Levyarvio: Deep Purple – Live In London (1982)

“Over 57 Minutes of Heavy Rockin’ Music.”

Hypeteksti Live In Londonin Brittipainoksen oikeassa yläkulmassa

1980-luvun alussa raskas rock oli tullut jälleen muotiin. NWOBHM eli New Wave Of British Heavy Metal näkyi ja kuului jopa Suomessa asti. Iron Maidenin ja lukuisien muiden uusien heavy-yhtyeiden levyt alkoivat nousta myyntilistoille, eikä uusi soittajasukupolvi häpeillyt mainostaa esikuviaan. Eivätkä ne vanhat tekijätkään olleet lopettaneet musiikin tekemistä. Deep Purplen tuhkasta nousseet Rainbow, Whitesnake ja Gillan sekä Black Sabbathista potkittu Ozzy Osbourne kisailivat albumilistojen kärkisijoista. Äkkiä Black Sabbathia,Deep Purplea ja Led Zeppeliniä ei pidettykään enää vanhoina pieruina, vaan uudelleen suosioon nousseen musiikkityylin kunnianarvoisina esi-isinä. Totuuden nimessä useimmat uudet heavy-yhtyeet nappasivat 1970-luvun yhtyeiden musiikista vain pieniä osasia ja jättivät esikuviensa monipuolisuuden huomiotta. Tärkeintä kuitenkin oli, että uusi musiikkia kuunteleva sukupolvi löysi 1970-luvun dinosaurukset. 

Vaikka Deep Purple Mk 2 olikin 1980-luvun alussa useimpien uusien fanien mielestä se legendaarinen kokoonpano, oli myös kolmoskokoonpanolla ystävänsä. Burn, Stormbringer ja livelevy Made In Europe antoivat kyllä kuvan taitavasta ja monipuolisesta yhtyeestä, mutta niiltä tuntui puuttuvan jotain. Asian korjasi vuonna 1982 julkaistu BBC:n äänittämä Live In London. Keväällä 1974 äänitetyllä keikalla kuullaan itsevarmaa ja hyvällä tavalla röyhkeää yhtyettä, jonka soitossa on energiaa. Yhtyeellä oli takanaan menestyksekäs kiertue Amerikassa ja nyt se halusi näyttää kotiyleisöllekin, että Ian Gillania ja Roger Gloveria on turha ikävöidä. 

Kun Glenn Hughes ja David Coverdale liittyivät syksyllä 1973 Deep Purpleen, haluttiin tulevan kiertueen keikkasetti uusia perusteellisesti. Burnin kappaleet suunniteltiin sellaisiksi, että niitä pystyy soittamaan keikoillakin. Tälläkin keikalla kuullaan peräti viisi Burnin kappaletta ja elävän yleisön edessä soitettuina ne tuntuvat pääsevän kunnolla oikeuksiinsa.

Vinyyli alkaa esittelyllä ”This band’s been called the loudest band in the world”, millä viitataan Deep Purplen pääsyyn Guinnessin ennätystenkirjaan maailman kovaäänisimpänä yhtyeenä. Vuonna 1974 tuon ennätyksen haltijana taisi jo olla pari desibeliä kovaäänisemmin soittanut The Who, mutta mitäpä tuosta. Keikan alkujuonnosta oli leikattu pois maininta siitä, että jotkut pitivät Deep Purplea myös maailman parhaana yhtyeenä. Muualtakin oli saksittu pieniä pätkiä pois, jotta vinyylialbumin pituus saatiin pysymään kohtuullisena – tosin puolituntiset levypuoliskot olivat jo tuolloin epätavallisen pitkiä. 

Keikka alkaa tietysti ”Burnilla”, josta kuullaankin loistava versio. Yhtye on liekeissä – kuten kai tämännimistä kappaletta soittaessa pitääkin olla. Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin soolot toimivat upeasti, Ian Paice on hurjassa vedossa ja David Coverdalen ja Glenn Hughesin stemmalaulu kruunaa kappaleen. Ja kun äänityskin on erinomainen, ei tästä löydy huomautettavaa.

Jon Lordin Hammondit soivat vaikuttavasti ”Might Just Take Your Lifella”. Myös tämä kappale tuntui heräävän kunnolla henkiin vasta keikoilla. Kappaleen sanoitukset kertovat periaatteessa siitä, kuinka nuoret kaverit onnistuvat, vaikkei kukaan etukäteen uskonutkaan heidän mahdollisuuksiinsa. Tällaista laulua oli varmasti hienoa päästä esittämään kotiyleisölle. Seuraava “Lay Down Stay Down” soitettiin jo albumillakin niin reippaasti, ettei tällä liveversiolla ole oikeastaan mitään uutta tarjottavana. Levyllä kuullaan joka tapauksessa hyvä versio kappaleesta, jota ei voi laskea miksikään suureksi Purpleklassikoksi.

Glenn Hughes esittelee seuraavan kappaleen. Hän kertoo Ritchien kirjoittaneet sen jo pari vuotta aiemmin ja että nyt David pääsee laulamaan sen. Kyseessä on tällä kiertueella vakuuttavasti esitetty blues ”Mistreated”. Vaikka Ritchie Blackmorella tuntuukin olevan tällä keikalla hyvä päivä, löytyy “Mistreatediin” vielä jostain lisää intoa. Pitkä kitarasoolo pysyy mielenkiintoisena ja tyylikkäänä alusta loppuun asti. Myös David Coverdalen tulkinta tällä kappaleella on sopivasti intohimoinen ja itsevarma. Kyseessä on ehdottomasti yksi tämän kappaleen parhaista liveversioista.

Alkuperäisen älppärin b-puoli käynnistyy uuden kokoonpanon esittelyllä. Ritchie Blackmore saa raikuvimmat aplodit. Aivan esittelyn lopussa saadaan vielä todiste siitä, ettei Deep Purple ole huumorintajuton yhtye. ”And my name is Rick Emerson”, ilmoittaa esittelyn suorittanut Jon Lord. Tuo nimihän on tietysti yhdistelmä Rick Wakemanin ja Keith Emersonin nimistä – Lordhan oli noihin aikoihin yleensä eri musiikkilehtien vuotuisissa soittajaäänestyksissä kolmantena noiden kahden taiturin jälkeen. 

Esittelyjen jälkeen on vuorossa “Smoke On The Water”, josta näihin aikoihin oli jo tullut ainakin Amerikassa kaikkien tuntema kappale. Ritchie Blackmore aloittaa kappaleen riffin soittamisen aiempaa matalammalta, ennen kuin alkaa soittaa sitä normaaliin tapaan. Itse kappaleeseenkin on tehty pieniä muutoksia. Ensimmäinen säkeistö alkaakin ”They all came out to Montreux”, sillä vaikka Montreux oli tuttu äänityspaikka myös David Coverdalelle ja Glenn Hughesille, he eivät olleet nähneet laulussa kuvattuja tapahtumia. David Coverdale laulaa ensimmäisen säkeistön yksin, Glenn Hughes toisen ja soolon jälkeen kuullaan vielä ensimmäinen säkeistö kaksiäänisenä. Kappale kuulostaa aiempaa energisemmältä, eikä kukaan ollut tainnut vielä kyllästyä sen soittamiseen. Glenn Hughesin bassotyöskentelystä ei löydy samanlaisia melodisia hienouksia kuin Roger Gloverilta, mutta hyvin hänenkin soittonsa sopii kappaleelle. 

Alkuperäisen vinyylin päätti huima, 20-minuuttinen “You Fool No One”. Jon Lordin soittaman intron aikana kuullaan mm. Johann Sebastian Bachin säveltämää kappaletta ”Jesus bleibet meine Freude” eli ”Kristus, valo valkeuden” ennen kuin Ian Paice polkaisee kappaleen käyntiin. David Coverdalen ja Glenn Hughesin äänet sulautuvat jälleen loistavasti yhteen. Blackmoren kitarasoolon aikana kuullaan jälleen myös Made In Europelta tuttu bluesosuus. Ian Paice on koko kappaleen ajan vauhdissa ja hänen soolonsa lopuksi koko yhtye soittaa vielä pätkän ”The Mulea” samaan tapaan kuin Made In Japanilla. Ja siihen päättyi vinyylialbumi.


Lue myös: Levyarvio: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)


Alkuperäisellä albumilla oli mittaa hieman vajaa tunti. 1980-luvun alussa julkaistulta California Jam -videolta näki, että Deep Purplen keikalla olisi tuolla kiertueella pitänyt kuulla vielä yksi kappale, ”Space Truckin’”. Live In Londonin viimeisen kappaleen virallista kuulemista saatiin kuitenkin odotella pitkään. Albumi keikkui vuosien ajan EMI:n tulevien cd-julkaisujen listalla. Kun Live In London julkaistiin Japanissa cd:nä vuonna 1989, se oli musiikillisesti identtinen lp:n kanssa. ”Space Truckin’” julkaistiin lopulta muhkealla, kuusi cd:tä sisältäneellä Listen Learn Read On -kokoelmaboksilla vuonna 2002, mutta koko keikan sisältänyttä tupla-cd:tä saatiin odotella vielä vuoteen 2007 saakka. 

Keikan päättävä puolituntinen ”Space Truckin’” ei valitettavasti ole fantastinen huipennus, vaan ensimmäisten viiden minuutin jälkeen lähinnä soittajien sekavaa improvisointia vanhan ”Mandrake Rootin” ympärillä. Välillä kuultava Glenn Hughesin ”Dance To The Rock’n’Roll” -osuus on rakenteeltaan ehkä etukäteen suunniteltu, mutta miehen kiljumista ei vaan jaksa kuunnella. Visuaalisesti ”Space Truckin’” on saattanut olla paikalla olleille jännittävä kokemus, mutta pelkästään levyltä kuultuna Jon Lordin ja Ritchie Blackmoren sooloilut tuntuvat melko päämäärättömiltä. Valitettavasti ”Space Truckin’” venyi samoilla eväillä puolituntiseksi jokseenkin kaikilla tämän kiertueen keikoilla. California Jamin videotallennetta katsellessa voi sentään ihmetellä Blackmoren hyökkäystä valtavan televisiokameran kimppuun, mutta tällä Lontoon keikalla tuskin nähtiin vastaavaa dramatiikkaa. Myönnän olleeni pettynyt, kun kuulin tämän version ensimäistä kertaa noin kahdenkymmenen vuoden odottelun jälkeen. Alkuperäinen vinyyliversio tarjoaa mielestäni edelleen miellyttävimmän kuvan tästä keikasta.

Kevään 1974 kiertue jäi viimeiseksi, jolla Deep Purplen kolmoskokoonpano esiintyi Britanniassa. Paljon ehtisi tapahtua ennen vuoden 1976 maaliskuuta, jolloin yhtye kiertäisi kotimaataan seuraavan kerran – ja  hajoaisi kiertueen päätteeksi. Tämän levyn ilmestyessä nuo tapahtumat jo tiedettiinkin, mutta Deep Purplen uudelleenkokoamiseen ei tainnut uskoa kukaan. Sellaista ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kovinkaan pitkään.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4.5 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1980

Kappaleet (alkuperäinen versio)
  1. ”Burn” 6:58
  2. ”Might Just Take Your Life” 4:51
  3. ”Lay Down, Stay Down” 5:11
  4. ”Mistreated” (Blackmore, Coverdale) 11:34
  5. ”Smoke on the Water” (Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Lord, Paice) 10:33
  6. ”You Fool No One” 18:14
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Harvest Records

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: