2018 jatkaa huikeiden musiikkivuosien putkea. Koko 2010-luku on ollut mahtavaa aikaa valtavirran ulkopuoliselle muusiikille ja tuntuukin että tällä hetkellä eletään jonkinmoista vapautuneisuuden aikaa mitä musiikkiin tulee jollaista ei ole nähty sitten 70-luvun. Valitettavasti se saattaa johtua siitä että valtavirran ulkopuolisella musiikilla ei ole nykyään mahdollista tienata mitään joten sen käänteinen positiivinen vaikutus on sitten että artistit eivät edes haaveile euroista ja dollareista vaan tekevät juuri mitä tahtovat. Eli hienoa taidetta. Kuulijat voittavat. Ainakin toistaiseksi.
Jälleen on kiinnostavaa huomata myös se että progressiivisen musiikin painopiste maantieteellisesti on siirtynyt Englannista vahvasti USA:han. Tämä kehitys on jatkunut jo pitkään ja tuntuu vain vahvistuvan vuosi vuodelta.
- Jack O’ The Clock: Repetitions of the Old City II (US, avant-prog) *****
- Cheer-Accident: Fades (US, avant-prog) *****
- PinioL: Bran Coucou (FR, avant-prog) ****½
- A Perfect Circle: Eat The Elephant (US, art rock) ****½
- Sonar With David Torn: Vortex (CH/US, avant-prog) ****½
- John Greaves: Life Size (UK, art rock) ****½
- All Traps on Earth : A Drop of Light (SE, progressive rock) ****½
- Vesta: Lohtulauseita (FI, pop) ****½
- Anna von Hausswolff: Dead Magic (SE, artrock) ****½
- Koenjihyakkei: Dhorimviskha (JA, zeuhl) ****½
Sijat 11-20 esittelyt löydät täältä >
Sijat 21-40 esittelyt löydät täältä >
1. Jack O’ The Clock : Repetitions of the Old City II
Repetitions of the Old City II on amerikkalaisen avant-prog -bändi Jack O’ The Clockin seitsemäs studioalbumi.
Kuten aina, multi-instrumentalisti Damon Waitkusin johtama yhtye, yhdistelee tälläkin levyllä musiikissaan omaperäisesti taidemusiikin harkittua monimutkaisuutta, folkin kepeyttä ja progressiivisen rockin soundeja ja energiaa.
Repetitions of the Old City II on bändin ehkäpä ehein ja onnistunein albumi toistaiseksi. Todellinen progressiivisen musiikin helmi.
Parhaat biisit: ”Miracle Car Wash, 1978”, ”Errol At Twenty-Three”, ”Whiteout”, ”Into The Fireplace”
*****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
2. Cheer-Accident: Fades
Amerikkalaisen Cheer-Accidentin perusti rumpali Thymme Jones (s.1962) Chigagossa vuonna 1981. Fades on tuotteliaan yhtyeen peräti 19. studioalbumi.
Avant-progen ja art rockin välillä yleensä tasapainoileva Cheer-Accident teki Fadesilla uransa popeimman ja helposti lähestyttävimmän albumin. Toki Cheer-Accidentin näkemys popista on varsin vinksahtanut.
Fades on raikas raikas tuulahdus kieroutunutta kauneutta, sekoitus helppoutta ja haastavuutta sekä ennen kaikkea ilahduttavaa genre-rajoista ja kuuntelijoiden odotuksista vapaata asennetta. Cheer-Accident teki jälleen proge-levyn joka ei missään vaiheessa pälyile menneisyyteen.
Parhaat biisit: ”The Mind Body Experience”, ”I Am Just Afraid”, ”Last But Not Lost”, ”Trying To Comfort Mary” ja ”House Of Dowse”
*****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
3. PinioL: Bran Coucou
Bran Coucou on ranskalaisen PinioL:in ensimmäinen albumi. PinioL itseasiassa on kahden erillisen bändin, PoiL:in ja ni:n yhteenliittymä. Vain yhden levyn toistaiseksi tehnyt ni (the knights who say ni! kyllä!) soittaa matikkarokkiin kallellaan olevaa jyräystä kun taasen avant-progeksi laskettavan PoiL:n tyyli on eklektisempää sekoilua. PinioL:in yhdisttyneessä kokoonpanossa soittaa siis näiden kahden yhtyeen koko miehistöt eli yhtyeessä on kaksi rumpalia, kaksi basistia, kaksi kitaristia ja kosketinsoittaja. Bändin seitsemässä jäsenestä kuusi myös laulaa. Tälläinen kokoonpano mahdollistaa huikeiden polyrytmisten keitosten rakentelun ja voi pojat miten Piniol tätä mahdollisuutta hyödyntääkään!
Bran Coucou on luontevaa sijoittaa avantproge -genreen äärimmäisen haastavuutensa, rytmisen monimutkaisuutensa ja ylipäätään epäkaupallisen asenteensa puolesta, mutta kovin selkeitä suoria esikuvia bändille on vaikea keksiä. PinioL:in keitoksessa on mukana King Crimsonin ja Presentin kaltaisten proge-bändien Bartok-goes-rock -henkeä ja toisaalta modernimman mathrock-puolen vaikutusta. Vokaali-osuudet lienevät saanen inspiraatiota maanmiehiltään Magmalta. Seitsikko kuitenkin lisää näihin vaikutteisiinsa oman hullun twistinsä ja vie koko rajun musiikinsa niin naurettaviin sfääreihin intensiteetinsä ja polyrytmisyytensä puolesta että ei voi kuin nöyränä kumartaa levyn ainutlaatuisuuden edessä.
Bran Coucoun aloitusraita ”Pilon bran coucou” on aivan maaginen kappale. Raivokkaan brutaalit 14 minuuttia kuluvat kuin siivillä. Äärimetallista raskautta kevennetään kiinnostavilla lähes tribaalisilla väliosilla ja oudoilla hölynpöly-vokaaleilla (”branvcoucou pilupilu-pyllypyllypylly” tai jotain sinne päin). Bändi kasvattaa jännitettä todella taitavasti melkein kahdeksan ensimmäistä minuuttia. Tunnelma kasvaa lopulta aivan naurettavan intensiiviseksi. Aina kun luulee että jännityksen on pakko alkaa jo purkautumaan PinioL heittää peliin vielä uuden kierteen jolla intensiteetti vain kasvaa. Bändin yhteissoitto on lähes epäinhimillisen tiukkaa ilman että lopputulos kuulostaa protoolsissa kohdilleen hierotun kliiniseltä.
Huippuhetkiin kuuluu myös ”Pogne” joka alkaa hieman johnzornmaisia avantgarde-jazz -sävyjä sisältäen kunnes bändi kääntää vaihteen erittäin raskaaseen rock-gamelaniin joka tuo mieleen sveitsiläisen Sonarin. PinioL sekoittaa pakkaan kuitenkin jälleen myös hullua vokalisointia joka kuulostaa perverssiltä versiolta intialaisesta rytmisestä konnakol-vokaalityylistä.
Oudot moniääniset vokaalit ovat keskeisessä roolissa myös villisti nykivässä yli 14 minuuttisesa ”Shô Shinissä” jonka kieliposkessa (toivottavasti…) raivoisasti hoettu ”matömatö-fakofako” -kertsi muistuttaa siitä että PoiL:in sanoituksiin on usein liittynyt jotain juveneelin irstasta. Lopussa kappale yltyy todella hurjaksi rytmiseksi kalkatukseksi jonka päälle bändi manaa jotain epämääräisesti japaninkieltä muistuttavaa. Todella kiehtovaa meininkiä.
Valitettavasti levyn heikkouksista muistuttaa sen tylsintä antia edustaa ”François 1er” joka kymmenenminuuttisena jää liian geneeriseksi matikkarock-vemputukseksi. Tämä biisi edustaa selkeiten PinioL:in ni -puolta. Bran Coucou on 67 minuuttisena näin intensiivistä ja raskasta musiikkia sisältäväksi albumiksi aivan liian pitkä. Varttia lyhyempänä levy olisi iskenyt paljon kovempaa, nyt jatkuva takova tykitys, niin hienoa kuin onkin, aiheuttaa loppua kohden hieman turtumista.
On tällä hetkellä epäselvää että tuleeko PinioL-kokoonpano jatkamaan vai keskittyykö PoiL :in ja ni:n jäsenet omiin erillisiin bändeihinsä, mutta toivottavasti jatkoa tulisi sillä tässä tapauksessa lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa.
Parhaat biisit: ”Pilon bran coucou”, ”Pogne”, ”Sho Shin”
****½
4. A Perfect Circle : Eat The Elephant
A Perfect Circle nousee neljännellä studioalbumillaan Eat The Elephantilla lopultakin sisarbändinsä Toolin syvästä varjosta. Tool-vokalisti Maynard James Keenan (s.1964) ja Los Angelesin musiikkipiireissä siellä täällä huseerannut kitaristi Billy Howerdel (s.1970) perustivat A Perfect Circlen vuonna 1999 ja etenkin aluksi yhtyeen musiikki oli ikään kuin kevytversio Toolista. Pop-kertosäkeillä kevennetty vähäsokerinen ”ihan kivalta” versio monoliittisesta esikuvastaan.
Tool-vertauksista ja Keenanista huolimatta A Perfect Circle on kuitenkin ollut alusta asti nimenomaan Howerdelin bändi hänen säveltäessä suurimman osan materiaalista, tuottaen ja miksaten levyt ja sen lisäksi vielä soittaen suurimman osan levyjen instrumenteista…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
****½
5. Sonar With David Torn: Vortex
Vortex on sveitsiläisen 2010 perustetun Sonarin neljäs studiolevy.
Sonar on yksi kiinnostavimmista moderneista progebändeistä. Bändin tavaramerkki on kellontarkka yhteissoitto monimutkaisissa tahtilajeissa ja toistuvat sykliset kuviot. Bändin tyyli on erittäin omaperäinen, mutta yhtäläisyyksiä löytyy paitsi maanmies (jotenkin todella osuvaa että juuri Sveitsistä tulee tälläistä atomikellontarkkaa musiikkia!) Nik Bärtschin yhtyeisiin Ronin ja Mobile mutta myös King Crimsonin 80-luvun gamelan-vaikutteisiin kappaleisiin.
Vortex -levy on askel eteenpäin Sonarille sillä bändin ennen niin tiukkaan kemialliseen kaavaan on lisätty täysin uusi elementti eli kokeellisesta musiikistaan tunnettu kitaranero David Torn. Alunperin David Tornin oli vain tarkoitus tuottaa ja miksata levy (Henry Kaiser suositteli Tornia Sonarille), mutta Sonar pyysi Tornia soittamaan soolon yhteen kappaleeseen minkä jälkeen ilmeni että Torn sekä bändi nautti yhteistyöstä niin paljon että Torn päätyi lopulta soittamaan levyn kaikissa kappaleissa.
Torn on aivan mahtava lisä Sonarin mekaanisen tikittävään ja hypnoottiseen soundiin. Niin kiinnostava kuin bändin ominaissoundi onkin, on sillä koko albumin mitassa, taipumusta käydä hieman puuduttavaksi. Tällä kertaa Sonarin musiikki onnistuu pitämään mielenkiintoa yllä aivan uudella tavalla kun Torn improvisoi villisti ja suvereenin notkeasti yhtyeen erittäin monimutkaisia tahtilajeja sisältävän yhteissoiton yllä. Torn ei myöskään tyydy pelkkiin sooloihin vaan luo useisiin kappaleisiin monenlaisia monimutkaisia tekstuureja jotka entisestään elävöittävät Sonarin soundia.
Ei kuitenkaan kannata ajatella että kaikki levyn hienoudet olisivat Tornin ansiota vaan kyllä Vortex edelleen on vahvasti nimenomaan Sonarin levy ja he ottavat tarvittaessa oman tilansa ja hoitavat tonttinsa ilman Torniakin. Kvartetti Stephen Thelen (kitara), Bernhard Wagner (kitara), Christian Kuntner (basso) ja Manuel Pasquinelli (rummut) antautuvat edelleen välillä varsin minimalistisiin tunnelmiin groovaten minuuttikaupalla jotain kiehtovaa rytmikuviota (epäsäännöllistä sellaista sentään!) rumpalin rikkoen rauhaa tyylikkäilllä aksenteilla.
Vortexin komein raita on sen kymmenen minuuttinen aloitusraita ”Part 44” joka käynnistyy heti todella koukuttavasti. Bändin kaksi kitaristia punoo tikittäviä kuvioita molemmat omissa rytmeissään basistin kompatessa tuplasti hitaammin taustalla massiivisella soundilla. Torn soittaa kaiken yllä majesteettisia hieman lokin kiljahduksilta kuulostavia kitaravingahteluja. Pikku hiljaa kappale kasvattaa intensiteeettiään ja tempoaan. Jännitys kasvaa lopulta lähes sietämättömän kutkuttavaksi. Upea aloitus upealle levylle.
Vortex on Sonarin toistaiseksi vahvin albumi. Toivottavasti seuraavalla levyllä mukana on jälleen joku David Tornin kaltainen uusi jännittävä elementti. Ehkä puhaltimia!
Parhaat biisit: ”Part 44”, ”Red Shift”, ”Vortex”
****½
6. John Greaves: Life Size
Säveltäjä, laulaja ja basisti John Greaves (s.1950) hankki proge-kannuksensa genren syvässä päädyssä ollen ns. harjoitus-intensiivisen Henry Cow’n perustajajäsen ja myöhemmin soittaen mm. Canterbury-skenen kompleksisimmassa yhtyeessä National Healthissa ja vapaisiin improvisaatioihin keskittyneessä Soft Heapissa. Greavesin sooloura alkoi 1977 Peter Blegvadin kanssa tehdyllä upealla Kew. Rhone. -levyllä joka oli lähes yhtä monimutkaista musiikkia kuin Henry Cow.
Kew. Rhonen. jälkeen Greavesilla on ollut laaja, hieman epätasainen, mutta jatkuvasti kiinnostava sooloura. Viime vuosina, jo 80-luvulta alkaen Ranskassa asunut, Greaves on tehnyt ranskan kielelllä laulettuja levyjä perustuen kohurunoiija Paul Verlainen (1844-1896) teksteihin perustuen.
Life Sizella Greaves palaa pitkästä aikaa englanninkielen pariin vaikka pari-kolme kappaletta tälläkin albumilla lauletaan ranskaksi. Life Size on tavallaan sukua Greavesin upealle vuoden 1995 levylle Songs jossa hän versioi omaa tuotantoaan puoliakustisesti ja hieman kamarimusiikkimaiselle tyylillä. Life Sizen kappaleista myös suurin osa on Greavesin vanhoja kappaleita ja onpa mukana kaksi coveriakin joista toinen on todella onnistunut versio Robert Wyattin ja Phil Millerin ”God Songista” joka kuultiin alunperin Matching Molen 1972 vuoden levyllä Little Red Record. Greavesin tulkinta taitaa jopa päihittää alkuperäisen. Greaves laulaa sen todella hyvin. Yksi levyn kiehtovimmista kappaleista on uusi sävellys, sähäkkä ja kulmikas ”Kew Rhone Is Real”, joka sekin kuitenkin temaattisesti ja kryptisine sanoituksineen palaa Greavesin klassikon Kew. Rhonen. tunnelmiin.
Vanhoja biisejä ja covereita? Tylsää ja taaksepäin katsovaa? Ei lainkaan. Levyn versiot ovat nimittäin todella tyylikkäitä ja elinvoimaisia. Sovitukset ovat hienostuneen ilmavia ja kamarimusiikkimaisia puhaltimineen ja jousineen. Ja juuri kun tunnelmat ovat käymässä liian hillityiksi Greaves herättelee kuulijaa sopivasti parilla energisemmällä kappaleella joissa rummutkin päästetään kunnolla irti. Greavesilla on tukenaan levyllä peräti 16 eri muusikon (mukana yhdessä kappaleessa King Crimson -kitaristi Jakko Jakszyk) ja laulajan ryhmä. Levyllä on monta mainiota duettoa naisvokalistin kanssa ja taidokkaat, luultavasti klassisesti koulutetut, naislaulajat jättävätkin Greavesin hieman varjoonsa vaikka hän kelpo vokalisti onkin. Ja itseasiassa Verlainen runoon sävelletyssä eteerisessä kappaleessa ”La Lune Blanche” ei kuulla Greavesia itseään lainkaan vaan kunnian saa Magmasta tuttu vokalisti Himiko Paganotti.
Loppupuolella kuullaan yllättävän onnistunut puhuttu raita ”Sweetheart Goodbye” (toki musiikilla säestettynä) jossa Greaves käyttää ääntään todella karismaattisesti ja vakuuttavasti. Greaves muuten ansaitsee elantonsa ainakin osittain mainoksien voice overeita tehden eikä ihme tämän näytteen perusteella. Toisaalta levyn toinen puhuttu kappale päätösraita ”Lie Still, Sleep Becalmed” ei ole yhtä kiinnostava.
Levyn on julkaissut uudelleen aktivoitu ELP:n vanha levymerkki Manticore Records ja pari vuotta työstetyn levyn tuotantoarvot ovat yllättävän korkealaatuiset siihen nähden että Greavesin omin sanoin levy on tehty täysin ilman kaupallisia tavoitteita taide etusijalla. Vaan ehkä Manticore ei ollut tästä tietoinen…
Life Size on täynnä kaunista, mutta silti särmikästä musiikkia aikuiseen makuun. Kerrassaan hieno sekoitus klassiseen musiikkiin viittavia kamarimusiikkimaisia sovituksia, ranskalaista chansonia ja artrock-sävytteistä singer-songwriter -henkeä.
Parhaat biisit: ”God Song”, ”Kew Rhone Is Real”, ”Still Life”
6. All Traps on Earth : A Drop of Light
All Traps On Earth on ruotsalaisen, Änglagårdista tutun, basisti Johan Brandin projekti.
All Traps On Earthin ensimmäinen julkaisu A Drop of Light on Brandin viisi vuotta työn alla ollut intohimoprojekti. Kaikki levyn kappaleet ovat Brandin säveltämiä ja sanoittamia ja hän on myös soittanut suuren osan levyn instrumenteista.
Mukaan bändiin hän värväsi tyttärensä Miranda Brandin (laulu) sekä Thomas Johnsonin (koskettimet) ja Erik Hammarströmin (rummut). Johnson ja Hammarsröm soittavat molemmat myös Änglagårdissa. Lisäksi levyllä saa mukavasti tilaa vierailevat puhallinsoittajat.
Brand on loihtinut A Drop of Lightille rikkaan, hetkittäin suorastaan orkestraalisen massivisen, äänimaailman. Musiikin tyyli on suhteellisen lähellä Änglagårdin sinfonista retro-soundia, mutta vaikutteita on ammennettu myös King Crimsonin, Goblinin ja jopa Magman suunnalta.
A Drop Of Light on vuoden onnistunein levy sinfonisen progressiivisen rockin tyylilajissa.
Parhaat biisit: ”Magmatic Warning” ja ”Omen”
****½
Lue koko arvostelu levystä täältä >
8. Vesta: Lohtulauseita
Mainstream-musiikin kuunteleminen on yleensä aikamoinen koettelemus. Kaikki kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta. Tutulta, turvalliselta ja tylsältä. Kappaleet kuulostavat toistensa kopioilta ollen yleensä pelkkää pintaa. Aina silloin tällöin kuitenkin myös omaääniset ja aidot artistit voivat lyödä läpi mainstreamiin ja jopa radioiden soittolistoille. Laulaja/lauluntekijä Vesta (s.1994 on tälläinen artisti ja hän tuntuu breikanneen kunnolla heti esikoislevyllään.
Vestan esikoislevy Lohtulauseita nousi suoraan maaliskuussa 2018 ilmestyttyään Suomen albumilistan ykkössijalle pysyen siellä kolme viikkoa. Saman vuoden kesällä Vesta oli kysytty esiintyjä erilaisille kesäfestareilla ja syksyllä hän soitti menestyneitä soolokeikkoja Helsingin Kulttuuritaloa myöten. Siitä huolimatta että hänellä ei ole vielä omaa repertuaaria kuin hädin tuskin tunnin verran. Loppuvuodesta menestys huipentui vielä kuuteen Emma-ehdokkuuteen.
Kuten ehkä kirjoituksen ensimmäisistä lauseista voi päätellä pop-musiikki ei varsinaisesti ole kovin korkealla mitä tulee omiin kuunteluprioriteettteihini joten on sitäkin yllättävämpää miten kovasti olen ihastunut Lohtulauseita -levyyn.Se teki vaikutuksen ensimmäiselle kuuntelukerralla enkä ole kyllästynyt siihen vielä kymmenenkään kuuntelun jälkeen toisin kuin oletin todennäköisesti käyvän.
Voisi kai sanoa että Vestan kappaleissa mennään paljolti hienot sanoitukset edellä. Vesta kirjoittaa taitavasti. Käyttäen pieniä sanoja, mutta tehden niillä usein maksimaalisen vaikutuksen. Hän laulaa hyvin henkilökohtaisilta vaikuttavat sanoituksensa todella karismaattisesti uniikilla tyylillään. Vuoroin herkästi, vuoroin uhmakkaasti. Välillä koskettavan vakavasti, välillä kujeilevan leikkisästi. Vesta käyttää onnistuneesti tehokeinona joidenkin sanojen epäselvää artikulointia tai jopa kesken jättämistä. Hän myös painottaa tai lausuu sanat niiden toistuessaan usein hyvin eri tavalla verrattuna edelliseen kertaan. Tämä tuo mukanaan paitsi kiinnostavaa yllätyksellisyyttä niin myös tietynlaista autenttisuuden tunnetta. Vesta ei ole laulajana tekninen virtuoosi, mutta dramaturgisesti hän käyttää ääntään huikean taitavasti.
Sanoituksien ja Vestan vokaalien ohella levyllä on toki muitakin musiikillisia ansioita. Sovitukset ovat onnistunut yhdistelmä elektroniikkaa ja käsin soitettuja instrumentteja. Mm. PMMP:n takapiruna tunnettu tuottaja Jori Sjöroos (s.1976) tekee hyvää ja luovaa työtä soundi sekä tuotantopuolella. Kliseisimpiin ratkaisuihin ei sorruta. Eikä soundi ole liian suurta tai pientä vaan koko ajan tasapainoillaan sopivasti noiden eri laitojen välillä. Sjöroos on saanut sävellyskrediitin levyn kolmesta kappaleessa Vestan kanssa, mutta muuten biisit ovat pelkästään Vestan nimissä.
Seuraa muutama sananen levyn jokaisesta kappaleesta:
Levyn aloittaa hillityn tyylikkäästi ”Tuottelias” joka kulkee vokaalien varassa vain melko minimalistinen elektronien suhina ja pörinä taustallaan. Vesta laulaa jättävänsä rakkaushommat pois voidakseen keskittyä täysillä musiikkiinsa. Näinköhän, mutta me kuulijathan siinä voittaisimme!
”Sun katu” etenee päättäväisen ja lähes militaristisen rumpuraidan voimalla Vestan laulaessa parisuhteen päättymisestä seuranneesta (yksipuolisesta) reviirisodasta. Kertsin ”Täysi sekopäääh” -nostatus on yksi levyn hienoimmista hetkistä.
Iloisesti ja energisesti pulppuava ”Fakin rockstar” sisältää modernille pop-levylle pakolliset autotune-kokeilut jotka outoudessaan menevät tällä kertaa ainakin enimmäkseen voiton puolelle. Etenkin kun ne rinnastetaan melko pelkistetyillä soundilla esitettyyn lähes lapsekkaaseen lauluääneen. Tämä on vain yksi esimerkki siitä miten tehokkaasti Sjöroos ja Vesta levyllä usein käyttävät erilaisia kontrasteja.
”Ota varovasti” on itsevarman toimiva moderni pop-ralli. Lähes ärsyttävän täydellinen jonka inhimillistää herkät sanoitukset.
Kaunis ”Pelkään” jatkaa herkkää linjaa ja toimii minimalistisen lähinnä pianon varaan jäävän säestyksen ja Vestan vahvan, ehkä levyn parhaan, laulusuorituksen varassa. Sanoitukset käsittelevät oivaltavasti parisuhteeseen sitoutumisen ja toisaalta aikuistumisen pelkoa.
”Vestallica” nostaa kierroksia ja tuo mukaan vastoin kaikkia odotuksia onnistuneesti raskaita metalli-henkisiä sähkökitaroita. Vesta goes Metallica? Ei sentään, mutta kappale on kyllä todella onnistunut kokeilu yhdistää raskasta rokkia ja poppia. Biisi sisältää myös hyvin onnistuneita hetkiä laulun osalta kuten nokkela ja hauskasti sovitettu
Syön sängyssä, sy-syön sängyssä
Syön sängyssä, syö mua sängyssä
”Turvallista sotaa” alkaa kumppanille osoitetulla puhutulla monologilla jossa asetetaan sääntöjä ja raja-ehtoja kunnes musiikin alkaessa sykkimään tuhdin dance-henkisesti julistetaan turvallinen sota alkaneeksi. Syntetisaattori soittaa piipittävällä äänellä nousevan ja laskevan kuvion joka toimii upeasti. Kappale päättyy jännästi yllättäen kuin veitsellä leikaten.
”Ei tunteilla” on herkkä hiljaisempi kappale ja levyn vähäpätöisintä antia. Taustalla toistuu ärsyttävä autotunetettu ääni joka hokee jotain epäselvää ja kappaleen hämmentävä kertosäe
Sun maidontahmee iho
On suussasulavaa
Sun maidontahmee iho
On suussasulavaa
on kerrassaan kuvottava.
Onneksi seuraavaksi kuultava nimibiisi ”Lohtulauseita” palauttaa jälleen levyn raiteilleen. ”Lohtulauseita” on mainio biisinkirjoittajan ja kuulijan välistä suhdettava pohtiva kappale. Taustalla tikittää ikään kuin kello ja Vesta laulaa sen yllä paljaana satunnaisesti nousevan synteettisen ”patarumpu/jousi”-orkestraation säestäessä. Vesta julistaa että hänestä ei ole ikoniksi tai esikuvaksi. Sellainen hänestä taisi kuitenkin jo tulla.
Levyn viimeinen kappale ”Paikka varattuna” on ehkä albumin kokeellisinta antia nykivine biitteineen ja erilaisine ääniefekteineen (suden ulvontaa, ovikellon pimputusta, haukottelua).
Lohtulauseita on ihastuttava debyytti ja täytyy vain toivoa ettei nopeasti syntynyt suosio kahlitse Vestan rohkeutta jatkossa. Suomessa on paljon menestyneitä naisartisteja, mutta Susanne Sundførin, Anja Garbarekin tai Joanna Newsomin kaltaiset, todelliset omantienkulkijat, joita voi häpeilemättä kutsua taiteilijoiksi, ovat vähissä. Vestalla on mahdollisuus olla yksi heistä. Mutta omalla tavallaan.
Parhaat biisit: ”Sun katu”, ”Ota varovasti”, ”Vestallica”, Turvallista sotaa”
****½
9. Anna von Hausswolff: Dead Magic
Dead Magic on ruotsalaisen Anna von Hausswolffin (s.1986) neljäs studioalbumi.
Pink Floydia ja György Ligetiä (1923-2006) palvova 32 vuotias Anna von Hausswolff on säveltänyt levyn kaikki kappaleet ja laulaa sekä soittaa Mellotronia ja Kööpenhaminan Marmorikirkossa (Frederiks Kirke) äänitettyjä massiivisia kirkkourkuja jotka ovat kopio kirkon 400 vuotta sitten rakennetuista alkuperäisistä pilliuruista. Dead Magic ei ole kuitenkaan vain yhden naisen show vaan hänellä on taustallaan viisi henkinen rock-bändi bassoineen, rumpuneen ja syntetisaattoreineen. Kahdessa kappaleessa kuullaan myös jousia.
Dead Magicin musiikki on pääosin hidasta, jopa aavemaista tunnelmointia, joka on täynnä synkkää kauneutta. Von Hausswolff tosin lyö pöytään tummanpuhuvan kauneuden vastapainoksi usein myös varsin riitasointuista ja kokeellisen kuuloistakin musiikkia. Rumuus tekee kauneudesta vieläkin kauniimpaa. Dead Magic on liitetty suht typerän nimiseen genreen ”Neoclassival darkwaveen” joka sanayhdistelmänä kuitenkin kieltämättä jollain tavalla kuvaa levyn sisältä. Musiikissa on selvästi vahvoja vaikutteita klassisesta musiikista. Ja onhan se synkkää! Neoclassical darkwave… jep.
Vain viisi pitkähköä raitaa sisältän 47 minuuttisen levyn kirkkain kohokohta on kuusiminuuttinen ”The Mysterious Vanishing of Electra” jossa von Hausswolff ulvoo raastavasti koukuttavasti potkivan rumpuraidan päällä. Kappale kasvattaa intensiteettiä määrätietoisesti ja von Hausswolffin yhä eläimellisemmät ulvahtelut tuovat mielikuvia jostain pakanallisista riiteistä.
Toinen huippuraita on 16 minuuttinen ”Ugly And Vengeful” joka sisältää dronemaista jumitusta ja hidasta tunnelman kasvatusta rumpujen kasvattaessa jännitystä varsin riisutun äänimaiseman yllä. Pikku hiljaa musiikki kasvaa yhä suuremmaksi ja vimmaisemmaksi von Hauswolffin kirkkourkujen ja hänen demonisten vokaaliensa johtaessa tätä uljasta mustaa messua.
Todenteolla kirkkourut pääsevät pääosaan viisiminuuttisessa instrumentaalibiisissä ”The Marble Eye” jossa massiivinen syklisesti kehää kiertävä urkusoundi on todella maaginen ja tuo mieleen paitsi Ligetin niin myös uljaimmat hetket Hans Zimmerin scoresta jonka hän sävelsi Christopher Nolanin Interstellar-elokuvaan.
Levyn on tuottanut Randall Dunn joka tunnetaan mm. drone-metalliyhtye Sunn O))):n tuottajana. Jonkinlaista hengenheimolaisuutta von Hauswolffin ja edellä mainitun yhtyeen touhuissa onkin havaittavissa. Von Hauswolffin musiikin ollessa kuitenkin monipuolisempaa, melodisempaa ja paljon kauniinpaa.
Dead Magic on upea ja harvinaislaatuinen levy. Musiikki levyllä on parhaimmillaan kuin kirkasta, mutta silti jotenkin mystisesti uhkavaa, valkoista valoa hohkaava musta helmi.
Parhaat biisit: ”The Mysterious Vanishing of Electra”, ”Ugly And Vengeful”, ”The Marble Eye”
****½
10. Koenjihyakkei : Dhorimviskha
Dhorimviskha japanilaisen 90-luvun alussa perustetun Koenjihyakkein (tai Koenji Hyakkein kuten nimi välillä kirjoitetaan) viides studiolevy. Dhorimviskha on Koenjihyakkein ensimmäinen albumi 13 vuoteen.
Koenjihyakkeita johtaa rumpalivirtuoosi Tatsuya Yoshida joka on japanilaisen underground-musiikin joka paikan höylä ja vähintään semi-legendaarinen hahmo. Koenjihyakkein lisäksi Yoshida johtaa tai on johtanut myös bändejä Korekyojinn, Daimonji ja Ruin. Lisäksi hän on soittanut rumpuja ruotsalaisen avant-proge -bändi Samla Mammas Mannan riveissä.
Dhorimviskha on tehty kuusihenkisellä yhtyeellä johon normaalin kitara-basso-rummut -combon lisäksi kuuluu kosketinsoittaja, saksofonisti/klarinetisti ja vokalisti jolla on kiinnostavan yksinkertainen nimi: Ah. Nuo hullut japanilaiset! Klarinetilla on keskeinen rooli liidi-soittimena useassakin kappaleessa mikä toimiikin todella hienosti.
Koenjihyakkei kuulostaa Dhorimviskhalla usein hyvinkin maaniselta, mutta jonkinmoista seestymistä aiempaan bändin tuotantoon verrattuna on tapahtunut. Ja se on hyvä asia! Aiemmilla levyillä oli vähän liikaakin ”vasaralla päähän loputtomasti” -tunnelmia. Nyt kappaleissa on enemmän kontrasteja ja dynamiikkaa. Koenjihyakkein musiikissa on aina ollut vahvasti Magma-vaikutteita vaikka ne on aina sulatettu hyvin omaperäiseksi keitokseksi lisäämällä mukaan aimo annos japanilaista maniaa. Tällä kertaa tuntuu että bändi on katsonut tavallista enemmän Magman parin ensimmäisen levyn suuntaan jolloin Christian Vanderin zeuhl-visio ei ollut vielä täysin konkretisoitunut. Kuten Magma noilla ensimmäisillä levyillään, myös Koenjihyakkei kuulostaa Dhorimviskhalla enemmän kuin koskaan jazz-rockilta. Santanaan tai muuhun yhdentekevään peruskamaan Dhorimviskhan sekoilua ei silti voi sekoittaa vieläkään!
Levyn kohokohtiin kuuluu poikkeuksellisen rauhallisesti ja akustisesti alkava ja levyn kappaleista eniten jazzia muistuttava ”Palpeth Tissilaq”. Kappale mukava lepohetki korville kaiken intensiivisen tykityksen välissä vaikka alusta alkaen erittäin korkealta lauletut erikoisen tekevät kappaleen tunnelmasta varsin erikoisen. Neljän minuutin kohdalla tämäkin kappale räjähtää sitten varsinaiseksi ilotulitukseksi sähkökitaran tullessa mukaan ja Yoshidam takoessa rumpuja hullun lailla. Yabuki Taku pääsee soittamaan myös erittäin kipakan syntetisaattori-soolon. Hieno kappale vaikka sen olisi melkeinpä toivonut jatkuvan akustisena loppuun saakka.
Levyn häkellyttävin kappale on yhdeksän minuuttinen ”Levhorm” jossa bändi soittaa rouheaa jazz-rockia yllättävänkin bluesahtavalla otteella naisvokalistin karjuen ja vonkuen keksittyjä sanoja muikeita riffejä soittavien saksofonin ja klarinetin päälle. Muutaman viimeisen minuutin aikana mukaan tulee myös kimakkaääninen miesvokalisti. Lopputulos on todella hurja ja sekopäinen, mutta samalla jollain oudolla tavalla myös helpoiten lähestyttävintä Koenjihyakkeita koskaan. Koenjihyakkeilla on kappaleessa todellinen tekemisen meininki ja sen energisyys on riemastuttavalla tavalla tarttuvaa.
Dhorimviskha on Koenjihyakkein tasapainoisin ja onnistunein albumi toistaiseksi. Toivottavasti yhtyeen seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa yhtä kauaa kuin Dhorimviskhaa.
Parhaat biisit: ”Vleztemtraiv”, ”Levhorm”, ”Palpeth Tissilaq”
****½
Sijat 11-20 esittelyt löydät täältä >
Sijat 21-40 esittelyt löydät täältä >
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 