THRAK on King Crimsonin 11. studioalbumi.
King Crimson palasi vuonna 1994 kymmenen vuoden jälkeen uudistuneella kokoonpanolla. Kitaristi Robert Fripp kokosi ympärilleen uuden ”tupla-trioksi” kutsumansa kokoonpanon joka oli sekoitus vanhoja Crimson-muusikoita ja tuoreempia nimiä Frippin lähimenneisyydestä. Veteraanirumpali Bill Bruford liittyi Crimsoniin jo vuonna 1973 ja kitaristi/vokalisti Adrian Belew ja basisti/stick-mies Tony Levin olivat olleet osa yhtyeen uraauurtavaa 80-luvun trilogiaa.
Sekstetin täydentää kaksi amerikkalaistulokasta Trey Gunn ja Pat Mastelotto. Stickia soittava Gunn oli Frippin kitarakoulun kasvatteja hän oli soittanut myös Frippin ja Toyahin projektissa Sunday All Over The Worldissa sekä David Sylvianin kanssa tehdyllä levyllä The First Day. Mastelotto oli uusin tulokas ja hän oli saapunut Frippin vaikutuspiiriin periessään rumpali Jerry Marottan paikan Sylvianin ja Frippin yhteisellä kiertueella vuoden 1994 alussa.
Frippin ideoima tupla-trio oli tapa sekoittaa pakkaa ja yritys keksiä King Crimson jälleen kerran uudelleen. Kahden kitaristin, kahden basistin (joista molemmat soittavat myös monipuolista Chapman Stickia) sekä kahden rumpalin yhdistelmä avaisi mahdollisuuden tehdä entistä meluisampaa ja entistä polyrytmisempää mekkalaa.
Tupla-trio lanseerattiin maailmalla 31 minuuttisen EP-levyn VROOOM:in avulla. VROOOM äänitettiin toukokuussa 1994 vain neljässä päivässä tuottaja David Bottrillin avustamana. Pienellä budjetilla äänitetyn VROOOM:in tarkoituksena oli paitsi sisään ajaa uusi tiimi niin myös kerätä rahoitusta varsinaista kokopitkää albumia varten.
VROOOM:in julkaisun jälkeen tupla-trio suuntasi lokakuussa 1994 Argentiinan soittaakseen yhtyeen ensimmäiset livekeikat yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hupaisaa kyllä King Crimsonin treenatessa Buenos Airesissa myös Brufordin vanha yhtye Yes oli samaan aikaan kaupungissa ja soitti samalla Prix d’Ami -klubilla vain muutamaa päivää aiemmin. Tupla-trion kolme keikkaa klubilla myytiin nopeasti loppuun ja yhtyeen energiset vedot taltioitiin myös livelevylle B’Boom: Official Bootleg – Live in Argentina.
Vain kahdeksan päivää viimeisen Argentiinan keikan jälkeen Crimson kokoontui Peter Gabrielin Real World studiolle työstämään ensimmäistä kokopitkää levyään. Tekniseksi tuottajaksi valittiin jälleen David Bottrill. Taiteelliset langat olivat tiukasti yhtyeen omissa käsissä. Levy äänitettiin lopulta kuudessa viikossa loppuvuodesta 1994.
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
Musiikillisesti THRAK jatkaa VROOOM:in esittelemällä tyylillä. 80-luvun tarkasti nakuttavan King Crimson -soundin tilalla on raskaampi ja likaisempi sointi. Uusi soundi viittaa paitsi moderniin metalliin ja industrial-rokkiin niin myös Crimsonin 70-luvun levyihin. Tämä on ensimmäinen kerta kun Crimson katsoo ikään kuin taaksepäin omaan historiaansa ja voidaankin sanoa, että THRAK on modernisoitu fuusio Red-aikakauden ja 80-luvun trilogian tyylejä. 80-luvun toisiinsa kietoutuneet gamelan-kitaroinnit saavat yhä jonkin verran tilaa, mutta nyt niiden ympärillä kolistelee rumpalia joilla on paljon sanottavaa sekä kaksi ”basistia” jotka ovat hekin hyvin kykeneviä täyttämään tilaa kiinnostavilla kuvioilla. Äänikuva on siis paikoitellen hyvin täynnä, mutta enimmäkseen onnistuneella tavalla. Dissonanssi on ollut aina merkittävä työkalu Crimsonin musiikissa, mutta nyt riitasointuisuutta viljellään enemmän kuin koskaan mikä vie tunnelmia hetkittäin suorastaan Univers Zeron tai Presentin kaltaisen avantprogen suuntaan. Toisaalta vastakohtana hapokkaimmille rymistelyille kuullaan joitakin Crimsonin historian leppoisimmista pop-hetkistä. THRAK on siis hieman ristiriitainen kokemus.
56 minuuttisena THRAK on Crimsonin tähän mennessä pisin studioalbumi. Levy koostuukin peräti 15 eri raidasta. Näistä neljä tosin on lyhyitä, noin minuutin mittaisia ambient-välikkeitä. ”Radio I-II” ja ”Inner Garden I-II” toimivat hengähdystaukoina rajumman materiaalin välissä. Suurin piirtein puolet THRAK:in materiaalista on tuttua jo VROOOM -EP:ltä, mutta kaikki kappaleet on kuitenkin uusia äänityksiä ja jossain määrin myös uudelleen sovitettuja. Yleisesti ottaen THRAK on soundeiltaan viimeistellymmän kuuloinen ja VROOOM rujompi ja rankempi. THRAK:in miksaus on erottelevampi ja VROOOM puolestaan korostaa enemmän kuuden muusikon yhteisvoimaa.
”(THRAK is) The sound of 117 guitars almost striking the same chord simultaneously.”
Robert Fripp
THRAK:in selkärangan muodostaa kolme rujolla dissonanssilla kyllästettyä avant-rock -instrumentaalia ”VROOOM”, ”THRAK” ja ensin mainitun variaatio ”VROOOM VROOOM”. ”VROOOM” käynnistää levyn, ”THRAK” kuullaan suurin piirtein puolivälissä ja ”VROOOM VROOOM” ja siihen liittyvä erillinen kooda vievät levyn väkevästi maaliin.
Katkonaisilla Mellotron-äänillä käynnistyvä ”VROOOM” ja sen jatkumo ”Coda: Marine 475” on miksattu omalaatuisesti niin, että tupla-trio jaetaan kahdeksi erilliseksi trioksi eri kanaviin. Vasemmassa kaiuttimessa kappaletta järjestelmällisemmin kasassa pitäen soittaa Bruford, Gunn ja sekä Fripp. Oikeassa kaiuttimessa vastaan taistelee kaoottisemmin Mastelotto, Levin ja Belew. Eli vaikka yleisesti ottaen Mastelottolla on levyllään tehtävänä suoraviivaisempi rytmin ylläpito ja Bruford on, omien sanojensa mukaisesti, ”rytminen terroristi” niin tällä kertaa Mastelotto pääsee rymistelemään kappaletta disruptoivasti. ”VROOOM” on vimmaisesti päälle käyvä instrumentaali joka ei hellitä oikeastaan hetkeksikään ja hyvä esimerkki siitä kuinka 80-luvun siloiteltu äänimaisema on taakse jäänyttä elämää ja nyt soundeihin on haettu likaisempaa ja roisoisempaa, suorastaan industriaalista tunnelmaa.
Levyn nimiraita ”THRAK” on tiivistynyt VROOOM -EP:n versioon verrattuna lähes puolta lyhyemmäksi. Neljä minuuttisesta instrumentaalista on karsittu rönsyt pois ja tilalla on pelkkää raakaa voimaa uhkuva hakkaavien polyrytmien ja dissonanssin hallittu kaaos. Mastelotton rummut kolistelevat vitoseen, Brufordin seiskaan ja näiden ristiriitaisten rytmien välillä Frippin ja Belewsin sähkökitarat riehuvat atonaalisesti sähisten. Livenä ”THRAK”:ista tuli lähtökohta villille vapaalle improvisaatiolle ja kappale paisui kuin pullataikina moniin eri suuntiin. Vuonna 1996 King Crimson julkaisi jopa kokonaisen livelevyn nimeltä THRaKaTTaK joka koostuu vain kyseisistä ”THRAK”-improvisaatioista.
Albumin päättävä, rujon riffittelyn varassa jyrisevä, ”VROOOM VROOOM” paitsi muuntelee levyn ensimmäisen kappaleen materiaalia, mutta on enemmän kuin vähän velkaa myös legendaarisen ”Redin” perimälle. Mukana on jopa väliosa joka sävellettiin alunperin ”Rediä” varten, mutta jätettiin pois. Itse kuulun niihin harvalukuisiin Crimson-faneihin jotka eivät ole koskaan täysin innostuneet ”Redistä” ja monipuolisemmin soiva ”VROOOM VROOOM” onkin minusta kiinnostavampi sävellys. Pienen tauon jälkeen kuin sumun keskeltä pikku hiljaa nouseva ”VROOOM VROOOM”: Coda” on ehkä jopa vielä vaikuttavampi kappale. Ronkisti päälle käyvää sävellystä kannattelee erittäin kiinnostava rumpalointi joka on samaan aikaan tribaalimaisen tamppaava, että rikkaan likaisesti koliseva sekä erittäin riitasointuisesti rähisevät sähkökitarat. Todella vaikuttavaa musiikkia.
THRAK ei kuitenkaan ole pelkkää riitasointuista turpaanlyöntiä. Levyn onnistunein aivan uusi kappale on Belewin ja Frippin yhteistyönä syntynyt eeppinen rock-biisi ”Dinosaur”. 80-luvulla King Crimsonin kappaleet syntyivät yleensä joko Belewin tai Frippin kynästä ja useimmiten niin, että laulukappaleet olivat pääosin Belewin käsialaa ja instrumentaalit Frippin. Bändin yhteiset sovitukset toivat sitten Belewin kappaleisiin vaihtelevalla menestyksellä ”Crimson-geenin” joka Frippin kappaleissa on aina enemmän tai vähemmän sisäänrakennettuna. ”Dinosaur” on Frippin ja Belewin tavanomaista paremmin integroitu yhteistyö. Kappale lähti syntymään Frippin visiosta tehdä King Crimsonin ”I Am The Walrus” ja sävellyksen perusta oli Frippin viiden soinnun teema jota Belew kehitteli eteenpäin. Kappaleessa yhdistyykin kiehtovalla tavalla The Beatlesin psykedeelisen kauden sävyt King Crimsonille tyypilliseen lihaksikkaaseen sointiin ja eeppiseen balladi-moodiin joka on tuttu vaikkapa kappaleesta ”Epitaph”.
”Dinosaurin” ironiaa tihkuvat ja silmää ilkikurisesti iskevät sanoitukset viittaavat King Crimsoniin itseensä ja tavallaan myös Robert Frippiin joka aikoinaan keksi (tai ainakin otti kunnian) termistä ”dinosaurus-bändit” jolla hän viittasi 70-luvun kömpelöiksi käyneisiin jättibändeihin. 60-lukua ja modernia soundia onnistuneesti yhdistelevän biisin kruunaa tarttuva kertosäe, Frippin väkivaltaisesti ujeltava kitarasoolo sekä kamarimusiikkimainen väliosa jossa sekstetti muuttuu kutistuu hetkeksi trioksi kun Gunn, Levin ja Belew ottavat valokeilan. Kirsikkana kakun päällä kappaleen lopussa Belewin sähkökitara ulvahtelee kuin dinosaurus ja musiikki hiipuu pois Mellotron-jousien myötä.
Mellotron onkin siellä täällä levyä elementti joka yhdistää albumin modernia soundia Crimsonin alkuaikoihin. Käytössä oli Frippin omistama sama Mellotron-yksilö joka soi jo In The Court Of The Crimson King levyllä. Käytännössä tosin osa Mellotronilta kuulostavista soundeista levyllä on luotu ilmeisesti kitarasyntetisaattoreilla.
When I look back on the past
It’s a wonder I’m not yet extinct…
I’m a dinosaur, somebody is digging my bones
Toinen erityisen miellyttävä uusi raita on ”Walking On Air”. Se on höyhenen kevyesti leijaileva ihastuttava balladi johon Frippin nuljuttelevasti takaperin soiva sähkökitara tuo juuri sopivan annoksen outoutta joka yhdistää muuten varsin suoraviivaisen pop-biisin King Crimson -kaanoniin.
”B’Boom” rumpu-duetto toimii myös vaikka omalta osaltaan tuokin levylle lisää hajanaisuuden tunnetta. Rumpusoolot studiolevyillä ovat itselleni yleensä suuri närästyksen aihe, mutta Brufordin säveltämä neljä minuuttinen duetto Mastelotton kanssa pysyy polyrytmisyytensä ja eksoottisten tahtilajiensa sekä loogisesti etenevän rakenteensa ansiosta loppuun asti kiinnostavana.
VROOOM:illa kuulluista uusinnoista maininnan ansaitsee ”Sex Sleep Eat Drink Dream”. Alkuperäistä versiota hieman siloitellummin soiva mutanttifunk on hyvä esimerkki siitä kuinka Crimson onnistuu silloin tällöin yhdistämään myös laulettuihin biiseihin rujoa dissonanssia ja virtuoosimaista yhteissoittoa. Tai yhteissoittoa joka tässä tapauksessa kuulostaa hetkittäin siltä kuin kaikki soittaisivat eri kappaletta. Etenkin rumpaleiden työskentely kitarasoolon taustalla on aivan huikeaa kuultavaa. Bruford ja Mastelotto tuntuvat repivän rytmejä aivan eri suuntiin josta syntyy kiehtova rytminen illuusio jossa kappale tuntuu oudolla tavalla kulkevan samaan aikaan eteen ja taaksepäin. Tottumattoman korvaan mekkala jonka tupla-trio saa aikaan ”Sex Sleep Eat Drink Dreamissä” saattaa kuulostaa pelkältä sekoilulta, mutta siitä ei kuitenkaan ole kyse vaan kappale on malliesimerkki Crimsonin hallitusta kaaoksesta. Bruford on kertonut, että rumpuosuudet olivat itseasiassa hyvin tarkkaan mietittyjä ja ,että hän voisi nuotintaa jokaisen iskun.
THRAK:ia vaivaa jossain määrin turhan radikaali poukkoilu tyylilajista toiseen. Ihan jokainen raita ei myöskään kuulosta minusta täysin uskottavasti King Crimsonilta. Ongelmallisin tapaus on Primuksen mieleen tuova proge-funk -iloittelu ”People”. Kyseinen kappale on hyvin pitkälti Belewin käsialaa. ”People” on hänen sävellyksensä vuodelta 1992 jota Belew oli säästellyt seuraavaa soololevyään varten. ”People” päätyi THRAK:ille kun vaikutti siltä, että levy kaipasi vielä yhtä nopeaa biisiä. Belew on katunut päätöstään antaa kappale Crimsonille ja kokonaiskuvan kannalta olisikin ollut parempi jos bändi olisi ehtinyt säveltämään tilalle jotain crimsonmaisempaa. ”Peoplen” varsinainen lauluosio ei ole erityisen kiinnostava, mutta muuten kyseessä on silti ihan hauska ja vauhdikas biisi ja sen pitkähkö kooda väkevine perkussioineen ja Frippin narisevine kitarasooloineen pelastaa paljon.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Siinä missä King Crimson esitteli vuonna 1981 Discipline -levyllä kertaheitolla kokonaan uuden ja kypsän tyylin niin THRAK tuntuu vain ensimmäiseltä askeleelta kohti uutta. Se on tavallaan keskeneräinen kokeilu. Crimson katsoo THRAK:illa samaan aikaan eteen- ja taaksepäin. Ehkä hieman epätoivoisestikin uutta reittiä näin etsien. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa ja enimmäkseen THRAK on uljas onnistuminen. Sen musiikki on jatkuvasti kiinnostavaa, huikealla intensiteetillä ja taidolla soitettu ja laadukkaalla tuotannolla kuorrutettu. En silti pääse irti tunteesta, että levy on hieman epätasainen ja skitsofreeninen. Sen metallisävytteinen avantgarde-rock kalskahtaa hetkittäin liian jyrkästi pop-henkisen materiaalin kanssa. Kiistanalainen tupla-trio kokoonpano tuntuu levyn kuuntelun jälkeen minusta edelleen hyvältä ja onnistuneelta idealta, mutta samaan aikaan on selvää, että siitä ei saada vielä kaikkea irti. Onkin sääli, että THRAK jäi tupla-trion ainoaksi kokopitkäksi studiolevyksi.
Tupla-trio soitti olemassa olonsa aikana yhteensä 149 konserttia 16 eri maassa, mutta studiossa hommaa ei enää saatu toimimaan. THRAK:in seuraajaa yritettiin äänittää toukokuussa 1997, mutta yhtye yhtye ajautui umpikujaan. Aikaan saatu materiaali ei tuntunut täyttävän King Crimsonin laatuvaatimuksia ja samaan aikaan jännitteet Frippin ja Brufordin välillä kasvoivat niin suuriksi, että hetken aikaa vaikutti siltä, että koko yhtye on tullut tiensä päähän. Ja niin tavallaan olikin, mutta Fripp viivästytti vääjäämätöntä ”fraktalisoimalla” yhtyeen pienemmiksi yksiköiksi. Syntyi niin sanottu ProjeKcts -konsepti jossa tupla-trio jaettiin pienempiin ”tutkimusyksiköihin”. Neljä eri Projects -kokoonpanoa soitti livenä pääosin improvisoitua musiikkia tavoitteena synnyttää materiaalia King Crimsonin seuraavalle levylle. Lopulta Bruford osallistui vain yhteen fraktalisaatioon (Project One) minkä jälkeen hän jätti King Crimsonin keskittyäkseen jazz-yhtyeensä Earthworksiin.
Brufordin lähdön jälkeen tupla-trio oli taputeltu. King Crimson päätyi parin vuoden limboon ja lopulta yhtye palasi työstämään uutta materiaalia vuoden 1999 lopulla. Tässä vaiheessa Tony Levin oli kiireinen sessiohommiensa kanssa ja Crimson kutistui Frippin, Belewin, Gunnin ja Mastelotton muodostamaksi kvartetiksi. Tällä kokoonpanolla yhtye teki viimeiset studiolevynsä 2000-luvun alkupuolella.
Parhaat biisit: ”VROOOM”, ”Coda: Marine 475”, ”THRAK”, ”Dinosaur”, ”Walking on Air”, ”Sex Sleep Eat Drink Dream”, ”VROOOM VROOOM”, ”VROOOM VROOOM: Coda” (instrumental) 3:01
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Beat (1982)
Kappaleet
- ”VROOOM” 4:38
- ”Coda: Marine 475” 2:42
- ”Dinosaur” 6:37
- ”Walking on Air” 4:38
- ”B’Boom” 4:11
- ”THRAK” 3:59
- ”Inner Garden I” 1:47
- ”People” 5:53
- ”Radio I” 0:44
- ”One Time” 5:21
- ”Radio II” 1:03
- ”Inner Garden II” 1:16
- ”Sex Sleep Eat Drink Dream” 4:50
- ”VROOOM VROOOM” 5:50
- ”VROOOM VROOOM: Coda” 3:01
Robert Fripp: sähkökitara, kitarasyntetisaattori, Mellotron, äänimaisemat Adrian Belew: sähkö- ja akustiset kitarat, kitarasyntetisaattori, vokaalit Tony Levin: bassokitara, Chapman Stick, sähköbasso, taustalauluääni Trey Gunn: Chapman Stick, Warr-kitara, taustalauluääni Bill Bruford: akustiset ja elektroniset rummut, lyömäsoittimet Pat Mastelotto: akustiset ja elektroniset rummut, lyömäsoittimet
Pienemmät Purot 