Varhaisteini-iässä herkullisin kulinaarinen elämykseni olivat eineslihapullat uunissa paistettuna pakasteranskalaisten kera, kyytipoikana sokerillinen Pepsi. Kuunnellessani Moving Picturesia tunnen häivähdyksen tästä makumaailmasta, mutta en niinkuin maistaisin sen tänään, vaan miltä se maistui 30 vuotta sitten. Moving Pictures on levy, jota olen ehkä kuunnellut eniten elämässäni, suurimman osan näistä kerroista kauan sitten. Se oli ensimmäisiä progelevyjäni, ennen kuin olin tutustunut Yesiin tai King Crimsoniin, Rushin edeltäjiin ja esikuviin, jotka syrjäyttivät aikanaan Rushin korkeimmalta korokkeelta. Rush vertautui näihin edeltäjiinsä vähemmän kunnianhimoisena, syvällisenä ja taitavana; uuden maailman tehokkuus ei pärjännyt vanhan maailman charmille.
Näiden vuosien jälkeen tuollaiset vertailut näyttävät vähemmän mielekkäiltä: muusikoiden ammattitaito on ajanut ohi näistä vanhoista pioneereista, monimutkaisuutta ja syvällisyyttä löytyy yllin kyllin monesta suunnasta. Jäljelle jää taiteellinen visio ja identiteetti, ja tässä mielessä Rush erottuu kirkkaana yksilönään rock-musiikin jättiläisenä. Sen kansansuosiota Pohjois-Amerikassa on vaikea käsittää Euroopasta käsin. Yhtye ei koskaan väljähtynyt tai väsynyt vaikka tekikin muutaman heikomman levyn. Energiataso ei koskaan pudonnut, eikä uudistumishalu.
Moving Pictures on Rushin suosituin levy, joka nosti sen areenatasolle. Tätä on vaikea käsittää. Vaikka kappaleet ovat lyhyempiä kuin aiemmin, Geddy Leen rekisteri matalampi, sanoitukset ajankohtaisempia ja aikuisempia, ja soundi pehmeämpi syntetisaattorien saadessa tilaa, ei levyllä ole yhtään isoa kertosäettä. Tahtilajit ovat vaativia ja kappalerakenteet epäkonventionaalisia. Rakkauslauluja ei ole, ellei sitten lasketa Red Barchettaa rakkaudentunnustuksena Ferrarille. Ja sekin perustuu scifi-novelliin. Limelight-kappaleen voi kuulla märkänä pyyhkeenä läimäistyinä yli-innokkaiden fanien kasvoille; Neil Peart muistuttaa, että ”fan”-sana on lyhennys sanasta ”fanatic”.
”YYZ” on kaikkein käsittämättömin hitti. Miljoonat ihmiset ympäri maailman tuntevat tritonus-intervallin toistoon 5/4-tahtilajissa sovitetun Toronton Pearson –lentokentän koodin; Rush in Rio –levyllä kuultu tuhansien fanien huuto on uskomatonta kuultavaa. Kappaleen suosion ydin lienee, että se kiteyttää anti-popin ytimen tavalla, jonka suuri yleisö ymmärtää. ”YYZ” on myös esimerkki siitä, että Rush toimii joskus soittotaitonsa äärirajoilla: avausriffin ja sitä seuraavan osan väliin sijoitettu unisono-juoksutus ei oikein koskaan mene Alex Lifesonilta ja Geddyltä kohdalleen, ei edes levyllä, toisin kuin vaikka King Crimsonin ”21st Century Schizoid Manin” nopea blues-juoksutus. Vaikutelma on kuitenkin se, että kylläpä pojat soittavat vaikeaa.
Toisaalta Moving Picturesin viehätys on pääosin erinomaisen tiukka yhtyesoitto. Rush oli kiertänyt tällä kokoonpanolla vuosikausia, nousten pizzerian nurkasta stadioneille, kasvattaen suosiotaan nimenomaan miltei pakonomaisella kiertuetyöllä. Soittajat reagoivat toisiinsa liki telepaattisesti ja groovaavat omien lakiensa mukaan. Yhtyesoiton viehätys on yhtäältä juuri soittajien ”korpifilosofisessa” otteessa. Kukaan soitttajista ei tullut muusikkoperheestä tai saanut laajamittaista musiikinopetusta, vaan he loivat omat muusikkopersoonansa. Toisaalta viehätys perustuu kolmeen, toisiaan täydentävään muusikkopersoonaan, kolmen yksilön yhdistelmään. Tämä persoonien välinen jännite toimii monen rock-yhtyeen selkärankana, oli sitten kyseessä ELP, Yesin klassikkokoonpano, King Crimson in monet kokoonpanot, The Beatles tai Kiss. Rushissa Alexin huolimaton luovuus ja vapaa tunneilmaisu yhdistyy Neilin anaalipedanttiin rumputyöskentelyyn ja lyriikoihin, ja Geddyn melankolisiin melodioihin ja arkitehtoniseen kokonaisnäkemykseen.
Levyn avauskappale ”Tom Sawyer” on täysin käsittämätön hitti. Siinä ei oikein ole kertosäettä, ja suuri osa kappaletta on instrumentaaliriffittelyä progetahtilajeissa. Silti kappale on luultavasti Rushin tunnetuin, ja rakastetumpi kuin vaikka paljon yksinkertaisempi ”Closer to the Heart”. Ilmeisesti kappaleen yksilönvapautta ja vapaa-ajattelua tutkiva kertosäe, upotettuna syvälle amerikkalaiseen alitajuntaan ulottuvaan Mark Twainin perintöön tavoittaa kansanjoukot.
Moving Picturesilla ei ole heikkoja hetkiä. Kaikki kappaleet puolustavat omaa paikkaansa. Vähiten tunnettu, LP:n B-puolen avaava pitkä ”The Camera Eye” on ehkä suurin suosikkini tällä hetkellä, sillä kuuntelin B-puolta vähemmän aikoinaan. Sen analogiasyntetisaattorisoundit kestävät aikaa hienosti, ja ennen kaikkea Geddy tekee Rushin siihenastisen uran parhaan laulusuorituksensa. Hänen korkea tenorinsa ei kilju ja raasta vaan liitää vapaasti ja intonaatio on upea, nostattava. Geddy on minusta parhaimmillaan laulajana Hold Your Firella, Prestolla ja Roll the Bonesilla äänen kypsyessä mutta vielä jaksaessa. Suurin kysymysmerkki on viime hetkellä sävelletty ”Vital Signs”, jonka New Wave Reggae–vaikute ei ehkä kestä aikaa samalla tavoin kuin muut kappaleet, mutta siinäkin kappaleessa on upea sanoitus ja aikaa kestävä melodia. ”Witch Hunt” tavoittaa Neilin epäluulon laumasieluisuutta kohtaan. ”Red Barchetta” on upea nostalgiapala. ”Limelight” on ehkä levyn täydellisin sävellys, jossa monimutkaisuus ja melodisuus saavuttavat tasapainotilan. Lisäksi kappaleen ikoninen sanoitus ja Alexin parhaisiin lukeutuva soolo (kilpailijana ehkä ”Marathon”) nostaa ”Limelightin” ”Spirit of Radion” ja ”Tom Sawyerin” rinnalle livekeikkojen avauskappaleeksi.
Suhteeni levyyn on kestävä ja tämä on minulle autiosaarilevy. Opin soittamaan kitaraa Alexin kitararaitojen säestämänä ja Neilin sanoituksilla oli keskeinen asema murrosiän ja nuoren aikuisuuden ajatusmallien taustalla. Tällä levyllä Rush nousee jaloilleen sävellyksissä, sanoituksissa, yhteissoitossa ja Geddyn laulussa. Moni tämän jälkeinen levy on omalla tavallaan yhtä hyvä, muttei parempi.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti