biiseihin uusi suurempi kokoonpano tuo mukanaan kiinnostavaa rämisevää metallisuutta. Kuuden muusikon yhteissoitto on lähes väkisin vähemmän epätarkkaa kuin neljän. Joitakin soittovirheitäkin on jäänyt mukaan mikä kertoo siitä, että yhteistä harjoitusaikaa ei luultavasti ollut paljon aivan tuoreen materiaalin haltuunottoon, mutta toisaalta mikä merkittävämpää niin siitä, että kyseessä on aito ja korjailematon livetallenne.
B’Boom: Official Bootleg ei ehkä ole erityisen merkittävä julkaisu kymmenien King Crimsonin livelevyjen joukossa, mutta ainakin se taltioi kiinnostavalla ja energisellä tavalla tupla-trion ensimmäisiä askeleita konserttilavoilla.
Parhaat biisit: ”Sex Sleep Eat Drink Dream”, ”VROOOM VROOOM”, ”Talking Drum”, ”Lark’s Tongues In Aspic Part II”, ”THRAK”
13. Pekka Pohjola: Heavy Jazz
Heavy Jazz on Pekka Pohjolan ensimmäinen livealbumi.
Ensimmäinen ikinä näkemäni rock-konsertti oli Pekka Pohjola Groupin (sillä nimellä yhtyettä muistaakseni kutsuttiin) keikka Savoy-teatterissa 90-luvun alussa. Keskeisin muisto konsertista on se miten helvetin kovaa rummut soivat. Muistelen säikähtäneeni lähes jokaista iskua (se ei liene mahdollista kuitenkaan!). Enimmäkseen kyse lienee siitä, että olin tottumaton rock-keikkojen tyypillisiin äänenpaineisiin, mutta osittain se kertoo myös siitä kuinka kovakätinen rumpali Anssi Nykänen on. Tai ainakin oli tuohon aikaan.
Olin paikalla myös huhtikuun 18. päivä vuonna 1994 kun tämä livelevy äänitettiin Helsingin Tavastia Clubilla (kaksi kappaletta on äänitetty Japanissa). Ja niin oli myös kovakätinen Nykänen. Pohjolan sähköisen kvartetin täydentää kosketinsoittaja Seppo Kantonen ja kitaristi Markku Kanerva.
Pohjolan liverepertuaari koostui näihin aikoihin lähinnä 80-90-lukujen tuotannosta. Ja niin on myös Heavy Jazzilla. Ainoana poikkeuksena Keesojen lehdon ”Nykivä keskustelu tuntemattoman kanssa”. Omalta kannaltani tämä on siinä mielessä harmillista, että minulle Pohjolan parhaat musiikilliset aikakaudet osuivat toisaalta 70-luvulle ja toisaalta aivan maestron viimeisiin levyihin. Paria lyhyttä biisiä lukuunottamatta kappaleiden kestot venyvät kymmeneen minuuttiin ja ylikin. Mukana on myös yksi uusi levyttämätön raita ”Albatross”. Yhdeksän minuuttinen ”Albatross” on hieman blues-henkisempi kappale kuin Pohjolalle on tyypillistä.
Sovitukset Heavy Jazzilla ovat suoraviivaisen iskeviä ja jos levyn nimi yrittää viittailla jazzin suuntaan on paino ehdottomasti enemmän sanalla heavy. Yhtye soittaa raskaalla ja päällekäyvällä tyylillä. Hetkittäin omaan makuuni hieman liiankin junnaavasti. Esimerkiksi juuri nimibiisi ”Heavy Jazz” junnaa yksinkertaisen rytminsä, josta on jatsi kaukana, varassa liian kauan ja liian toisteisesti.
Syy on helppo laittaa Nykäsen suoralle ”halon hakkuu” rumpaloinnille, mutta epäilemättä se oli juuri mitä Pohjola rumpaliltaan tässä kohtaa halusi. Yhtyeen tarkka ja jopa hieman kliininen soitto tuo mieleeni rokkaavamman version Chick Corea Electric Bandista. Kosketinsoittaja Kantola on erittäin taitava jazz-pianisti, mutta hänen lasisesti ja ohuesti soivat koskettimet ovat välillä varsin ikävää kuuunneltavaa. Usein pitkiä kitarasooloja soittamaan pääsevä Kanerva puolestaan kuulostaa hetkittäin kuin jähmeämmältä versiolta Allan Holdsworthista (vaan kukapa ei olisi jähmeämpi kuin Holdsworth?), mutta on vakuuttavampi blues-henkisemmissä lyyrisissä osuuksissa joissa hänen kitaransa liitää uljaalla tavalla. Pohjola itse soittaa enimmäkseen napakan puhtaalla ja selkeästi artikuloivalla soundilla tyytyen lähinnä olemaan osa tiukasti yhteensoittavaa tiimiä sooloilun sijasta. Toki muutamia soolomaisia jaksojakin kuullaan. Noissa kohdissa miksaaja olisi vaan saanut kääntää bassoa hieman kovemmalle!
Mutta jottei tämä teksti vaikuttaisi liian negatiiviselta niin plussapuolelle jää, että kvartetin yhteissoitto on vaikuttavaa ja siinä on ilahduttavaa energistä intensiteettiä. Ja Pohjolan sävellykset tietysti laadukkaita vaikkei mukana aivan suurimpia suosikkejani tällä kertaa olekaan. Levy on myös erittäin laadukkaasti äänitetty. Dynamiikkaa riittää ja etenkin rummut jytisevät välillä todella tyydyttävän massiivisesti. Etenkin hetki ”Benjaminissa” kun rummut iskevät räjähtäen mukaan herkän intron jälkeen on nautinnollista kuultavaa.
Liiallisesta raskassoutuisuudestaan huolimatta Heavy Jazz tekee komealla tavalla kunniaa Pekka Pohjolan 80/90-luvun tuotannolle.
Parhaat biisit: ”Pressure”, ”Fanatic Answers, ”Benjamin”, ”No Way Out”, ”Risto”
14. Hans Zimmer: Crimson Tide
Hans Zimmerin Hollywood-läpimurto oli Barry Levinsonin ohjaama Rain Man (1988). Kymmenen vuotta myöhemmin hän ei ollut vieläkään aivan säveltäjien A-ryhmässä, mutta teki kuitenkin säännöllisesti suuren luokan elokuvia. Yksi laadukkaimmista oli Tony Scottin ohjaama ja Denzel Washingtonin sekä Gene Hackmanin sukellusvenetrilleri Crimson Tide.
Siinä missä elokuvamusiikkilevyt ovat usein lyhyttä pari minuuttisten kappaleiden silppua on Zimmer koonnut Crimson Tiden musiikista kuunteluystävällisemmän kokonaisuuden. Zimmer on yhdistellyt elokuvassa kuultua musiikisssa kahdeksi järkälemäiseksi suiteksi (18-23 min) joita ympäröi kolme hieman lyhyempää kappaletta.
Zimmerin työkaluina Crimson Tidella on syntetisaattorit, sinfoniaorkesteri ja matalalta hymisevä mieskuoro. Välillä pintaan nousee myös Malcolm McNabbin soolotrumpetti. Crimson Tide olikin eräänlaista pioneerityötä sinfoniaorkesterin ja syntetisaattoreiden mahtipontisessa ja saumattomassa yhdistelelemisessä elokuvamusiikin saralla. Massiiviset syntetisaattorivallit vellovat kuin kilometrien syvyiset vesimassat valtameressä. Kuoro tuo kohtalokasta inhimillisen tragedian kulmaa musiikkiin ja Zimmerin ohjelmoimat rytmit puolestaan pop-musiikin energiaa.
Zimmer rakentaa vähästä. Levyllä ei kuulla kovin montaa teemaa, mutta niitä kierrätetään varsin onnistuneesti. Samaan aikaan surumielinen ja sankarillinen pääteema on todella väkevää ja emotionaalista kuultavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa ”Roll Tide” Zimmer lainaa John Bacchus Dykesin laivastohymniä ”Eternal Father, Strong to Save” (1861).
Hans Zimmer on nostanut Crimson Tiden usein yhdeksi suosikikseen omasta tuotannosta ja hän esittää otteita siltä konserteissa yhä tänä päivänä.
Crimson Tiden muutamassa komeassa teemassa ei ole oikein ainesta 60 minuuttiin ja välillä jumiudutaan toisteiseen toimintaelokuva-musiikkiin. Levy tuntuukin siksi hieman pitkältä, mutta enimmäkseen se on kuitenkin tarjoilee mukaansatempaavaa musiikkia ylellisillä miljoonan taalan soundeilla varustettuna.
Parhaat biisit: ”Mutiny”, ”Alabama”, ”Roll Tide”
15. Caveman Hughscore: s/t
Caveman Hughscore on Hugh Hopperin ja Caveman Shoestoren ensimmäinen yhteinen albumi.
Mm. Soft Machinen keskeisillä levyillä soittanut basisti Hugh Hopper ei toivottavasti kaipaa esittelyitä tämän sivuston lukijoille, mutta Caveman Shoestore lienee vieraampi tapaus. Caveman Shoestore on amerikkalainen avantproge-yhtye, jonka perustivat vuonna 1991 basisti Fred Chalenor, rumpali Henry Franzoni ja kosketinsoittaja/laulaja Elaine diFalco. Caveman Shoestoren ja Hopperin yhdisti lopulta Chalenorin ja jälkimmäisen yhteinen rakkaus fuzz-bassoon. Chalenor ja Hopper päätyivät kirjeenvaihtoon aiheen tiimoilta mikä johti lopulta ajatukseen yhdessä levyttämisestä.
Caveman Hughscore soittaa Hopperin sävellyksiä Caveman Shoestoren sovittamana. Musiikki on suht kompleksista kokeellista rockia johon erityisesti myös Thinking Plaguesta tutun diFalcon soittama harmonikka tuo omalaatuista tunnelmaa. Elaine diFalcon usein riitasointuisesti kilahteleva piano ja Fender Rhodes ovat myös maukasta kuultavaa. DiFalco on myös levyn päävokalisti joten voidaan sanoa, että hänen roolinsa levyllä on erittäin merkittävä. Hänen kuulaasti ja hieman venyttelevästi soiva äänensä on upeaa kuunneltavaa ja toimii erinomaisesti vastaparina matalasti ja möreästi usein päriseville bassokitaroille. Useissa biiseissä kuullaan myös jonkinlaista beat-runoutta joko rumpali Franzon tai diFalcon lausumana. Hetkittäin tämä pälätys uppoaa luontevasti osaksi musiikkia, mutta välillä jää toivomaan, että pelkän musiikin olisi annettua puhua puolestaan.
Caveman Hughscoren debyytti on mannaa taivaalta erityisesti bassokitaran ystäville. Chalenor ja Hopper nimittäin taikovat bassoistaan todella monipuolisia äänimaisemia. Bassokitarat paikkaavat itsestään selvästi toki yleensä rockbändeissä kitaralle varattua roolia, mutta välillä nämä herrat saavat instrumenttinsa pörisemään kuin puhaltimet tai ulvomaan kuin urut. Näillä basistimestareilla onkin kaikki mahdolliset kikat käytössä. Erilaisten efekti-laitteiden lisäksi bassojen ääntä ”pahoinpidellään” mm. nopeuttamalla tai ääntä takaperin kääntämällä. Hopper käsittääkseni keskittyy kautta levyn nimenomaan tavaramerkkiinsä eli vahvasti fuzzin läpi ajettuun bassosoundiin ja Chalenor puolestaan soittaa hieman tavanomaisemmalla soundilla.
Yhtyeen täyteläistä sointia täydentää kolmella raidalla käyrätorvea soittava Jen Harrison ja viimeisessä biisissä didgeridoo hurisuttava Michael Stirlingin didgeridoo.
Caveman Hughscore on hieman etupainoinen levy. Parhaat biisit keskittyvät levyn ensimmäiselle puoliskolle. Jälkimmäinen puolisko on sirpaleisempi ja puhelaulu saa liikaa tilaa. On loppupuolellakin tosin hienoja hetkiä. Hopperin vanha Soft Machine biisi ” Dedicated To You, But You Weren’t Listening” saa mainion minimalistisen (vain diFalcon vokaalit bassokitaroiden säestämänä) tulkinnan matalampaan sävellajiin sovitettuna ja albumin päättävä didgeridoo-minieepos on ”Panic” on kiehtovan kummallinen mini-eepos.
Kaiken kaikkiaan Caveman Hughscoren avantprogen, jazz-rockin ja post-rockin yhdistelmä on erittäin omalaatuinen enkä oikein osaa verrata sitä muihin yhtyeisiin. Ehkä jos Hopperin oman Hoppertunity Boxin yhdistäisi Hamster Theatren Carnival Detournementiin (2001) ripauksella Mogwayta lopputulos voisi olla jotain vastaavaa kuin tämä levy.
Hopperin ja Caveman Shoestoren yhteistyö jatkui vielä kahden levyn verran yksinkertaisemman Hughscore nimen alla. Näistä etenkin vuoden 1999 Delta Flora on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa.
Parhaat biisit: ”A Rabbit Or A Lemon”, ”More Than Nothing”, ”Dee Dum”, ”A Small Seed”
16. Anekdoten: Nucleus
Nucleus on vuonna 1990 perustetun ruotsalaisen Anekdotenin toinen studioalbumi.
Progressiivinen rock teki uutta nousua 90-luvun alussa ja Anekdotenin vuonna 1993 ilmestynyt debyytti Vemod oli merkittävä palanen tässä uudessa liikkeessä. Siinä missä vanhat progebändit yrittivät kynsin ja hampain säilyttää jonkinlaisen kaupallisen uskottavuuden tarrautuen uusiin trendeihin ja lisäten musiikkiinsa poppia katsoi Anekdotenin kaltaisten yhtyeiden nuoret muusikot taaksepäin progressiivisen rockin kulta-aikoihin. Nämä nuorukaiset tekivät musiikkia ilman kaupallisia kompromisseja ja ammensivat oppinsa alkuperäisen progen rakenteista ja instrumentaatiosta. Miinuspuoli tässä lähestymistavassa oli, että liika taaksepäin katselu saattoi vaarantaa progen alkuperäisen ajatuksen progressiosta.
Vemodin velka etenkin Wetton/Bruford -aikakauden King Crimsonille oli valtava, mutta itse sävellykset olivat kuitenkin niin mukaansatempaavia ja musiikki niin intensiivisesti soitettua, että ainakin itse pystyin antamaan liiankin selvät vaikutteet anteeksi.
Toisella albumillaan Ruotsin retroproge-hirmut nostavat kierroksia. Musiikki on aiempaa aggressiivisempaa ja siinä on hetkittäin suorastaan metallisia vivahteita. Ensimmäisen levyn melodinen melankolisuus saa jossain määrin väistyä aiempaa väkivaltaisemman runnomisen tieltä. Kappaleiden rakenteet tuntuvat myös aavistuksen suoraviivaisemmilta kuin esikoisella. Tätä kautta kokonaisuus tuntuu aavistuksen tasapaksummalta.
Levyn aloituraita ”Nucleus” kuvaa yleisellä tasolla koko levyn tyyliä. Kappale alkaa riitasointuisilla metallisilla kirskahduksilla ja räjähtää pian vimmaiseksi myllytykseksi. Vokaaliosuudet ovat Anekdotenille tyypillisesti lempeämpiä, mutta niissäkin purskahtelee tällä kertaa siellä täällä raivo. Myös muut kappaleet perustuvat pikälti kova/hiljainen -dynamiikan varaan ja monessa kohtaa bändi runttaa uninsonossa monimutkaisia poikkeusjakoisia riffejään. Dissonannsilla on aiempaa suurempi rooli. Melodia-puolella Nucleus ei mielestäni pärjääkääne esikoiselle ja yhtyeen heikoin lenkki on edelleen basisti Jan Erik Liljeströmin ohuet vokaalit.
Vemod oli vahvaa työtä soundiensa puolesta. Ikään kuin täydellinen hybridi 70- ja 90-lukujen tyyleistä, mutta Nucleus kuulostaa valitettavasti nuhjuisemmalta ja jään monessa kohtaa kaipaamaan erottelevampaa ja iskevämpää soundia.
Anekdoten ei onnistu tarjoilemaan Nucleuksella mitään erityisen tuoretta, mutta tietyistä heikkouksistaan huolimatta tarjoilee riittävästi todella tenhoavaa intensiivisesti rämisevää progerokkia.
Parhaat biisit: ”Nucleus” ja ”Book Of Hours”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti