Taas Jyrähtää! Mahtava JättiBOWIEsarjis, jakso VII, Vielä ehtii mukaan!!!
David Bowien suosion huipulla oloa kannatti hyödyntää. Siispä päätettiin tehdä levy joka koostuu pelkistä 60-luvun lopun brittipophittien covereista. Mielessä oli etenkin USAn levymyynti, sillä siellähän näitä biisejä ei niin hyvin tunnettu. Pin Upsin äänitykset tehtiin heinäkuussa 1973 Ranskassa, Pariisista lyhyen matkan päässä sijaitsevassa Chateau d’Herouville’ssa, missä on tehty mm. Gongin Camembert Electrique sekä Pink Floydin Obscured By Clouds. Myös Vincent van Goghin hauta on lähistöllä. Ilmeisesti korvapuoli taiteilija ei välittänyt rokin räimeestä, koska chateaun puolipakollisen kummituksen uskotaan olevan Frédéric Chopinin haamu.
Bowiella oli varmasti hauskaa levyä tehdessä, sillä hänhän on aina tykännyt esittää muiden biisejä. Suurella antaumuksella hän ääntelee ja vääntelee ääntään tulkitessaan ”nostalgisia” suosikkeja. Bowie astuu tässä vähän enemmän maata lähelle, näyttäytyy siis vain samanlaisena popin fanittajana kuin levyjensä ostajat. Tosin kannessa on taas Ziggy, vierellään Twiggy, naispuolinen androgyyni-supermalli siltä ajalta kun levyllä kuultavat kappaleet olivat uusia ja tuoreita. Kummatkin näyttävät plastisilta androideilta, joiden kasvot ovat kuin naamiot, tai kuin luukun ovet jotka ehkä aukeavat nenästä vetäisemällä. Mutta kuva olikin tarkoitettu alunperin Vogueen, ja päätyi levyn kanteen kun sitä ei muotilehti käyttänytkään.
Jotkut pitävät Pin Upsia Spiders-kauden päätöksenä, koska Mick Ronson ja Trevor Bolder soittavat siinä. Vaan mehän tiedämme että se tie loppui jo aiemmin. Bolder on sattumalta levyllä, koska alunperin bassonvarteen kaavailtu Creamin Jack Bruce ei päässytkään. Mutta Ken Scott toki tuottaa viimeisen kerran, ja taidokkaasti; soundit ovat erittäin tiiviit, ja selkeästi erottuvat, lähes samaa tasoa kuin mitä Scott tulisi pian saamaan aikaiseksi Supertrampin kanssa.
Kokonaan toinen kysymys on, ovatko itse laulut yhtä korkealuokkaisia. Ne kuulostavat hyviltä, mutta eivät juurikaan tuo parannusta alkuperäisiin, ja jotkut, kuten kaksi levyn The Who -tulkintaa ovat aika tyhjänpäiväisiä ja kertovat vain Bowien diggailuista, jos edes siitä. Joissain sitten Ronsonin sovitukset ja Bowien päällekkäislaulannat toimivat ihan hauskasti. Ja jos ei alkuperäisiä tunne, niin hyvinhän levyn kanssa viihtyy. Silloin kun itse kuulin sen ensi kertaa, olivat minulle tuttuja ainoastaan ”See Emily play” ja ”Friday on my mind”, ja etenkin ensimmäinen oli Bowien versiona aivan tyrmistyttävän kuuloinen. Nyttemmin toki pidän siitä kovasti, vaikka ei sillä mitään sanottavaa ole Syd Barrettin originaalille. Myös ”Friday” on ihan kiva, vaikka, toisin kuin ”Emily”, seuraa paljon orjallisemmin alkuperäistä.
Muita suosikkejani on Yardbirds-klassikko ”Shapes of things” josta tulee Bowien suulla julistava ja mahtipontinen runoelma, tiukan rokkaava ”I wish you would”, ja tietenkin levyn tunnetuin kappale, singleksi päätynyt ”Sorrow”, jossa tenhoaa viuluillaan sekä Mike Garsonin sähköpianosta irroittamillaan polveilevilla pisaroinneillaan.
Levy ilmestyi saman vuoden lokakuussa, ja nousi listaykköseksi sekä UK:ssa että – Suomessa. Muissa maissa ei ykkössijaa herunut. Toiveista huolimatta levy käväisi USAn listoilla ”vain” sijoituksella #23. Vieläpä menneisyydestä pöllähti esiin harmillisen ei-toivottu vieras, kun Bowien ensimmäinen levy-yhtiö Deram päätti sekin hieman hyödyntää herran suursuosiota, ja julkaisi uudelleen kammottavan ”Laughing Gnome”-sinkun. Amerikan pirulliset DJ:t soittivat sitä nauraa hekotellen enemmän kuin itse uutuutta, ”Sorrowta”
Teksti: JARKKO LEHTO
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti