Vuonna 1968 perustettu King Crimson palasi 80-luvun alussa täysin uudistuneella kokoonpanolla. 80-luvun Crimson toimi lopulta vain kolme vuotta tehden tuossa ajassa kolme uraauurtavaa levyä joista etenkin ensimmäinen, Discipline (1981), on ehdoton progeklassikko. Jännitteet yhtyeessä kasvoivat kuitenkin kasvamistaan ja Three Of A Perfect Pair -levyä (1984) seuranneen kiertueen jälkeen kitaristi Robert Fripp veti jälleen pistokkeen seinästä. King Crimsonia ei enää ollut ja Fripp, Adrian Belew (kitara), Tony Levin (bassokitara) ja Bill Bruford (rummut) hajaantuivat omille teilleen.
Fripp keskittyi King Crimsonin jälkeen pienimuotoisempiin projekteihin. Hän teki duo-albumin Bewitched The Police -kitaristi Andy Summersin kanssa, perusti omalaatuisen kitarakoulunsa The Guitar Craftin ja siihen liittyvän esiintyvän ja levyttävän kitarayhtyeen The League Of Crafty Guitarists.
Karmiininpunainen liekki ei kuitenkaan jättänyt Frippiä rauhaan ja hän on kertonut ”alkaneensa kuulla” King Crimson musiikkia jälleen vuonna 1987. Meni kuitenkin vielä vuosia ennen kuin tämä ilmassa leijaileva musiikki saatiin levykauppojen hyllylle. Tällä välin Fripp ryhtyi kuratoimaan King Crimsonin historiaa. Tämä olikin paikallaan sillä kiinnostus yhtyeeseen oli 80-luvun lopulle tultaessa luultavasti vähäisempää kuin koskaan. Vuonna 1991 King Crimsonin studiolevyjä alettiin julkaisemaan remasteroituina CD-levyinä. Samana vuonna ilmestyi myös erinomaisesti laadittu neljän CD-levyn studiomateriaaliin keskittyvä kokoelma-boksi Frame by Frame: The Essential King Crimson. Ja heti seuraavaan vuonna ehkä vieläkin merkittävämpi julkaisu, myös neljä levyä kattanut, The Great Deceiver joka keskittyi vuosien 1973-74 livemateriaaliin. Nämä julkaisut nostivat King Crimsonin profiilia huomattavasti ja ajoittuivat sopivasti yhteen ruohonjuuritasolla tapahtuvaan progressiivisen rockin pienimuotoiseen elpymiseen. 90-luvun alussa perustettiin paljon uusia progebändejä ja etenkin 70-luvun Crimson -levyt olivat monille niistä tärkeitä esikuvia.
Frippin musiikilliset projektit alkoivat muotoutumaan 90-luvun alussa pikkuhiljaa jälleen suurimuotoisemmiksi. Ja myös musiikki jota Fripp sävelsi tuohon aikaa alkoi antamaan viitteitä King Crimsonista. Sekä Toyahin (Frippin vaimo) kanssa Sunday All Over The World-nimen alla tehty levy Kneeling At The Shrine (1991), että David Sylvianin kanssa työstetty The First Day (1993) sisälsivät musiikkia joka kuulosti vähintään etäisesti King Crimsonilta. Molemmat näistä projekteista jotka tehtiin Virginille olivat merkittäviä myös seuraavan King Crimsonin kokoonpanon kannalta.
King Crimson musiikkia leijaili siis ilmassa. Oli aika koota yhtye sitä esittämään. Ensimmäinen muusikko johon Fripp otti yhteyttä oli pehmeä ääninen vokalisti David Sylvian jonka kanssa Fripp oli tehnyt yhteistyötä muutamaan otteeseen. Sylvian oli imarreltu tarjouksesta, mutta juuri masennuksesta toipuva vokalisti ei todellakaan halunnut ottaa taakakseen King Crimsonin pitkää historiaa. Sylvian kieltäytyi kohteliaasti. Sen sijaan Fripp ja Sylvian päätyivät lyhyelle kiertueelle Frippin Guitar Craft -oppilas Trey Gunnin kanssa. Kiertue puolestaan johti jo edellä mainittuun studiolevyyn The First Day. Jos Sylvian olisi tarttunut Frippin tarjoukseen on hyvin mahdollista, että King Crimson olisi nostettu telakalta vuotta tai kahta aiemmin kuin lopulta tapahtui. Tässä skenaariossa kiinnostavaksi kysymykseksi puolestaan nousee mitä vokalisti/kitaristi Adrian Belewille olisi tapahtunut? Olisiko hän jäänyt kelkasta kokonaan (tämä on minun veikkaukseni) vai olisiko hän ja Sylvian voineet toimia yhdessä Crimsonissa?
Vaikka Frippin Crimson-haaveet lykkääntyivät jatkoi hän myös Sylvian & Fripp -projektin aikanahankkeen edistämistä. Vuoden 1992 joulukuussa pidettiin ensimmäiset treenit joissa soitettiin hahmotelmia uudesta King Crimson -repertuaarista. Mukana oli Frippin lisäksi The First Dayn rytmiryhmä Trey Gunn (Chapman Stick) ja Jerry Marotta (rummut). Vuonna 1993 Crimsonin kuviot eivät ilmeisesti juurikaan edistyneet vaan ensimmäiset ”oikeat” treenit pidettiin tammikuussa 1994. Nyt mukana oli Gunnin ja Marottan lisäksi myös Tony Levin ja Adrian Belew. Treenit sujuivat kuitenkin niin kehnosti, että jo muutaman päivän päästä Marotta tiputettiin kelkasta. Hänet korvattiin kahdella rumpalilla. Toinen oli Crimson-veteraani Bill Bruford ja toinen ns. new kid on the block eli amerikkalainen Pat Mastelotto joka oli soittanut Sylvian & Fripp kiertueella (jolta julkaistiin erinomainen livelevy Damage)
Uuden King Crimsonin tulemisesta oli liikkunut huhuja muutaman vuoden ajan ja nuo huhut olivat tehneet hyvin selväksi, että Brufordille ei olisi paikkaa tarjolla. Bruford oli käärmeissään ja esitti mediassa asian tiimoilta kitkeriä lausuntoja, mutta kulisseissa hän oli lobannut parhaansa mukaan sen puolesta, että hänet otettaisiin jälleen mukaan. Ei ole täysin selvää, mikä Frippin pään lopulta käänsi, mutta Marotta -fiaskon jälkeen hän ilmeisesti ”näki vision” kahdesta rumpalista. Frippiä oli pitkään närästänyt Brufordin omapäisyys ja tietynlainen vallattomuus rumpuosuuksiensa suhteen. Fripp tahtoi Brufordin villin rumpaloinnin rinnalla luotettavasti ja tarkasti rytmiä takovan rumpalin ja tähän tehtävään ideaali mies oli nuori ja vahvakätinen Mastelotto. Bruford ja Mastelotto toivon mukaan täydentäisivät toisiaan.
Näiden käänteiden jälkeen kasassa oli lopultakin uusi King Crimson. Fripp kutsui tätä sekstettiä ”tupla-trioksi”; olihan mukana kaksi kitaristia, kaksi basistia (joista käytännössä molemmat soittivat myös Chapman Stickia) sekä kaksi rumpalia. Uusi jännittävä ja poikkeuksellinen kokoonpano mahdollisti ainakin teoriassa King Crimsonille tyypillisen tempun eli radikaalin uusiutumisen.
We present VROOOM as a calling card, rather than a love letter, to those generous enough to give it ears.
Ennen kokopitkän albumin tekoa Fripp päätti, että uusi tupla-trio kokeilee siipiään lyhyemmän julkaisun avulla. Toukokuun alussa vain äänitetyllä VROOOM nimen saaneella levyllä oli mittaa vain hieman vajaat 31 minuuttia. VROOOM luokitellaan usein EP:ksi, mutta sellaiseksi se on oikeastaan melko pitkä joten ehkä osuvampi termi olisi mini-albumi. VROOOM äänitettiin vain neljässä päivässä eli se tehtiin edullisesti ja levyn yksi tarkoituksista olikin kerätä rahoitusta sen ”oikean” levyn tekemiseen. Mikään juosten kustu ”rahat pois” -hutaisu VROOOM ei kuitenkaan ole vaan se on laadukkaasti äänitettu ja soitettu kokonaisuus. Tuottajaksi levylle pestattiin David Bottrill joka oli juuri äskettäin tuottanut myös The First Dayn.
VROOOM sisältää kuusi kappaletta (seitsemän jos lähes kuulumattomiin miksattu 17 sekunnin soundscapes-intro lasketaan mukaan) joista neljä tehtiin lopulta uudet versiot seuraavana vuonna äänitetylle kokopitkälle THRAK -levylle.
Lue myös: Levyarvio: Sleepytime Gorilla Museum – Of The Last Human Being (2024)
Levyn ensimmäinen biisi ”VROOOM” esittelee King Crimsonin uuden tyyliin. Tai uuden tyylin jossa on häivähdys vanhaa. Todella raskas ja brutaalisti päälle käyvä ”VROOOM” on nimittäin kallistuu enemmän Redin (1974) kuin Disciplinen suuntaan. 80-luvun kepeämpi, kitarasyntetisaattoreihin ja sähkörumpuihin nojaava sointi on sysätty syrjään ja tilalla on tummempi ja likaisempi soundi. ”VROOOM” ei todellakaan kuulosta grungelta, mutta luultavasti tuon Seattlesta nousseen tyyliin takaisin tuoma rouheampi ja raskaampi rock-sointi on inspiroinut myös Frippiä suunnanmuutoksessa. Hieman yli seitsemän minuuttia kestävässä ”VROOOM:ssa” vuorottelee raskaasti runnovat riffit ja Frippin heleämmin soiva murtosointuja nakuttava osuus. Erityisesti nautin biisin pithkähköstä koodasta jossa bändi saa riffeihin mahtavan kohtalokkaan vääjämättämyyden tunteen. Biisin raskas polyrytmiikkaa viljelevä tyyli on varmasti ollut merkittävä vaikutin 2000-luvun ns. brutal prog -bändeille.
Red Hot Chili Peppers kohtaa King Crimsonin… kauhistuttava ajatus eikö totta? Siitä huolimatta pakko myöntää, että se on ensimmäinen ajatus mikä minulle välillä nousee mieleen kun kuuntelen VROOOM:in toista raitaa ”Sex Sleep Eat Drink Dream”. Tästä ikävästä mielleyhtymästä huolimatta Levinin todella tuhdin bassokuvion varassa etenevä biisi on varsin herkullista, likaisesti soivaa progefunkkia. Frippin ja Belewin kitarat riffittelevät rujosti ja Mastelotton ja Brufordin tuplarumpalointi nousee mukavasti keskeiseen rooliin. Bruford rikkoo siellä täällä rytmiä ihastuttavasti Mastelotton pitäessä groovea yllä.
Jos edellisen biisin funk oli jotain ihan uutta Crimsonin -kontekstissa niin ei kolmannelle biisille ”Cagelle” myöskään ole helppo löytää ennakkotapausta yhtyeen katalogista. Pääosin ilmeisesti Belewin kynästä syntynyt ”Cage” on äärimmäisen nopealla tempolla läpi kaahattu vain puolitoista minuuttia kestävä miniatyyri. Belewin vauhdikkaasti suoltamat yhteiskuntakriittiset vokaalit (laulu alkuun on jätetty hauskasti ja korostetusti Belewin hengenveto kun hän valmistautuu purkaukseensa) tuovat mieleen Primuksen, mutta hypernopea, aggressiivinen ja kulmikas soitto puolestaan tuntuu viittaavan John Zornin Naked Cityn avantgarden suuntaan.
”Cagesta” ei tehty uusintaversiota THRAK-levylle ja livenäkin sitä soitettiin vasta 2000-luvun alussa kvartettikokoonpanolla. Tuolloin biisistä oli ihan onnistuneesti sovitettu huomattavasti hitaampi versio joka venyi melkein neljä minuuttiseksi.
Halloween, every other day of the week
Living in a cage in the USA
Living in a cage in the USA
Holy smoke, somebody blew up the pope
Living in a cage in the USA
All around us the rules are changing
Taller walls and stronger cages
Nothing is sacred or too outrageous
Taller walls and stronger cages
Jos levyn aloittanut ”VROOOM” oli raskas kappale niin sitä on myös ”THRAK”. Se on suorastaan runnova seitsemän minuuttinen instrumentaali joka käyttää tehokkaasti dissonanssia hyväkseen. Biisi sisältää aivan mahtavia kaoottisia jaksoja jotka kuulostavat siltä kuin jokainen bändin jäsen soittaisi toisista tietämättään eri biisiä. Kaikki oli kuitenkin ilmeisesti hyvin tarkkaan suunniteltua. Kyseessä on siis hallittua kaaosta josta syntyy todella kiinnostavia jännitteitä. Etenkin kahden rumpalin vimmainen kolistelu tekee suuren vaikutuksen. Myös ”THRAK”:ille on vaikea löytää suoria esikuvia Crimsonin menneisyydestä. Ehkä se kaikesssa teollisessa kolinassaan yhdistyy hieman Beat -levyn hienoon ”Industrialiin”.
Levyn toiseksi viimeinen kappale ”When I Say Stop, Continue” on hitaasti ja hallitusti poreileva instrumentaalinen improvisaatio joka sisältää monenlaista surinaa ja kolinaa josta on usein vaikea päätellä mistä instrumentista se on lähtöisin. Vasta aivan viisi minuuttisen biisin loppumetreillä rumpalit latovat tiskiin todella maittavan grooven jonka Belewin huudahdus ”OK, now come to a dead stop / One, two, three, four” katkaisee kuin seinään. ”Cagen” lailla myös ”When I Say Stop, Continue” jäi vaille uutta tulkintaa THRAK -levyllä.
Levyn päättää hieman yllättävällä tavalla kevyt balladi ”One Time” jonka voisi kuvitella olevan lähtöisin pääosin Belewin kynästä, mutta ilmeisesti sen alkuperä voidaan jäljittää Frippin, Marottan ja Gunnin vuoden 1992 sessioihin jolloin Belew ei vielä ollut edes mukana kuvioissa. ”One Time” on tunnelmallinen kappale jonka Belew laulaa kauniisti korkealla äänellä joka jää kuitenkin hieman irralliseksi muuten kovin rajuotteisella levyllä. Etenkin kun kappale on sijoitettu levyn loppuun. King Crimson on toki soittanut balladeja uransa alusta asti, mutta mielestäni ”One Timesta” puuttuu se jokin mystinen Crimson-geeni joka tekisi siitä todella King Crimson -musiikkia.
Lue myös
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Olen kuullut mielipiteitä, että seuraavana vuonna ilmestynyt THRAK tekisi VROOOM:in turhaksi. Olen tästä eri mieltä. VROOOM:in versiot ovat riittävän erilaisia ja osittain jopa parempia kuin THRAK:in jotta tällä mini-albumilla on edelleen riittävästi kuunteluarvoa. Etenkin kun kaksi sille ainutlaatuista kappaletta ovat molemmat myös erinomaisia. On kuitenkin totta, että VROOM:ia ei edes tarkoitettu lopulliseksi lausunnoksi vaan se on ikään kuin käyntikortti tai myrskyvaroitus tulevasta. King Crimson oli palannut taas. Ja miten väkevällä tavalla!
Parhaat biisit: ”VROOOM”, ”Cage”, ”Thrak”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Starless And Bible Black (1974)
Kappaleet
- ”VROOOM” – 7:34
- ”Sex Sleep Eat Drink Dream” – 4:42
- ”Cage” – 1:36
- ”THRAK” – 7:19
- ”When I Say Stop, Continue” – 5:20
- ”One Time” – 4:25
Robert Fripp: kitara, soundscapes Adrian Belew: kitara, lauluääni Tony Levin: bassokitara, Chapman Stick, taustalaulu, didgeridoo Trey Gunn: Chapman Stick Bill Bruford: akustiset ja sähkörummut, lyömäsoittimet Pat Mastelotto: akustiset rummut, lyömäsoittimet
Tuotanto: David Bottrill, King Crimson
Levy-yhtiö: Discipline Global Mobile
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti