Levyarvio: Scott Walker – Tilt (1995)

Tilt on Scott Walkerin 12. sooloalbumi.

Scott Walkerin eli Noel Scott Engelin (1943–2019) tarina on yksi populaarimusiikin kiinnostavimmista. Ohiossa syntynyt Walker muutti 50-luvulla äitinsä kanssa Kaliforniaan jossa hänestä tuli lapsinäyttelijä. Hieman vartuttuaan Walker kiinnostui kokeellisesta jazzista, uuden aallon eurooppalaisesta elokuvasta ja beat-runoudesta.

1964 Walker perusti John Mausin ja Gary Leedsin kanssa The Walker Brothersin joka oli käytännössä oman aikansa poikapoppia. The Walker Brothersin siloiteltu orkestraalinen poppi oli suunnattu etenkin nuorille tytöille jotka palvoivat idoleitaan kiihkeästi. Todellista suosiota The Walker Brothers saavutti vasta trion muutettua 60-luvun puolivälissä Lontooseen. Scott Walkerin kultaisen baritoni-äänen johtamana The Walker Brothersin suosio veti hetken aikaa vertoja jopa The Beatlesille. Walkeria oli kuitenkin aina vastentahtoinen pop-idoli eikä hän ikinä tuntenut oloaan täysin mukavaksi kameroiden tai ihailevien fanien katseiden alla.

Aina mustien aurinkolasien taakse piiloutunut Walker aloitti soolouransa vuonna 1967. Pian musiikkiin ilmaantui teini-yleisöä vieraannuttavia synkeämpiä teemoja kokeellisempien orkestraatioiden sekä rohkeita sanoituksia sisältävien Jacques Brel -covereiden muodossa. Scott 2 (1968) ja Scott 3 (1969) myivät vielä joten kuten, mutta ensimmäistä kertaa pelkästään Walkerin omista sävellyksistä koostunut Scott 4 (1969) floppasi pahasti. Kafkan, Bergmanin ja Camusin töistä inspiraatiota ammentanut Scott 4 oli selvästi paras levy jonka Walker oli toistaiseksi julkaissut, mutta hänen faninsa eivät selvästikään enää pysyneet perässä idolinsa kehityksen mukana.

Alkoi vuodet jolloin kaikki meni pieleen. Walkerin levyjen taso laski kuin lehmän häntä ja hän on myöntänyt tehneensä niitä vain levysopimuksensa velvoittamana ja alkoholin turruttamana. Useiden täysin luokattomien easy-listening ja country-levyjen jälkeen Walkerin ura oli vuoteen 1975 mennessä täysin kuralla ja tässä vaiheessa eteen tuli The Walker Brothersin elvyttäminen.

Kaksi ensimmäistä uuden aikakauden The Walker Brothers -levyä No Regrets (1975) ja Lines (1976) eivät sisältäneet yhtäkään Walkerin omaa sävellystä eivätkä albumit onnistuneet herättämään juurikaan positiivista huomiota eikä myyntiluvutkaan olleet erityisen mairittelevia. Sitten tapahtui jotain kiinnostavaa. Vuonna 1978 ilmestynyt Nite Flights jätti taakseen kantrin ja siloitellun popin ja esitteli aivan uudenlaisen tyyliin. Puolet levyn musiikista oli Walkerin sävellyksiä ja toinen puolisko Mausin ja Leedsin käsialaa. Etenkin Walkerin kappaleet viittasivat vahvasti David Bowien ns. Berliini-trilogian suuntaan tyylillisesti. Ja erityisesti synkkä ja painostava valtiollista kidutusta käsittelevä ”The Electrician” oli kuin etiäinen Walkerin tulevaisuudesta avantgarden parissa.

Käsinkosketeltava tunne Night Flights -levyllä on ristiriitainen vaikutelma toisaalta luovuttamisesta ja toisaalta epätoivoisesta uskosta uuteen alkuun. Walker oli menettänyt lopullisesti uskonsa pop-tähteyteen ja kurkotti samaan aikaan vastoin kaikkia odotuksia aivan uuteen suuntaan. Lyhyellä tähtäimellä Nite Flights oli kuitenkin umpikuja. Levy kyllä herätti pitkästä aikaa positiivista huomiota musiikkilehdistössä, mutta se myi huonosti. Tie nousi taas pystyyn. The Walker Brothers hajosi eikä Walkerilla ollut enää levysopimusta. Scott Walker katosi musiikkibisneksestä. Ja mihin hän katosi? Ainakin joidenkin raporttien mukaan pullon pohjalle.

Lue myös: Levyarvio: The Walker Brothers – Nite Flights (1978)

Vuonna 1981 julkaistiin Julian Copen kuratoima kokoelmalevy Fire Escape in the Sky: The Godlike Genius of Scott Walker jota seurasi pari muuta Walkerin uraan keskittyvää kokoelma. NämälLevyt myivät hyvin ja nostivat Walkerin pitkästä aikaa esiin positiivisessa valossa. Tämä herätti Virgin Recordsin mielenkiinnon. Virgin teki Walkerin kanssa pitkäaikaisen uuden levysopimuksen. Diilin ensimmäistä (ja lopulta ainoaa) hedelmää saatiin odottaa kuitenkin aina vuoteen 1984 asti jolloin kauppojen hyllyille saatiin Walkerin 12. studioalbumi Climate Of Hunter.

Climate Of Hunter oli enemmän tai vähemmän suoraa jatkoa ”The Electricianin” aloittamalle tyylille. Avantgarde-aspekti vahvistui ehkä aavistuksen verran, mutta musiikki oli kuitenkin vielä varsin helposti kuunneltavaa ja etenkin levyn rummut lukitsivat sen yllättävänkin tiukasti kahdeksankymmentälukulaiseen pop-soundiin.

Climate Of Hunter sai hyvät arviot, mutta oli kaupallisesti jälleen katastrofi ja sitä saatiin kaupaksi vain vaivaiset 10 000 kappaletta. Virgin ei kuitenkaan luovuttanut. Ehkä osittain koska jonossa odotti lukuisia kuuluisia muusikoita jotka tahtoivat tehdä yhteistyötä Walkerin kanssa.

Seuraavaa levyä ryhdyttiin työstämään Brian Enon ja Daniel Lanoisin tuottamana. Kitaristiksi levylle pestattiin Robert Fripp. Walkerilla meni kuitenkin nopeasti sukset ristiin Lanoisin kanssa. Lanois sai kenkää ja tässä vaiheessa Enolta paloi päreet ja myös hän jätti projektin. Lopulta koko hanke keskeytettiin kun Walker ja Virgin riitaantuivat sinfoniaorkesterin äänitysbudjetista. Projektin äänityksiä kuulleet ovat luonnehtineet materiaalia loistavaksi, mutta julkiseen levitykseen asti sitä ei ole koskaan vuotanut. Legendan mukaan Walker paiskasi master-nauhat Thamesiin.

Tässä vaiheessa sopimus Virginin kanssa purettiin ja Walker oli jälleen tyhjän päällä. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa muodostumaan kuva miehestä joka oli päättänyt masokistisesti sabotoida itseään. Tai hieman positiivisimmasta kulmasta voidaan asia nähdä myös niin, että tässä on musiikin Stanley Kubrick joka 70-luvun alentavien kompromissien jälkeen oli valmis työskentelemään vain ja ainoastaan omilla ehdoillaan. Ehkä totuus löytyy jostain välimaastosta.

”It’s a truly brilliant record and I’m really proud to have been involved. It’s a really difficult album to listen to – very dense…”
David Rhodes

Walker katosi musiikkimaailmasta jälleen vuosiksi. Jossain vaiheessa näiden välivuosien aikana Walkerin manageri kyseli, että mitäs herra oikein puuhailee nykyisin. Vastaus kuului: maalaan. Mikä puolestaan johti jatkokokysymykseen akvarelleja vai öljymaalauksia? Seiniä vastasi Walker. Walker elätti itseään välivuosina tekemällä remonttihommia ja sisustussuunnittelua. Hän opiskeli myös taidehistoriaa.

Vuonna 1993 Walker teki sanoitukset Goran Bregovićin sävellykseen joka sai nimekseen ”Man From Reno”. Kappale päätyi elokuvaan Toxic Affair mikä puolestaan johti levytyssopimukseen pienen Fontana levy-yhtiön kanssa.

Uudesta Walkerin levystä alkoi kuulua huhuja jo pari vuotta ennen sen julkaisua. Valmistumisprosessi oli kuitenkin pitkä ja ilmeisen kivulias. Suurin osa musiikista oli sävelletty jo vuosina 1991-1992. ”Manhattan” jo vuonna 1987. Tuottajaksi Walker pestasi jälleen Climate Of Hunterilla työskennelleen Peter Walshin. Walshin ja Walkerin yhteistyö selvästi toimi sillä RAK ja Townhouse studioilla äänitetty Tilt kuulostaa upealta ja sen äänisuunnittelu on ensiluokkaista.

Lue myös

Climate Of Hunter oli toki kummallista musiikkia, mutta se oli kuitenkin vielä ainakin avarasti ajateltuna mahdollista tulkita pop-musiikiksi. Tilt liikkuu aivan toisissa sfääreissä. Tilt ei todellakaan ole pop-musiikkia eikä sitä voi kutsua progressiiviseksi rockiksikaan koska sen musiikki ei oikeastaan rokkaa missään vaiheessa. Rockin tai jazzin sijasta Walker tuntuu ammentavan vaikutteita nimenomaan 1900-luvun eurooppalaisesta taidemusiikista. Ilmeisiksi esikuviksi nousee ainakin Krzysztof Penderecki ja György Ligetin kaltaiset modernistit jotka rakensivat musiikkiin usein atonaalisesti kihisevien klustereiden varaan, mutta eivät kuitenkaan täysin hylänneet perinteistä länsimaalaista harmoniaa. Penderecki ja Ligeti eivät myöskään käyttäneet musiikissaan tiukkoja serialismin menetelmiä ja ovat siksikin luontevia esikuvia Walkerille joka tuntuu operoivan intuitiivisesti avantgarde-estetiikan parissa.

Walkerin uusi tyyli ei kuitenkaan missään nimessä ole minkään toisen avantgarde-säveltäjän suoraa kopiointia. Siitä pitää huolena jo Walkerin omalaatuiset vokaalit jotka ovat edelleen keskeisessä roolissa. Walkerin aiemmin kultaisena soinut baritoni hohkaa nyt uudenlaista kylmyyttä. Ääni on tarkoituksellisesti ohuempi. Tavallaan aavemaisempi. Pintaan miksatussa ääni on paradoksaalisesti samaan aikaan hyvin emotionaalinen, mutta samaan aikaan etäännytetyn oloinen. Ihan kuin kaikki tapahtuisi jonkinlaisen kalvon läpi. Tai kuin tunteet olisivat vain näyteltyjä. Erittäin taitavasti näyteltyjä, mutta kuitenkin. Enkä tarkoita tätä missään nimessä moitteena. Päin vastoin. Tämä tietynlainen keinotekoisuus tuo kaikkeen nimenomaan kiehtovan lisätason. Walkerin vokaalien keskeinen rooli tuo mukanaan myös lieder-vaikutelmia. Walker ei varsinaisesti laula koulutettujen taidemusiikkilaulajien tyylillä, mutta hänen teatraalinen äänensä yhdistettynä läpisävellettyyn jatkuvasti muuntautuvaan ja kertosäkeitä välttelevään musiikkiin luo vaikutelman modernista liedistä.

Tiltin instrumentaatio rakentuu sinfoniaorkesterin, yksittäisten klassisen musiikin instrumenttien ja sähköisten instrumenttien yhdistelmään. Instrumentaatio vaihtelee kappaleesta toiseen eikä koko palettia isketä pöytään missään vaiheessa vaan hetkittäin musiikki elää hyvinkin karsitun instrumentaation varassa. Ikään kuin perusbändinä toimii Ian Thomas (rummut), John Giblin (bassokitara), Brian Gascoigne (koskettimet) ja David Rhodes (kitarat). Yhteensä levyllä soittaa kymmeniä muusikoita. Levy-yhtiö Fontana ansaitsee kyllä suuret kiitokset rohkeudestaan panostaa kunnolla näin kummalliseen ja vaikeaan musiikkiin. Tilt ei varmasti ole ollut halpa levy tehdä. Walker on tosin kertonut, että vaikka levyn syntyprosessi oli pitkä niin studiossa toimittiin aina tehokkaasti ja kurinalaisesti. Studiossa ei jouduttu etsimään ja kokeilemaan sillä Walker tiesi täsmälleen mitä halusi.

Walkerin modernit avantgarde-liedit rakentuvat Tiltillä yleensä hitaiden tempojen ja painajaismaisesti surisevan ja kihisevän äänisuunnittelun varaan. Vaikka Walker on amerikkalainen niin levyn yleinen tunnelma on hyvin eurooppalainen. Walkerin sanoitukset eivät anna kovin valoisaa kuvaa miehen mielenmaisemasta. Tekstit käsittelevät mm. Pierre Pasolin murhaa, kidutuksia, ensimmäistä Persianlahden sotaa, holokausia ja natsioikeudenkäyntejä. Sanoitukset ovat vuoroin monimutkaisia ja elliptisen toteavia. Siitä mitä Walker todella tarkoittaa teksteillään on välillä vaikea saada kiinni, mutta levottomia tunnelmia ne herättävät tasaisen onnistuneesti. Kysyttäessä Walker on todennut, että hänen mielestään kuulijan on mahdollista tekstit lukiessaan ymmärtää täysin mitä hän on tarkoittanut niitä kirjoittaessaan joten mitään puutaa heinää ei mies levyllä laula.

Levyn käynnistää dramaattisesti kuusi ja puoli minuuttinen ”Farmer In The City”. Elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinin murhasta inspiraatiota hakenut ”Farmer In The City” on kylmää valoa hohkaava hymni ja edustaa albumin helpointa laitaa. Se olikin levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu. Kertosäkeitä ei tälläkään kappaleella sentään kuulla mutta siellä täällä, läpi barokkimaisen teeman johdatteleman musiikin, kaikuu aavemainen ja kryptinen resitaatio ”Do I hear 21, 21, 21?”.

Walkerin vokaalityöskentely on upeaa ja sävykästä. Tunne joka niissä kappaleesta toiseen välittyy selkeiten on kuitenkin kauhu. Jokin selittämätön eksistentiaalinen kauhu tuntuu kipunoivan säkeistöstä toiseen. Onkin äärimmäisen kiinnostavaa, että Walker on kertonut laulaneensa kaikki vokaalit sisään yhdellä otolla. Osittain lisätäkseen mukaan enemmän autenttista kauhun tunnetta joka kumpuaa laulusuorituksen epäonnistumsen mahdollisuudesta.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että hieman yllättäen Robert Plant on esittänyt ”Farmer In The Citya” livenä. Näkemäni YouTube-versio ei ollut erityisen vaikuttava, mutta Plant ansaitsee kunniaa pelkästä yrityksestä!

Do I hear 21, 21, 21?
I’ll give you 21, 21, 21
Do I hear 21, 21, 21?
I’ll give you 21, 21, 21

Jos ”Farmer In The City” oli pehmeä lasku Tiltin maailmaan niin sanoituksissaan holokaustia ja Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä sivuava ”The Cockfighter” esittelee kokonaisvaltaisemmin sen eri sävyjä.

Epämääräisen rapinan ja Walkerin hiljaisen ulinan ja ulvonnan keskeltä perkussiiviseksi painajaiseksi räjähtävä ”The Cockfighter” tempoilee erittäin hiljaisten aavemaisten jaksojen ja täysiä turpaan iskevien osioiden välillä arvaamattomasti. Äärimmäiset dynamiikan vaihtelut ovatkin keskeinen osa levyn tyyliä.

Yksi kappaleen huikeimmista elementeistä on atonaalisesti ja erittäin häiritsevästi läpi muun musiikin pistävä hälytyssireenimäinen ääni. Tosin myös hyönteismäisesti kahisevat ja kihisevät perkussiot ovat nekin jotain varsin ainutlaatuista kuultavaa. Outoja sointuja vilisevä kappale esitteleekin myös albumin ”industriaalisen” puolen jota on ehkä joissain arvosteluissa hieman liioiteltu. Kieltämättä väkivaltaisesti iskevät rytmit siellä täällä vie mielikuvia näihin aikoihin Nine Inch Nailsin (Walker oli käsittääkseni fani) myötä hyvin suosituksi nousseen industrial rockin suuntaan. Selkeä ero syntyy kuitenkin siitä, että Walkerin tapauksessa kaikki rytmit on käsinsoitetttuja. ”The Cockfighterin” kohdalla teollista mekkalaa oli luomassa kolme eri lyömäsoittajaa.

Kolmas kappale ”Bouncer See Bouncer…” edustaa albumin minimalistisinta puolta. Tiltin kokonaisinstrumentaatio on erittäin rikas, mutta Walker annostelee sitä maltllisesti kappaleesta toiseen. Jokainen biisi on rakennettu ikään kuin aivan uuden äänimaailman varaan ja lähes jokaisella kappaleella on oma ”johtoinstrumenttinsa”. ”Bouncer See Bouncer…” -kappaleen tapauksessa se on bassorumpu.Hiljaiset eläinten karjahdukset siellä täällä ja jatkuva pieni kellomainen särinä luovat painajaismaista tunnelmaa. Ja kaiken keskellä tahtia lyö itsepintaisesti yksinäinen bassorumpu. Äänikuvan päällimmäisenä vaikeroi kuitenkin tuskaisesti Scott Walkerin ääni kappaleen ainoana harmonisena elementtinä.

”Manhattanin” johtoinstrumentti on Methodist Central Hallin majesteettisesti pauhaavat pilliurut. Välillä urkujen pauhu katkeaa äkisti ja pääroolin ottaa minimalistisesti rytmittelevät tom-rummut. Sähkökitara tekee atonaalisia pistoja siellä täällä ja pehmeästi soiva Giblinin nauhaton bassokitara tuo mukanaan harmonisempia sävyjä. Concertinakin pääse soittamaan hassun pienen melodian kunnes symbaalittomat rummut ottavat jälleen pääosan Walkerin vahvasti vibraattoa käyttävien vokaalien rinnalla.

”Face On Breastin” taustalla nakuttaa hermostunutta tunnelmaa luova epäsäännöllinen ja kuivasoundinen rytmi josta on vaikea päätelle millä instrumentilla se on luotu. Ympäri kappaletta kiemurtelee käärmemäisesti suriseva ja valittava sähkökitara. Nakutus loppuu ja tilalle tulee hieman perinteisempää rytmittelyä. Sähkökitara dronettaa ja äänikuvaa katkoo painajaismaiset pienet hälyäänet. Hermostuneen rytmittelyn ottaa harteilleen bassokitara. Basson ja rumpujen rytmit tuntuvatkin olevan jatkuvassa ristiriidassa keskenään.

Pienellä viehättävällä etnisellö puupuhallinmelodialla alkava ”Bolivia ’95” on yksi niistä kappaleista joissa on tavallaan kertosäe.

Tai ainakin hokema joka toistuu pitkin kappaletta. Ilmeisesti kidutuksesta kertovassa kappaleessa toistuvan ”Lemon Bloody Cola” on kerrottu viitttaavan amerikkalaisen imperialismin myrkyllisyyteen. Kappaletta johdattaa pieni lempeä kitarariffi ja yksinäinen bassorumpu, kunnes Walkerin väkevä ääni valtaa tilan. Taustalla kilisee ja kolisee perkussiot. Yksitotisesti lyövä bassorumpu palaa ja Walker huokaa kuin haamu haudan takaa nuo toteemiset sanat ”Lemon Bloody Cola”. Tempo nopeutuu, sähkökitara surisee voimallisesti ja rummut lyövät melkeinpä rock-komppia. ”Bolivia ’95” on todella omituinen kappale, mutta tätä lähemmäs Walker ei enää ikinä tulisi pop-musiikkia.

Hey you
Hey you
This isn’t through
Opiate me
Just for
Me
With my
Babaloo
please don’t you laugh?
Manos arriba bien
again and again
Again and again
Lemon Bloody Cola
Lemon Bloody Cola
Lemon Bloody Cola
gonna sponge you down
Gonna sponge you down
I journey tonight I’m a saint
To stand on this straw floor
The tiles speckling
Darker and darker
Around my feet

”Patriot (a single)” alkaa eteerisen kauniina. Leijaileva ja kihisevät jousikuviot tuntuvat kuvailevan lentämistä. Kappaleen nimestä päätellen Patriot -ohjuksen lentoa. Jousien liito muuttuukin yhä pahanteisemmin kihiseväksi äänikimpuksi joka lopulta katkeaa lopulta vapisevasti värähtäen. Seuraa todella omituinen jakso jossa Piccolo-huilu lurauttaa hassun pienen melodian, yksinäinen bassorumpu taustallaan löyden kun Walker mölisee jotain epäselvää. Jouset lähtevät jälleen hitaaseen nousuun nyt rinnallaan melodisesti näppäilevä bassokitara ja Walker joka laulaa sydäntä särkevän kauniisti halvaantuneista sormista. Musiikki nousee vielä yhteen kihisevään crescendoon ja Walkerin laulaen pakahduttavalla voimalla kunnes palataan jälleen outoon piccolo-huilu -episodiin. ”Patriot (a single)” on kiehtova ja samaan aikaan katkonaisuudessaan raivostuttava kokemus.

Cripple fingers hit the muezzin yells
some had Columbine some had specks
Cripple fingers hit the rounds of shells
some had clinging vine some had specks

Keinuvasti soiva nimibiisi ”Tilt” alkaa kantrimusiikin satiirina. Walker laulaa uljaasti vahvasta lännen miehestä, mutta lopulta niin vokalien kuin musiikin sävy muuttuu epätoivoisemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Rummut pitävät musiikin kuitenkin jollain tavalla liikkeessä ja tällä kertaa musiikissa on ikään kuin jonkinlainen yhteys rock-musiikkiin. Mukana on jopa kaksi eräänlaista kitarasooloa. Toki soolot ovat riitasointuisia ja outoa, mutta kuitenkin!

He was so strong
He was so bold
When they made him
They broke the mold
If he heads this way
When the moon is slow
Come over and pray
They’ll turn the buffalo
They’ll turn the buffalo

Levyn viimeinen raita ”Rosary” on Walkerin soolo. Hän säestää itseään harhailevasti soivalla baritoni-kitaralla ja laulaa surumielisellä suorastaan anovalla äänellä. Kaiken abstraktin maailmantuskan jälkeen liikutaan henkilökohtaisemma tasolla. ”Rosary” vaikuttaa olevan orgasmiaddiktin epätoivoinen yritys muuttaa tapansa.

Cum mornings
My beads on a face
A thread
A thong

Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Climate Of Hunter (1984)

Olisi liioittelua väittää, että Tilt olisi täysin ennakoimaton käänne Scott Walkerin uralla. Ennusmerkkejä nimittäin löytyy jo vuosikymmenien takaa, mutta siitä huolimatta kyseessä on yksi suurimpia tyylillisiä harppauksia joita mikään pop-artisti on koskaan tehnyt. Tiltillä Walker karistaa yltään viimeisetkin rippeet pop-taustastaan ja heittäytyy täysillä avantgarden pariin. Ja mikä parasta Walkerin näkemys avantgardesta on hyvin omintakeinen eikä sille tietyistä vaikutteista huolimatta löydy selkeää vertailukohtaa historiasta. Englanninkielen sana ”tilt” viittaa kallistukseen, mutta se tuntuu vähättelyltä. Tilt ei vain kallista rakennusta vaan polkaisee sen kumoon ja rakentaa raunioista jotain aivan uutta ja ennen kokematonta.

Tilt käynnisti Walkerin uralla täysin uuden aikakauden joka johti mestarilliseen, ”tavallaan trilogiaan” (Walkerin omin sanoin) jonka valmistuminen vei lähes 20 vuotta. The Drift (2006) ja Bish Bosch (2012) ovat huikeita levyjä nekin, mutta itselleni rakkain on juuri Tilt jolla Walker ensimmäistä kertaa kartoittaa aivan uutta ainutlaatuista maaperää.

Parhaat biisit: ”Farmer in the City Remembering Pasolini)”, ”The Cockfighter”, ”Face On A Breast”, ”Tilt”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Bish Bosch (2012)

Kappaleet

”Farmer in the City Remembering Pasolini)” 6:38
”The Cockfighter” 6:01
”Bouncer See Bouncer…” 8:50
”Manhattan (flȇrdelē’)” 6:05
”Face on Breast” 5:15
”Bolivia ’95” 7:44
”Patriot (A single)” 8:28
”Tilt” 5:13
”Rosary” 2:41

Muusikot

Scott Walker: laulu, pillit, kitara (”Rosary”) Ian Thomas: rummut John Giblin: bassokitara Brian Gascoigne: kosketinsoittimet, celesta, pillliurut David Rhodes: kitarat Sinfonia of London: jouset Elizabeth Kenny: kitarroni Roy Carter: oboe Hugh Burns: kitara Alasdair Malloy: lyömäsoittimet Louis Jardim: lyömäsoittimet Jonathan Snowden: huilut Andy Findon: bassohuilu Jim Gregory: bassohuilu Roy Jowitt: klarinetti Andrew Cronshaw: concertina, torvet, ba-wu-huilu Colin Pulbrook: Hammond-urut Peter Walsh: pillit Ian Thomas: ”bassorumpu sylissä ja kitissä yhtä aikaa” Greg Knowles: cimbalom John Barclay: trumpetit Ian Thomas: sotilasbassorumpu ja symbaalit.