Levyarvio: Pink Floyd – The Division Bell (1994)

The Division Bell on Pink Floydin 14. studioalbumi.

Moni sanoo, että Roger Watersin viimeiseksi Pink Floyd -levyksi jäänyttä The Final Cutia (1983) olisi oikeastaan pitänyt kutsua Watersin soololevyksi. Ehkäpä niin, mutta siinä tapauksessa ensimmäinen kitaristi David Gilmourin johdolla tehty Floyd -albumi A Momentary Lapse Of Reason olisi myös tullut merkitä Gilmourin nimiin. Seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyt The Division Bell on kuitenkin helpompi hyväksyä ihan oikeaksi Pink Floyd -levyksi.

Vuonna 1987 ilmestynyttä A Momentary Lapse Of Reasonia tehtiin studiomuusikkoarmeijan ja ulkopuolisten sanoittajien avustamana. Pink Floydin perustajajäsen rumpali Nick Masonin soittoa levyllä kuullaan hyvin vähän ja viime hetkellä mukaan napattu toinen perustajajäsen kosketinsoittaja Rick Wright, joka oli potkittu yhtyeestä ulos The Wallin aikoihin, pääsi soittamaan yhden vaivaisen soolon. Gilmour ja albumin tuottanut Bob Ezrin yrittivät kovasti tehdä Pink Floydilta kuulostavan levyn, mutta lopputulos kuulosti väkinäiseltä. Ihan viihdyttävältä, mutta pinnalliselta ja jotenkin mekaaniselta. Jopa hieman sieluttomalta.

Kansaan A Momentary Lapse Of Reasonin siloiteltu näkemys Pink Floyd -musiikista kuitenkin upposi. Levy oli valtava menestys ja albumia omilla varoillaan osittain rahoittaneet Gilmour ja Mason saattoivat huokaista helpotuksesta. Etenkin kun levyä seurannut kiertue oli vielä suurempi menestys. Kiertueelta tallennettiin pökkelöitä versioita vanhoista Floyd-klassikoista sisältävä livelevy Delicate Sound Of Thunder (1988). Joka oli… no varmaan jo arvaatkin, valtava menestys.

Tämä hattutemppu voimaannutti Gilmourin mikä kääntyy lopulta kuulijan eduksi The Division Bellilla. Gilmour oli voittanut fanit puolelleen ja ikään kuin legitimoinut asemansa Pink Floydin uutena johtajana. Ja kun vielä lakitaistelutkin Pink Floydin nimestä Roger Watersin kanssa olivat, ainakin toistaiseksi, ohi oli tunnelma vapautuneempi myös sen puolesta. The Division Bell onkin kaikin tavoin edeltäjäänsä rennompi ja luontevampi levy.

Rick Wright otettiin takaisin yhtyeen viralliseksi jäseneksi The Division Bellin äänitysten käynnistyessä. Mutta heikommalla sopimuksella kuin vanhemmiksi osakkaiksi nousseet Gilmour ja Mason. Tämä korpesi Wrightia siinä määrin, että aikanaan Pink Floydia perustamassa ollut kosketinsoittaja meinasi jättää koko hankkeen väliin. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt sillä Wrightin kädenjälki näkyy positiivisessa mielessä levyllä varsin merkittävästi ja hän sai nimensä peräti viiden biisin krediitteihin.

Vaikka ulkopuolisten voimien merkitys The Division Bellillä on huomattavasti vähäisempi kuin edellisellä levyllä on mukana yksi uusi merkittävä bändin ulkopuolinen voimahahmo. Gilmourin uusi tyttöystävä (pari avioitui vuonna 1994 The Division Bellin jo valmistuttua)  journalisti Polly Samson nappaa nimittäin nappaa levyllä itselleen yllättävän suuren roolin. Samson kannusti Gilmuria hankkiutumaan eroon kokaiinista, valoi tähän itseluottamusta ja auttoi kitaristia tämän heikossa kulmassa eli sanoituksien kirjoittamisessa. Samson osallistui peräti seitsemän kappaleen sanoituksien kirjoittamiseen joten puhtaasti krediittiluetteloa tarkastellen hänen merkityksensä The Division Bellillä oli jopa Wrightia suurempi. Puhumattakaan Masonista joka soitti vain rumpuja. Mutta ainakin hänen rumpuraitansa saivat tällä kertaa jäädä lopulliselle levylle toisin kuin A Momentary Lapse Of Reasonilla! Mitään erityisen huikeita tekstejä Samson ei aikaiseksi saanut, mutta yleisesti ottaen sanoitukset ovat osuvampia, kiinnostavampia ja ennen kaikkea henkilökohtaisempia kuin edellisen albumin epämääräiset tyhjänpäiväisyydet. Vaikuttaa siltä, että Samson onnistui samaan Gilmourin avautumaan ja kirjoittamaan hänelle oikeasti merkityksellisistä asioista mikä heijastuu sitten positiivisella tavalla myös sanoitusten kiinnostavuuteen.

Musiikillisesti Gilmourin johtama Floyd tasapainoilee edelleen jossain aikuiseen makuun suunnatun sliipatun stadionrockin ja progressiivisen rockin välimaastossa. 80-lukulaiset soundit on siivottu enimmäkseen pois ja edellistä levyä orgaanisempi soundimaailma tuntuu kurkottavan tarkoituksellisesti The Dark Side Of The Moonin ja Wish You Were Here -levyjen suuntaan. Kaikki oudot ja todella kokeelliset ratkaisut tosin on siivottu pois. The Division Bellillä ei ole mitään mikä aiheuttaisi ns. hellasäröä top-20 listamusiikkia diggailevan kumppanin suunnalta. Sadat kellot eivät soi painostavasti kuten ”Timessa”, syntetisaattorit eivät iske päälle aggressiivisesti kuten ”Welcomessa To The Machinessa” eikä kukaan ulvo orgastisesti kuten vieraileva vokalisti Clare Torry teki unohtumattomasti ”The Great Gig in the Skyssa”.

---

A Momentary Lapse Of Reasonin lailla myös The Division Bell alkaa melankolisella ja vähäeleisellä instrumentaalilla. Elektronisella rätinällä ja utuisilla synterisaattoreilla hitaasti käynnistyvän ”Cluster Onen” tehtävä on selvästi paaluttaa levyä jonnekin Wish You Were Heren kultaisiin päiviin ja vääntää rautalangasta yleisölle; ”kyllä, sinä kuuntelet nyt Pink Floydia”. Kuulaasti soiva piano tuo mukanaan melodisuutta, mutta lopulta ”Cluster One” jää harmittoman äänitapetin tasolle. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Paksulla bassoriffillä (bassokitaraa levyllä soittaa Guy Pratt) ja funkahtavasti soivalla sähköpianolla käynnistyvä toinen raita ”What Do You Want From Me” edustaa albumin rokkaavinta laitaa. The Wallilla kuultiin maukas rock-parodia ”Young Lust” ja  ”What Do You Want From Me” liikkuu suurin piirtein samalla tontilla. Tosin nyt ollaan ilmeisesti tosissaan liikkeellä. Ei huono biisi, mutta lopulta aika geneeristä bluesiin vivahtavaa rokkia. Gilmourin eloisa kitarointi ja kolmen naisvokalistin uuu-aaa -vokaalit kuitenkin hieman piristävät.

Sanoituksissa Gilmour tilittää hänen kohtaamistaan kovista vaatimuksista ja osa riveistä (Should I sing until I can’t sing anymore?/Play these strings ’til my fingers are raw?) sai minut pitkään ajattelemaan, että kappale on suunnattu liikaa vaativille Floyd-faneille. Tämä aina hämmästytti minua koska fanithan ovat kohdelleet Gilmouria, toisin kuin Watersia, suorastaan silkkihansikkain ja tyytyneet varsin vähään. Ilmeisesti Gilmour suuntasi kuitenkin turhautumansa enemmän tuoreen kumppaninsa Samsonin suuntaan. Mitä eikö hän laulanutkaan minusta ja muista faneista? Tylsää!

Kolmas raita ”Poles Apart” on levyn toiseksi pisin kappale ja yksi sen onnistuneimmista. Seitsemän minuuttinen ”Poles Apart” kulkee vaivattoman oloisesti pitkälti Gilmourin heleästi soivan akustisen kitaran varassa. Gilmour laulaa erinomaisesti pehmeällä, mutta silti voimakkaalla äänellä. Wright pääsee soittamaan hienovaraisen ja tyylikkään Hammond —soolon. Biisin puolivälissä kuullaan hieman irrallisen oloinen aavemainen tivolijakso jonka kaltaisia Steve Hackett viljelee omassa musiikissaan. Floyd hoitaa kuitenkin onneksi sirkushommat hieman tyylikkäämmin kuin entinen Genesis-kitaristi. Lopussa Gilmour nappaa valokeilan takaisin itseelleen pitkään sinne tänne kaartelevan hienon kitarasoolon muodossa.

”Poles Apartin” sanoituksissa Gilmour muistelee entisiä Floydin jäseniä. Ensimmäisessä säkeistössä voivotellaan Syd Barrettin karua kohtaloa (ja peilataan sitä Gilmourin omaan menestykseen) ja toisessa säkeessä puolestaan ihmetellään Watersin armottomuutta.

Did you know
It was all going to go so wrong for you?
And did you see
It was all going to be so right for me?
Why did we tell you then
You were always the golden boy then
And that you’d never lose that light in your eyes?

Levyn toinen instrumentaali “Marooned” joka sekin, kuten “Cluster One”, on merkitty Gilmourin ja Wrightin nimiin etenee Gilmourin tunteikkaasti vonkuvan sähkökitaran johdattamana ja Wrightin kuulaiden ja simppeleiden koskettimien säestämänä. Pitkään biisi on Gilmourin ja Wrightin duetto, mutta sitten Masonin laiskan uneliaasti eli siis hyvin floydmaisesti soivat rummut yhtyvät leikkiin. ”Marooned” on ihan nätti, mutta jälleen pitkälti yhden idean instrumentaali jossa on kuitenkin aavistus taikaa Gilmourin upean kitarasoundin ansiosta. Grammy-raadille biisi kelpasi sillä “Maroonedille” myönnettiin parhaan instrumentaalibiisin Grammy-pysti. On muuten Pink Floydin ainoa Grammy-palkinto. Hämmentävää sinänsä.

”A Great Day for Freedom” on elokuvamaisesti soiva hymni jossa painokkaasti soivaan pianoon yhtyy Michael Kamenin hienovaraisesti sovittamat jouset. Kuulijalle tarjoillaan jälleen hieno kitarasoolo jossa Gilmour venyttää ja vanuttaa yksinkertaisia nuottejaan sulavasti tahtonsa mukaan kuin telepatian (ja vibra—kammen) voimalla.

---

Lue myös: Pink Floyd – Ummagumma (1969)

---

Levyn kuudes kappale on Wrightin sävellys ja levyn kohokohta tähän mennessä. Wrightin lähes seitsemän minuuttia kestävä ”Wearing The Inside Out” on hidas ja surumielinen, hieman jazzahtava, balladi jonka hän laulaa itse. Kyseessä on Wrightin ensimmäiset laulusuoritus pääroolissa sitten The Dark Side Of The Moonin! Wright laulaa omaelämäkerralliset sanoitukset sopivan väsyneellä ja maailmaa nähneellä äänellä. Sanat kirjoittanut Anthony Moore (Slapp Happy) tuntuu pääsevän täydellisesti Wrightin pääkopan sisään. Sanoituksissa luodataan huumeongelmista ja alemmuuskomplekseista kärsineen Wrightin hidasta nousua masennuksen alhosta. Jazz-sävyjä tuo mukanaan The Dark Side Of The Moonilta tutun Dick Parryn lempeästi soiva saksofoni. Wrightin oma Minimoog murahtelee uljaasti biisin ensimmäisessä nostatuksessa ja lopussa Gilmourin sähkökitara saa reilusti tilaa. Tyylikäs kappale. Wright palasi hieman vastaavanlaisiin tunnelmiin vuoden 1996 soololevyllään Broken China.

Valitettavasti Wrightin komean biisin jälkeen siirrytään suoraan levyn ankeimpaan biisiin. Gilmourin ja Ezrinin säveltämä ”Take It Back on väkinäinen stadion-anthem joka kuulostaa köyhän miehen U2:lta. Tämä kuusi minuuttisena älyttömän ylipitkä biisi olisi sopinut paremmin A Momentary Lapse Of Reasonille tai jopa Gilmourin ankealle soololevylle About Face (1984).

Gilmourin yksinään säveltämä ja sanoittama “Coming Back To Life” palauttaa levyn teemallisesti ”Wearing The Inside Outin” sektorille.

Pink Floyd ei tällä kertaa edes yrittänyt keksiä levylle mitään kaiken kattavaa konseptia (Wright on harmitellut tätä jälkikäteen, mutta ei ole tiedossa, että oliko hänellä mitään ehdotuksia), mutta tiettyjä toistuvia teemoja levyllä silti esiintyy. Monessa biisissä viitataan menneisyyden haamuihin (hyvässä tai pahassa), pohdiskellaan kommunikaatiota tai oikeastaan sen puutetta ja noustaan kuvainnollisesti kuolleista. 

”Coming Back To Life” jatkaa tätä ”Wearing the Inside Outin” aloittamaa virkoamisen teemaa. Tosin siinä missä Wrightin surumielisessä sävellyksessä tunnelin päässä vasta kajasti heikosti valoa ollaan Gilmourin ”Coming Back To Lifessa” jo euforian puolella. Gilmourin vapaana liitävä sähkökitara kuvastaa onnistuneesti selviytyjän riemua, mutta Masonin tylsä, ja enemmän tai vähemmän samanlaisena toistuva, rumpukomppi vangitsee biisin maankamaralle. Tämä kappale olisi ehdottomasti kaivannut svengaavampaa ja notkeampaa rumpalia.

Kirjoituksen alussa kritisisoin, että The Division Belliltä on riisuttu ne yllättävät elementit jotka usein juuri tekivät Floydin musiikista niin omalaatuista. Gilmourin ja Wrightin yhdessä kirjoittama ”Keep Talking” kuitenkin tarjoilee varsin nokkelan pikku tempun. Se käyttää kertosäkeessään fyysikko ja kosmologi Stephen Hawkingin (kiinnostavaa, että samana vuonna myös Yes viittasi Hawkingiin levyllään Talk) puhesyntetisaattorin kautta käsiteltyä ääntä. Synteettiselle puheilmaisulle jatkumoa luo Gilmourin ”talking guitar”. Gilmour muuntelee sähkökitaransa ääntä suullaan vahvistimeen liitettyyn putkeen ääntelemällä. Tätä ns. talk nox menetelmää teki tunnetuksi etenkin Peter Frampton jo 70-luvulla. ”Keep Talkingin” soundi on muutenkin ”teknologisempi” kuin levyllä muuten sillä ohjelmoidut rummut nostavat tässä biisissä ensimmäistä kertaa rumaa päätään. Ehkä Gilmour kyllästyi Masonin laahaavaan tyyliin… No leikki leikkinä. Meno kuitenkin paranee selvästi kun Masonin rummut ilmaantuvat tamppaamaan koneiden rinnalle. Biisi sisältää myös kivan ujeltavan Minimoog —soolon joka viittaa jälleen suoraan Wish You Were Heren aikoihin.

Gilmourin ”Lost For Words” tuntuu sanoituksellisesti palaavaan hänen kiistoihin Watersin kanssa. Tai sitten kyse on jostain aivan muusta, mutta ainakin kahden osapuolen molemminpuolisia katkeruuden tunteita ja sovinnon teon vaikeutta käsittelevät sanoitukset on mehukasta yhdistää näiden kahden alfan valtataisteluun Floydin herruudesta.

Musiikillisesti vuoroin helisevän, vuoroin hieman rämisevämmin soivan akustisen kitaran kuljettama kappale on sukua Wish You Were Heren nimibiisille. Yhtä maagisen koukuttaviin sfääreihin ei toki nousta. Kappaleen keskellä kuultavassa äänitehosteosiossa kuultavat soivat kellot (jotka jäävät myös kumisemaan lähes kuulumattomasti miksauksen pohjalle) viittaavat kuitenkin nokkelasti jo seuraavaan biisiin.

So I open my door to my enemies
And I ask could we wipe the slate clean
But they tell me to please go fuck myself
You know you just can’t win

Levyn päättää uljaasti sen pisin ja paras kappale. Kahdeksan ja puoliminuuttinen ”High Hopes” käynnistyy jo ”Lost For Wordsissa” kumisemaan alkaneilla kirkonkelloilla, linnunlaululla ja Jon Carinin soittamilla yksinkertaisilla pianoiskuilla. Tunnelmat viedään taitavasti Englantiin ja tarkemmin ottaen Cambridgeen jossa Pink Floyd syntyi 60-luvulla ja jossa sen jäsenet kasvoivat aikuisiksi paikkaansa maailmassa hakien. 

Gilmourin sävellys rakentaa harmonisesti hyvin yksinkertaisista aineksista todella uljaan tunnelman joka on sekoitus kullanhohtoista nostalgiaa ja ikään kuin vääjämätöntä kohtalonuskoa. Ruoho oli vihreämpää, valot olivat kirkkaampia ja ystävien kanssa tavalla tai toisella valloitettaisiin maailma. 

Kappaleen tyylikkään hillityssä nostatuksessa rummut soivat marssimaisesti ja kaksi akustista kitaraa vuorottelee taustallaan soittava jousiorkesteri. Lopussa päästetään, kuten tavaksi on jo tullut, Gilmourin sähkökitara liitämään, mutta klisee kääntyy nyt voitoksi, niin väkevästi maestro saa instrumenttiinsa ladattua tunnetta. “High Hopes” on upea, upea kappale ja mielestäni ainoa Gilmourin kauden sävellys jonka voi nostaa todellisten Pink Floyd -klassikoiden joukkoon. Erityisen hienoa siinä on, että se ei kuulosta miltään aiemmalta yhtyeen biisiltä, mutta tuntuu silti jotenkin täydellisesti nimenomaan Pink Floyd -musiikilta. Kerrassaan mahtava päätös muuten hieman epätasaiselle levylle.

---

Lue myös

• Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
• Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
• Review: Kansas – Song For America (1975)
• Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
• Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
• Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)

---

The Division Bellin kansista syntyi suunnittelija Storm Thorgersonille tyypillisesti suureellinen produktio. Pellolle pystytettiin kaksi valtavaa metallista päätä kuvastamaan albumin kommunikaatio-teemaa. Kaksi toisilleen keskustelevaa (tai kyräilevää?) sivuprofiilia muodostivat yhdessä kolmannen “poissaolevan” kasvon jolla Thorgerson viittasi Barrettiin. Ehkä ne kaksi sivuprofiilia kuuluvat sitten Gilmourille ja Watersille? Eikä tässä vielä kaikki sillä albumin C-kasetti -versiota varten rakennettiin erilliset kiviset päät samaa konseptia suorittamaan. Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Thorgersonin komeisiin kansiin pakattu levy oli odotetusti iso menestys. Englannissa myytiin tupla-platinaa ja USA:ssa peräti triplaa. Yhteensä albumia on arvioitu myydyn yli seitsemän miljoona kappaletta eli aivan A Momentary Lapse Of Reasonin 10 miljoonan myynnin lukuihin ei sentään ylletty.

---

The Division Bellin julkaisun jälkeen Pink Floyd -fanien keskuudessa velloi vuosia huhu ns. ”The Big Spliff”-sessioista. Näissä myyttisen maineen saaneissa sessioissa Floyd äänitti huhujen mukaan The Division Bellin aikaan ambientmaista tai jopa space rock -henkistä materiaalia josta syntyi tunnin mittainen sävellys nimeltä ”The Big Spliff”. Lopulta kävi ilmi, että ”The Big Spliff” -sessiot tosiaan olivat totta. Niitä ei ole koskaan julkaistu alkuperäisessä muodossaan, mutta vuonna 2014 tästä materiaalista jatkokehiteltiin levy nimeltä Endless River. Valitettavasti Endless River osoittaa, että ”The Big Spliff” -jamit jäivät varsin tasapaksuiksi ja yhdentekeväksi haahuiluksi. Olisikin luultavasti ollut kiinnostavampaa jos näitä eteerisempiä ja leijailevampia osioita olisi istutettu osaksi The Division Bellin biisejä.

The Division Bell on lähes jatkuvasti miellyttävää kuunneltavaa, mutta vain muutamaan otteeseen se todella tekee vaikutuksen. Levyn pari parasta kappaletta ”Wearing The Inside Out” ja ”High Hopes” tavoittavat kiinnostavasti jotain aivan uutta kuulostaen silti luontevasti riittävän paljon siltä, että niitä voi hyvällä omalla tunnolla kutsua legendaarisen Pink Floyd -nimen arvoisiksi. Onkin tavallaan harmi, että The Division Bell jäi Gilmourin ja kumppanien viimeiseksi kokonaan uudesta materiaalista koostuvaksi Floyd -levyksi sillä tuntuu, että seuraava levy olisi voinut olla jo täysosuma. Toisaalta vielä komeampaa olisi ollut jos Waters ja Gilmour olisivat onnistuneet paikkaamaan välinsä ja tekemään yhdessä vielä yhden albumin. Vuonna 2005 Waters, Gilmour, Wright ja Mason tekivät sentään lyhyen reunionin konserttilavalla Live 8 – hyväntekeväisyystapahtumassa. Tämä jäi kuitenkin lyhyeksi liennytyksen hetkeksi sillä nykyään Watersin ja Gilmourin välit ovat jälleen erittäin happamat.

Pink Floyd ei kohonnut David Gilmourin johdolla taiteellisesti kovin korkeisiin sfääreihin, mutta ainakin hän onnistui vakiinnuttamaan yhtyeen yhdeksi rock-historian suurimmaksi jätiksi. Viimeistään Gilmourin kaudella Pink Floyd nousi jalustalle jolta se ei tule koskaan putoamaan.

Parhaat biisit: ”Poles Apart”, ”Wearing The Inside Out”, ”Keep Talking”, “High Hopes”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue myös: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)

---

Kappaleet

1. ”Cluster One” 5:56
2. ”What Do You Want from Me” 4:22
3. ”Poles Apart” 7:03
4. ”Marooned” 5:30
5. ”A Great Day for Freedom” 4:16
6. ”Wearing the Inside Out” 6:49
7. ”Take It Back” 6:12
8. ”Coming Back to Life” 6:19
9. ”Keep Talking” 6:11
10. ”Lost for Words” 5:15
11. ”High Hopes” 8:31

Pink Floyd

David Gilmour: laulu (2, 3, 5, 7-11), akustinen, sähkö-, klassinen ja teräskitara, bassokitara (3, 5, 10, 11), koskettimet, ohjelmointi, taustalaulu, talkbox Nick Mason: rummut, lyömäsoittimet, kirkonkello (11) Richard Wright: piano, urut ja syntetisaattorit, laulu (6), taustalaulu (2)

Muut muusikot

Jon Carin: piano, koskettimet, ohjelmointi, sovitukset (10) Guy Pratt: bassokitara (2, 4, 6-9) Gary Wallis: lyömäsoittimet (8), ohjelmointi (9)

Tim Renwick: lisäkitarat (3, 7) Dick Parry: tenorisaksofoni (6) Bob Ezrin: lyömäsoittimet, koskettimet (3, 7) Sam Brown: taustalaulu (2, 6, 7, 9) Durga McBroom: taustalaulu (2, 6, 7, 9) Carol Kenyon: taustalaulu (2, 6, 7, 9) Jackie Sheridan: taustalaulu (2, 6, 7, 9) Rebecca Leigh-White: taustalaulu (2, 6, 7, 9) Stephen Hawking: laulusamplet (9))

Producers: Bob Ezrin, David Gilmour

Label: EMI / Columbia