Viikon Teos 75: Tom Waits – Rain Dogs (1985)

Seitsemäskymmenesviides Viikon Teos. Tom Waits: Rain Dogs

”And they all pretend they’re orphans and their memory’s like a train.
You can see it getting smaller as it pulls away.
And the things you can’t remember tell the things you can’t forget.
That history puts a saint in every dream.”

Nobel-komitea kohautti vuonna 2016 myöntämällä palkinnon Bob Dylanille ansioista uusien runollisten ilmaisukeinojen luomisesta suureen amerikkalaiseen laulunkirjoitusperinteeseen. En ole koskaan oikein ollut Dylanin taiteen ystävä, joten olisin itse mieluummin nähnyt tuon palkinnon menevän Paul Simonille tai Tom Waitsille. Varsinkin Waits on luonut oman taiteellisen tarinankerronnan lokeronsa. Toisin kuin Dylanilla, tätä kerrontatapaa tukee mielenkiintoinen ja omaleimainen musiikki.

Waits aloitti uransa jonkinlaisena kapakkalaulajan arkkityyppinä. Draamantajuinen Waits teki tässä jotain samankaltaista kuin Igor Stravinsky omissa töissään; Stravinskyn käsitteelliset työt työt abstrahoivat kohteensa välimatkan päästä ja pyrkivät houkuttelemaan esiin jotain olennaista. Stravinsky ei kirjoita jazzia, vaan jazzista; ei klassisismia vaan klassisismista. Varhaisen Waitsin baarikärpänen on niinikään roolihahmo, joka tarkastelee kohdettaan samalla kuin esiintyy; Waits ei ollut baarikärpänen vaan esittää baarikärpästä.

Oma suosikkikolmikkoni Waitsin levyjen joukossa muodostuu levyistä Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Bone Machine. Näillä levyillä Waitsin roolihahmojen kirjo räjähti joukoksi erilaisia hahmoja, kapakkalaulajasta kokonaiseksi kirjoksi elämän murjomia, valtavirran ulkopuolisia friikkejä. Hahmogalleriassa on jotain samaa kuin David Lynchin elokuvien kauhtuneiden salonkien asukeissa, joskin Waitsin friikit ovat jotenkin sydämellisempiä ja tarkastelukulma on romanttisempi. Kauhu- ja inhoelementit eivät näyttele samanlaista roolia kuin Lynchillä.

Sosiologi Anthony Giddens puhuu kirjassaan Modernity and Self Identity nykyihmisen turvallisuudentunteen tarpeesta ja jatkuvasta turvallisuuden huoltotyöstä. Nojaudumme arjen rutiineihin ja yhteiskunnallisiin konventioihin aivan kuin ne olisivat luonnonlakien kaltaisia, vakaita tukirakenteita jollakin tasolla tietoisina, että elämä on objektiivisesti merkityksetöntä ja turvallisuudentunne illuusion varaan rakennettu. Tästä näkökulmasta Waitsin empaattisesti esitelty friikkigalleria, joka elää aika kummallista elämää on terapeuttinen ja lempeällä tavalla koominen. Kun hyväksyy, että konventioihin ei ole luottamista samalla tavalla kuin painovoimaan, avautuu tilaa elää omalla tavallaan, ainakin hiukan. Eksistentialismikin on humanismia, kuten Sartre nasevasti tokaisi.

Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Bish Bosch (2012)

Waitsin hahmokokoelma on Waitsin teksteissä valloittava, surullinen, innostava ja joskus hiukan pelottavinakin. Pelkästään ”Time”-kappale esittelee sotapoikia hoitavan sairaanhoitajan, kauhtuneessa salongissa itkevän Napoleonin ja kalenteritytön, joka pettymyksen jälkeen tappaa saappastaan vetämällään partaveitsellä tuhat pulua. Dennis Hopperin esittämää, Blue Velvet -elokuvan psykopaattia ei kuitenkaan tavata.

Tekstejä tukien Waitsin äänenkäyttö laajenee joukoksi tunnettiloja: hän jupisee, ärisee, kähisee ja murisee. Waits onkin yksi niistä laulajista, joka kykenee toistuvasti nostattamaan minulle kylmät väreet. Laulussa on raakaa tunnetta. Kun hän laulaa ”Hang down your head for sorrow, hang down your head for me”, pyyntö ei tunnu pelkästään häntä varten esitetyltä, vaan kaikkien ihmisten puolesta.

Eksistentialismi tuntuu sikiävän kellariloukoissa. Dostojevsky innovoi 1800-luvun Pietarissa eksistentialistisen romaanitaiteen muotokieltä, Waits kirjoitti Rain Dogsin niinikään suurkaupungin kellarissa, New Yorkin Manhattanin gentrifioitumista edeltäneessä Sohossa. Dostojevskyn synkkä eksitentialistinen angsti sai innoitusta Venäjän Tsaarin järjestämästä veleteloituksesta, Waitsin lempeämpään ilmaisuun taisi riittää uteliaisuus ihmisyyttä kohtaan.