Levyarvio: Deep Purple – Last Concert In Japan (1977)

Kuinka nopeasti levyn saa muutettua ideasta kauppatavaraksi? Ilmeisesti ainakin 1970-luvulla muutamassa kuukaudessa, sillä joulukuussa 1976 kuolleen Tommy Bolinin muistolle omistettu Last Concert In Japan julkaistiin Japanissa jo maaliskuussa 1977. Tämä muuallakin julkaistu levy oli noin 20 vuoden ajan ainoa virallinen tallenne Bolinin aikaisen Deep Purplen keikkakunnosta. Valitettavasti.

Kun Tommy Bolin liittyi Deep Purpleen, hän nautti yhtyeen avoimuudesta uusia ideoita kohtaan. Tilanne kuitenkin muuttui, kun tulevaa kiertuetta varten ryhdyttiin harjoittelemaan. Settiin otettiin kyllä paljon uuden albumin materiaalia – itse asiassa jokainen Come Taste The Bandin kappale soitettiin kiertueella vähintään kerran – mutta luonnollisesti myös jo ”pakollisiksi” muodostuneita vanhempia kappaleita. Bolin ei tiettävästi ollut kovin tyytyväinen, kun häntä pyydettiin soittamaan vanhat kappaleet mahdollisimman tarkasti Ritchie Blackmoren tyylillä.

Deep Purplen neljäs kokoonpano aloitti keikkailun Havaijilta ja jatkoi sieltä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Taka-ajatuksena oli, että tietoja mahdollisesti heikosti menneistä keikoista ei tihkuisi Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Aihetta huoleen olikin, sillä kiertueen alkaessa yhtyeen jäsenet tiesivät liiankin hyvin Glenn Hughesin huumeongelmasta ja ilmeisesti Bolininkin ongelmat oli jo huomattu. Kiertueen alku sujui kuitenkin mukavasti. Ongelmat kuitenkin alkoivat, kun managerit suostuivat ylimääräiseen välilaskuun matkalla Uudesta-Seelannista Japaniin.

Managereille tehty ehdotus tuntui varmasti alun perin houkuttelevalta ja järkevältä. Kiertueella oli välipäiviä, joiden aikana olisi kuitenkin lennettävä Indonesian yli. Yksi esiintyminen Jakartassa tuskin edes rasittaisi yhtyeen jäseniä kohtuuttomasti. Todellisuus osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. Yhtye joutuikin soittamaan kaksi keikkaa huomattavasti sovittua suuremmalla areenalla, yksi turvamiehistä kuoli – tai ehkä tapettiin – ja kaiken kukkuraksi edes keikkapalkkioita ei maksettu. Lisäksi arvellaan, että Bolin käytti Indonesiassa jotakin ainetta, jonka vuoksi hänen vasen kätensä ei toiminut kunnolla muutamaan päivään. 

Kaikenlaisia hoitokeinoja hieronnasta ja akupunktiosta lähtien kokeiltiin, mutta Bolinin kättä ei saatu kuntoon. Nykyään ei hermopinteestä tai muusta vastaavasta vaivasta kärsivää muusikkoa luultavasti edes päästettäisi esiintymislavalle. Valitettavasti noita Japanissa olleita esiintymisiä ei ilmeisesti saatu siirrettyä ja kaiken lisäksi Tokiossa ollut viimeinen konsertti äänitettiin ja kuvattiin myöhempää julkaisua varten. Levy-yhtiössä varmasti eläteltiin toiveita Made In Japanin kaltaisesta menestyksestä, mutta turhaan. Voisi sanoa, että Indonesiasta eteenpäin Deep Purplen kiertue vaappui paikasta toiseen. Keikkojen taso vaihteli eri iltoina käytännössä laidasta laitaan, lähinnä basistin ja kitaristin kunnosta riippuen. 

Keikka ja samalla levy alkaa tutulla ”Burnilla”. Vaan missä on kitara? Onko kitaravahvistin pois päältä, äänenvoimakkuus nollilla, johto irti, vai eikö kitaristi pysty soittamaan riffiä? Kyllä se kitarakin lopulta löytyy, mutta kovin vaatimattomaksi jää Bolinin anti tällä kappaleella. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien joudutaan kuuntelemaan, kuinka Jon Lord ja Ian Paice pitävät Deep Purplea pystyssä. Vaikuttaa jopa siltä, että he yrittävät paikata puuttuvaa osaa yhtyeen soundista. On helppo uskoa, että useimmille faneille jo pari ensimmäistä minuuttia tältä levyltä riitti aikoinaan todistamaan Ritchie Blackmoren olleen korvaamaton osa Deep Purplea.

Seuraavaksi päästään onneksi uuden levyn materiaalin pariin. ”Love Child” on selvää parannusta edelliseen ”Burniin” verrattuna. Kappale etenee riffinsä varassa, Bolin selviää verrattain vähällä soittamisella ja Jon Lord pääsee loistamaan soolossaan. Tuoreen Come Taste The Bandin kappaleet tuntuvat toimivan tällä levyllä selvästi vanhempia kappaleita paremmin, joskin Glenn Hughesilla tuntuu olevan tässäkin tavoitteena saada kiljuttua David Coverdale Kalevalan tyylisesti suohon.

”You Keep On Moving” oli yksi Come Taste The Bandin huippuhetkistä. Vaikka tämä liveversio toimiikin kohtuullisesti, tuntuu Glenn Hughes käyvän koko ajan ylikierroksilla. Jon Lordin uljaasti soivilla Hammondeilla on tässä suurempi rooli kuin studioversiolla ja se tuntuu tekevän kappaleelle hyvää. Tommy Bolinilla sen sijaan on hankaluuksia soolonsa kanssa. Studioversiolla kappaleen lopun kitarasoolo sisälsi monta huolellisesti tehtyä päällekkäisäänitystä, mutta puolikuntoinen Bolin ei tunnu kaikin ajoin osaavan päättää, mitä melodialinjaa hän seuraisi. Tällaisen rauhallisemman kappaleen jälkeen suunnilleen jokaisen kappaleen päätteeksi kuultava vokalistien älämölö tuntuu todella ärsyttävältä. Kun keikkaa kuitenkin saksittiin, niin miksei noita kappaleiden välissä olleita meuhkaamisia otettu pois?

Ennen ”Wild Dogsin” alkua David Coverdale kertoo Bolinin laulavan nyt ensimmäistä kertaa Japanissa. Coverdalen ja Hughesin kiljumisen jälkeen se onkin tervetullutta vaihtelua. Bolinin ensimmäiseltä sooloalbumilta Teaser peräisin oleva ”Wild Dogs” on hieno kappale, johon Jon Lord soittaa kauniin vähäeleiset taustat. Kappaleen lopun kitarasoolo kuulostaa kyllä kömpelöltä, mutta siitäkin huolimatta ”Wild Dogs” on albumin onnistuneinta ja ennen kaikkea sympaattisinta antia. Ainakin minulle se oli aikoinaan syy lähteä tutustumaan ensin Tommy Bolinin kahteen sooloalbumiin ja sen jälkeen niihin levyihin, joille hänet oli pyydetty soittamaan.

Albumin b-puolen aloitusraita ”Lady Luck” on simppeli rokkipala, joka sujuu mukavasti. Bolinkin onnistuu soolossaan ihan hyvin ja Hughes malttaa onneksi pitää suunsa kiinni lähes koko ajan.

Last Concert In Japanilta ei montaa hyvää hetkeä löydy. Onneksi sentään kiertueen kaikkina iltoina toistunut keikan kamalin kohta on älytty saksia pois, vaikka se onkin vaatinut melkoisesti leikkelyä, liimailua ja mielikuvitusta. 

Mitähän Deep Purplen neloskokoonpanon jäsenten päässä mahtoi liikkua, kun ”Smoke On The Wateria” päätettiin raiskata lisäämällä siihen Glenn Hughesin kiljumaa ”Georgia On My Mindia”? Tätä kummajaista ei tällä levyllä onneksi kuulla, vaan tilalle on saksittu pätkiä muualta saman illan keikalta. Välillä David Coverdale pääsee laulamaan ”Soldier Of Fortunea” Jon Lordin säestyksellä, sitten kuullaan lyhyt pätkä ”Woman From Tokyota”. Lopulta palataan jälleen “Smoke On The Wateriin, joka vihdoinkin saadaan päätökseen. ”Soldier Of Fortunen” ja varsinkin ”Woman From Tokyon” mainitseminen levyn kannessa on kyllä ollut suoranaista ostavan yleisön huijaamista.

Levyn lopussa kuullaan vielä ”Highway Star”. Ei taida olla tarpeen kertoa, että olen kuullut tästäkin klassikosta parempia versioita. Ja yhtäkään huonompaa ei tule nopeasti mieleen. Kyllä siellä välillä on havaittavissa pieni kipinä, mutta varsinkin Glenn Hughes osoittaa liiankin selvästi, ettei vanhojen Deep Purplen kappaleiden soittaminen oikein kiinnosta. 


Lue myös: Levyarvio: Yes: – Going For The One (1977)


Last Concert In Japan olisi voinut olla siedettävämpää kuunneltavaa, mikäli se olisi koottu toisin. Kun sama konsertti julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2001 nimellä This Time Around (Live In Tokyo), oli helppo huomata Last Concert In Japanin olevan todella huonosti toteutettu dokumentti illan annista. Bolin ei soittanut Tokiossa erityisen hyvin, mutta monella poisjätetyllä kappaleella yhtyeen soitto toimi silti selvästi paremmin kuin esimerkiksi ”Highway Starilla”. 

Yllättävän hyvältä This Time Aroundilta paljastuu kuitenkin jälleen yksi ristiriitoja aiheuttanut puoli Deep Purplen tuon ajan keikoista. David Coverdale on kertonut, kuinka turhauttavaa oli olla tunnin ja kolmen vartin mittaisesta keikasta kolme varttia pois lavalta. Mitäpä tekemistä hänellä olisi lavalla ollut urkusoolon, kitarasoolon, rumpusoolon tai Glenn Hughesin soolospotin aikana? On siinä yhtyeen laulajalla ollut ajattelemisen aihetta.

Last Concert In Japanin kuvamateriaalia julkaistiin vuonna 1985 Japanissa puolen tunnin mittaisella vhs-kasetilla nimellä Deep Purple Rises Over Japan ja lopulta vuonna 2011 dvd:llä nimellä Phoenix Rising. Sitä katsellessa ihmettelee väkisinkin Bolinin epätoivoista soittotyyliä – miehen otekäsi kyllä liikkuu vinhasti ylös ja alas otelautaa, mutta sormet eivät juurikaan liiku. Tuollaiseen tilanteeseen joutunutta kitaristia sekä säälii että ihailee samaan aikaan. 

Last Concert In Japan – jota ei edes julkaistu Englannissa – on monella tapaa epäonnistunut julkaisu. Yhdessä asiassa se kuitenkin onnistui. Se mustasi Tommy Bolinin nimen pitkäksi aikaa. Olikohan se tarkoituskin?

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 1 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1977

Kappaleet
  1. ”Burn” (Ritchie Blackmore, David Coverdale, Glenn Hughes, Jon Lord, Ian Paice) 7:05
  2. ”Love Child” (Tommy Bolin, Coverdale) 4:46
  3. ”You Keep on Moving” (Coverdale, Glenn Hughes) 6:16
  4. ”Wild Dogs” (Bolin, John Tesar) 6:06
  5. ”Lady Luck” (Coverdale, Jeff Cook) 3:11
  6. ”Smoke on the Water” (Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Lord, Paice) 6:24
  7. ”Soldier of Fortune” (Blackmore, Coverdale) 2:22
  8. ”Woman from Tokyo/Jon Lord Solo” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord, Paice) 4:01
  9. ”Highway Star” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord, Paice) 6:50
Tuottaja: Deep Purple & Martin Birch
Levy-yhtiö: EMI/Purple

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: