Levyarvio: Scott Walker – Bish Bosch (2012)

Bish Bosh on amerikkalaisen, mutta Englantiin jo 60-luvulla muuttaneen, Scott Walkerin (s. 1943) 14. studioalbumi. Walker itse on kutsunut levyä Tiltin (1995) ja The Driftin (2006) aloittaman trilogian päätösosaksi.

Walkerin musiikkiura alkoi jo 60-luvulla jolloin hän oli osa pop-bändi The Walker Brothersia (jäsenet eivät olleet veljeksiä eikä kenenkään sukunimi ollut oikeasti Walker…).  Scott Walker (Oikealta nimeltään Noel Scott Engel) siirtyi soolouralle 60-luvun lopulla ja teki useamman orkestraalisen ja suht viihteellisen soololevyn joissa aina silloin tällöin oli mukana kuitenkin jotain pahaenteistä. Jos ei muuten niin ainakin Jacques Brelin sanoituksissa jonka lauluja Walker usein versioi. Muutaman pidemmän levytystauon jälkeen Walker julkaisi vuonna 1995 ylistetyn ja avantgardistisen levyn Tilt jota voi pitää lopullisesti hänen musiikkiuransa uuden ja kokeellisen vaiheen alkuna.

scottwalker031212w

Bish Bosch on hieman edeltäjiään synteettisemman kuuloinen albumi. Ohjelmoituja rumpuja ja muuta elektroniikkaa on käytössä aiempaa enemmän vaikka toisaalta myös tällä levyllä kuullaan kolmessa kappaleessa 40 henkistä sinfoniaorkesteria lukuisten rock/jazz-musiikoiden lisäksi. Toisaalta monista Bish Boschin äänistä on hieman vaikea päätellä mistä instrumentista ne lopulta ovat peräisin.

Seuraa tajunnanvirtamainen osuus jossa käyn nopeasti läpi kaikki levyn kappaleet:

”See You Don’t Bumb His Head” on äärimmäisen ahdistava aloitus levylle. Vääjäämättömästi ja muuttumattomana tikittävä rytmi luo painostavan tunnelman eikä erinäiset surinat ja väkivaltaiset kirskahdukset, tai ulosteita, sisäelimiä ja sivistyssanoja, sisältävä Walkerin aggressiivinen vokalisointi yhtään vähennä painajaismaista tunnelmaa. Suht etova aloitus siis. Mutta kiehtovalla tavalla!

Seuraavaksi vuorossa oleva ”Corps De Blah” ei ole omituisine vinkuvine koiranhaukkuineen ja pieruineen (kyllä!) yhtään vähemmän omituinen tapaus, mutta ainakin edes hieman kepeämpää kuultavaa. Tai no ensimmäisen neljän minuutin ajan. Sitten painajaismaiset sykliset viuluäänet iskevät peliin ja Walker huutaa minkä keuhkoista irtoaa. Viehkeää. Yli kymmenen minuuttinen kappale päättyy miekanteroituksen ääniin.

Kolmas kappale ”Phrasing” kuulostaa kieroine rumpukomppeineen ja sähkökitaroineen lähes normaalilta. Mutta tämä on toki suhteessa vain edellä kuultuun materiaaliin! Parin minuutin calypso-rytmit ja taustan viidakkoäänet vievät pian tunnelmat taas sopivan mielipuolisiksi. Etenkin kun kuulijaa herätellään välillä erittäin raskailla kitarariffeillä ja toisaalta välillä musiikki pudotetaan täysin pois Walkerin vokaalien taustalta pois. Yleisemminkin ottaen Bisch Bosch käyttää hiljaisuutta välillä hyväkseen erittäin tehokkaasti. Kaoottisen, sekopäisen metelin, ja äkillisten hiljaisuuksien yhdistelmä on todella onnistunut ratkaisu.

Lähes 22 minuuttinen ”SDSS1416+13B (Zercon, A Flagpole Sitter)” on melkoinen odysseija Walkerin pimeään mielikuvitukseen. Walker iskee aikamoisen ässäkortin pöytään jo ensimmäisellä minuutilla toteamalla:

What’s the matter?

Didn’t you get enough attention at home?

If shit were music

La da da, la da da

You’d be a brass band

Hienompaa haistattelua on harvoin kuultu! Tämä on tosin hyvä vaihtoehto:

”You’re so fat

When you wear a yellow raincoat, people scream, ’Taxi!’.”

Kappale sisältää myös tämän ikimuistoisen värssyn:

”No more dragging this wormy anus

’Round on shag piles from Persia to Thrace

I’ve severed my reeking gonads

Fed them to your shrunken face”

Itseasiassa kappaleessa kuullaan myös ehkäpä levyn ainoat vokaaliosuudet joita voi ajatella varsinaisena kertosäkeenä. Kyseinen säe on näinkin riemastuttava:

”I’ll grease this pole behind me

Grease this pole behind me

Grease this pole

I’ll grease this pole”

No olihan sentään lipputangon istujasta kyse! Kuten kappaleen nimi niin ystävällisesti meille kertoi.

Levyn viides kappale, kymmenminuuttinen, ”Epizootics!” on levyn nopein ja riehakkain kappale ja siitä tehtiin jopa komea, ja sopivan häiriintynyt, musiikkivideo (https://youtu.be/2Ih7KzKLLWA). Varsinaista hittimateriaalia tämäkään kappale ei silti ole, mutta albumin helpoiten lähestyttävää materiaalia kuitenkin.

”Epizootics!:ia” seuraa vielä neljä kappaletta, mutta pakko myöntää että kaiken edellä koetun jälkeen ne eivät enää oikein jaksa järkyttää. Monia kiinnostavia ja hupaisia hetkiä nekin sisältävät kuten ”Dimplen” taustalla kaikuva tanskan kieli:

(Ingen, ingenting, ingen, ingenting)

ja

Ink-a-dink-a-dink

(Hej do, hej do)

A-dink-a-dink-a-dink-a-doo

(Hej do, hej do)

Tai ”Tarin” palaavat miekanteroituksen (nyt miekat kuulostavat jo terävämmiltä kuin levyn alkupuolella!) äänet ja äärimmäisen uhkaavat jouset. Tai ”Pilgrimin” kummallinen pärisevä ääni ja Walker hokemassa että huone on täynnä hiiriä. Tai levyn päättävän ”The Day The ”Conducator” Diedin” aavemainen tunnelma ja häiritsevät sanat naisesta jonka nivusista kuhisi hulluja koiria. Lopulta kaikki päättyy tietenkin jouluisasti helisevien tiukujen ääniin. Koska miksipä ei?

Kaiken edellä kuvatun lähes sarjakuvamaisen tai karnivalistisen sekoilun ohella Bisch Boschista tekee erityisen kiinnostavan, ja erityisen haastavan, kuunnella, se että kappaleissa ei juuri ole minkäänlaista toistoa. Ideat, fraasit ja riffit seuraavat toisiaan ilman että niitä toistettaisiin välttämättä edes muutamaa sekuntia pidempään. Musiikki jää näin erittäin vaikeaksi hahmotettavaksi ja hyvin arvoitukselliseksi. Ja jatkuvasti yllättäväksi. Eikä tätä efektiä tunnu juuri vähentävän lukuisatkaan soittokerrat. Bisch Bosch lieneekin Scott Walkerin kompleksisin ja haastavin albumi. Instrumentteja (kymmeniä eri muusikoita hyödyntävällä levyllä soittaa mm. James Stevenson, Peter Walsh ja John Giblin) tunnutaan käytettävän useissa kohdissa tuottamaan melkein enemmänkin äänitehosteina kuin varsinaista musiikkia.

Ohjaaja David Lynchin synkeä ja abstrakti kolmituntinen elokuva Inland Empire koetteli jopa hänen uskollisimpien faniensa kärsivällisyyttä vuonna 2006. Auttamatta 73 minuuttisena ylipitkä Bisch Bosch tuntuu tavallaan Walkerin vastineelta tuolle elokuvalle. Välillä levy vaikuttaa todella ajautuvan ulos raiteiltaan ja tuntuu siltä että järjettömyyksissä on menty jo kaiken hyvän maun tuolla puolen, mutta toisaalta sitten taas hetken kuluttua tapahtuu jotain todella nerokasta joka asettaa ne ”heikommatkin” hetket uuteen valoon. Aivan kuten Inland Empiressäkin. Lopulta ainakin tämän kuulijan on helppo uskoa että kaiken levyllä esiintyvän hulluuden ja pimeyden takana mieleltään luultavasti keskimääräistä kuuntelijaansa terveempi Scott Walker nauraa riemukkaasti. Bish Bosch on kipeä vitsi. Mutta ah, miten nerokas ja viihdyttävä vitsi!

Parhaat biisit: ”Phrasing” ja ”Epizootics!”

Arvosana: ****

Teksti: JANNE YLIRUUSI

Keskustele levystä Facebook-ryhmässä.

fb_cta

One thought on “Levyarvio: Scott Walker – Bish Bosch (2012)

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: