Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1973 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 31-41. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan muutaman viikon sisällä.
31. Banco del Mutuo Soccorso: Io sono nato libero (IT) ****
32. Genesis: Live (UK) ****
33. Herbie Hancock: Headhunters (US) ****
34. Fripp & Eno: (No Pussyfooting) (UK) ****
35. Museo Rosenbach: Zarathustra (IT) ****
36. Soft Machine: Six (UK) ****
37. Peter Hammill: Chameleon In The Shadow Of The Night (UK) ****
38. Dave Holland Quartet: Conference Of The Birds (US) ****
39. Samla Mammas Manna: Måltid (SE) ****
40. Gentle Giant: In a Glass House (UK) ****
41. Alan Sorrenti : Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto (IT) ****
31. Banco del Mutuo Soccorso: Io sono nato libero
Io sono nato libero (”Synnyin vapaana”) on Roomassa vuonna 1969 perustetun Banco del Mutuo Soccorson kolmas studiolevy.
Banco ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen kolmannella levyllään vaan Io sono nato libero tarjoaa pitkälti samankaltaista vauhdikasta ja koristeellista sinfonista progea kuin kaksi edeltäjäänsäkin. Kappaleiden tasokin on suurin piirtein yhtä laadukasta. Sen mitä Io sono nato libero menettää tietynlaisessa riehakkuudessaan ja energisyydessään edeltäjilleen se voittaa takaisin aavistuksen veran sofistikoituneemmilla sävellyksillä ja erityisesti huimasti parantuneilla soundeilla. Etenkin Nocenzi-veljeksien railakkaan kosketinsoitinhyökkäykset hyötyvät tästä parannuksesta ja nyt veljesten soundit ovat vihdoinkin suurin piirtein britti-kollegoiden tasolla.
Hieman Io sono nato liberoa vaivaa italoprogelle tyypillinen holtittomuus sävellyksissä. Etenkin levyn kahdessa pitkässä kappaleessa 15 minuuttisessa ”Canto nomade per un prigionero politicossa” ja yhdeksän minuuttisessa ”Dopo… niente è più lo stessossa” se kuuluisa punainen lanka tuppaa välillä pahasti katoamaan koukeroisten sovitusten sekamelskaan.
Osioista toiseen pompitaan melko holtittomasti mikä tekee kyseisistä kappaleista lähinnä erilaisten hyvien (onneksi sentään!) katkelmien kokoelmia kuin kokonaisvaltaisia teoksia. Edellä mainitut teokset sisältävät toisaalta juuri ne levyn herkullisimmat hetket joten kyllä ne plussan puolelle kevyesti jäävät. Albumin heikointa antia edustaa folkahtava hippirenkutus ”Non mi rompete” on suorastaan aika köpöinen ja tuo mieleen Renaissancen kehnoimmillaan. Kyseessä on luultavasti Bancon tähän mennessä heikoin kappale.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt vokalisti Francesco Di Giacomon ulosannista ja tällä levyllä se alkaa ärsyttämään jostain syystä aiempaa enemmän. Di Giacomon määkivässä vibraattossa on jotain perin häiritsevää ja liian useassa kohtaa pitkin levyä hän kuulostaa siltä kuin olisi juuri purskahtamassa itkuun.
Io sono nato liberoa kuulee kutsuttavan usein parhaaksi italialaiseksi proge-levyksi ikinä. Omasta näkökulmastani se ei ole lähelläkään sitä, mutta viihdyttävä musiikillinen vuoristorata kyseessä kuitenkin on. Levy myös päätti yhtyeen kolmen albumin mittaisen kultakauden ja edessä oli melko tasaisesti laskeva laatukäyrä. Ilahduttavasti yhtyeen 2019 vuoden Transiberiana on pitkän levytystauon jälkeen taas varsin laadukas kokonaisuus.
Parhaat biisit: ”Canto nomade per un prigionero politico”, ”Dopo… niente è più lo stesso”
****
32. Genesis: Live
Tylsästi nimetty Live on Genesiksen ensimmäinen livealbumi.
Live sisältää vain viisi pitkähköä 8-11 minuuttista proge-rallia joista kaksi on peräisin Foxtrotilta (1972), kaksi Nursery Crymeltä (1971) ja yksi Trespassilta (1970). Etenkin kahden viimeksi mainitun levyn kappaleet hyötyvät Liven energisestä soitosta ja ylipäätänsä yhtyeenjäsenenten parantuneista soittotaidoista. Liven kappaleet on äänitetty Englannissa helmikuussa 1973 ja etenkin Phil Collinsin rumpalointi on parantunut roimasti Nursery Crymen ajoilta. Ja luonnollisesti Collins petraa levyn päättävässä ”The Knife” -rymistelyssä huimasti alkuperäiseeen rumpaliin John Mayhewiin verrattuna. ”The Knifen” ohella levyn kohokohta on raivoisa veto ”The Return Of The Giant Hogweedista”.
Toisaalta vaikka Liven versiot ovat energisiä ja jopa ainakin jossain määrin paremmin soitettuja kuin alkuperäiset on niiden heikkous jossain määrin se että Genesikselle tyypillisesti sovituksissa ei juuri irroitella eikä näin ollen nämä versiot tarjoa juurikaan ylimääräistä ihasteltavaa verrattuna studioversioihin joissa on kuitenkin se oma ainutlaatuinen magiansa.
On myös harmillista että siinä missä kilpakumppani Yes julkaisi peräti kolme vinyyliä kattavan livealbumin Yessongsin joutui huomattavasti matalamman profiilin Genesis tyytymään (itseasiassa koko julkaisu oli levy-yhtiö Charisman ajatus eikä bändi ollut aiheesta erityisen kiinnostunut) vain yhteen 46 minuuttiseen vinyylin. Etenkin nykypäivän näkökulmasta Live on kovin suppea konserttijulkaisu. Onkin harmillista että vielä tänä päivänäkään levystä ei ole julkaistu minkäänlaista laajennettua painosta etenkin kun on tiedossa että Livestä tehtiin alunperin kahden levyn testipainos joka sisälti yhtyeen legendaarisen 20-minuuttisen spektaakkelin ”Supper’s Readyn”.
Live on kaikin puolin pätevä taltiointi Genesiksen vuoden 1973 livekunnosta, mutta ei tarjoa tarpeeksi ”extraa” verrattuna studiolevyihin jotta se nousisi aivan konserttilevyjen kirkkaimpaan A-sarjaan.
Parhaat biisit: ”The Return Of The Giant Hogweed” ja ”The Knife”
****
33. Herbie Hancock: Head Hunters
Head Hunters on kosketinsoittaja Herbie Hancockin 12. studioalbumi.
Head Huntersilla Hancock karsii kokeellisuutta ja kompleksisuutta musiikistaan ja suuntaan yhä vahvemmin funkin suuntaan. Ja siinä missä Hancockin edellisten levyjen voi sanoa vähintään flirttailleen funkin kanssa on Head Hunters ihan silkkaa sitä ihteään. Hikistä funk-jyystöä koko rahalla! Pitkät improvisoidut syntetisaattori -ja puhallinsoitinsoolot tuovat tiukan funk-grooven oheen kuitenkin riittävästi vaihtelua ja jazzmaisuutta ettei homma käy puisevaksi. Kuin hetkittäin. Välillä nimittäin hieman vähempikin toisteisuus olisi riittänyt ja levyn kappaleilla on taipumusta olla hieman ylipitkiä.
Head Huntersin soundit ovat erinomaiset. Basso möyryää paksusti, suorastaan lihallisesti ja rumpujen napakat koskettimet ja terävästi leikkaavat kosketinsoitinsoundit antavat niille upeasti kontrastia. Ilman näin onnistunutta soundimaailmaa Head Hunters olisi huomattavasti köyhempi elämys.
Herbie Hancock on sopivilla virkisteillä ryyditettynä mitä erinomaisin hellepäivän levy. Head Hunters oli jazz-mittapuulla valtava menestys ja oli iteasiassa useamman vuoden ajan menestynein jazz-levy ikinä. Tai ainakin ”jazz”-levy. Head Huntersin menestys sai Hancockin valitettavasti jämähtämään funkin pariin useammaksi vuodeksi ja pääosin alati heikentyvin lopputuloksin.
Parhaat biisit: ”Watermelon Man”, ”Sly”
****
34. Fripp & Eno: (No Pussyfooting)
(No Pussyfooting) on King Crimson kitaravirtuuosi Robert Frippin ja Roxy Musicin äänimanipulaattori Brian Enon ensimmäinen yhteinen albumi. He tosin kohtasivat ammatillisesti jo Frippin tuottaman toisen Matching Molen levyn Little Red Recordin (1972) sessioissa jossa Enolla oli pieni rooli syntetisaattorin soittajana. (No Pussyfooting) aloitti paitsi Frippin ja Enon läpi elämän jatkuneen ystävyyden myös kestävän musiikillisen yhteistyön jonka pariin he ovat aina säännöllisen epäsäännöllisesti palanneet.
(No Pussyfooting) sisältää vain kaksi pitkää kappaletta. Levyn aloittava ”The Heavenly Music Corporation” kestää peräti 21 minuuttia ja toinen raita ”Swastika Girls” sekin melkein 19 minuuttia. (No Pussyfooting) -levyä kutsutaan usein jos ei ambient-musiikiksi niin ainakin esi-ambientiksi. Levyn musiikki on kuitenkin paikoin varsin väkivaltaista ja pistävää eikä se ole samalla tavalla harmittomasti taustalle jäävää kuin ambient-musiikki yleensä…
****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
35. Museo Rosenbach : Zarathustra
Zarathustra on vuonna 1971 Bordigherassa Italiassa perustetun Museo Rosenbachin ensimmäinen studiolevy. Levy myös jäi yhtyeen ainokaiseksi vuoden 1999 comeback-album Exitiin saakka.
Zarathustra on konseptialbumi Friedrich Nietzschen filosofioista keskittyen erityisesti romaaniin Näin puhui Zarathustra jolle on pyhitetty albumin koko a-puoli viisiosaisen lähes kaksikymmentä minuuttia kestävän suiten muodossa.
Zarathustra musiikki on urkuvetoista ja progeksi melko suoraviivaista ja yksinkertaista. Musiikki on iltalialaiseksi progeksi poikkeuksellisen tummasävyistä ja siinä on myös paljon hard rock-sävyjä. Zarathustra onkin tyyliltään loppujen lopuksi lähempänä hevibändi Uriah Heepiä kuin vaikkapa King Crimsonia.
Pääosassa musiikissa on Pit Corradin kosketinsoittimet. Hän suosii pääasiassa Hammond- ja Farfisa -urkuja. Korskeita ja tarttuvia urkuriffejä levyllä riittääkin yllin kyllin. Käheä-ääninen vokalisti Stefano Galifi vetää oman roolinsa tyylikkäästi ja suurella tunteella. Muut bändin jäsenet kitaristi Enzo Merogno, rumpali, Giancarlo Golzi ja basisti Alberto Moreno hoitavat tonttinsa kunnialla, mutta eivät erotu erityisesti massasta edukseen. Etenkin kitaristin rooli jää todella pieneksi Corradinin koskettimien rinnalla.
Zarathustra tarjoilee joitakin todella mainioita hetkiä kuten nimisuiten viidennen osan ”Superuomon” mahtava nostatus joka huipentuu mainioon karjahdukseen ”Viiiivo superuomooooooooh!” Ihan huipputasolle levyn biisit eivät kuitenkaan yllä missään vaiheessa ja ehkä Zarathustrassa on vuoden 1973 julkaisuksi myös jotain hieman vanhentunutta. Levyn voisi hyvin kuvitella vaikka vuoden 1970 ns. proto-proge -julkaisuksi.
Zarathustra menestyi ilmestyessään heikosti. Kehnoa menestystä on pidetty ainakin osittain RAI:n (Italian YLE) boikotin syynä. Boikotti johtui siitä että Museo Rosenbachia epäiltiin oikeistosympatioista (70-luvun Italia oli hyvin vasemmistolainen) jotka taasen perustuivat levyn Nietzsche -konseptiin ja kannen kollaasissa esiintyvään Mussolinin kuvaan.
Nykyään monet pitävät Zarathustraa yhtenä italialaisen proge-skenen hienoimmista albumeista. Itse en levyä ihan kärkikahinoihin nostaisi, mutta ihan mainiosta levystä on kyse ja sen rouheassa simppeliydessä on myös jotain melko omaperäistä verrattuna italialaisen progen keskimääräisesti varsin koukeroiseen eetokseen.
Parhaat biisit ”Zarathustra” ja ”Della natura”
****
36. Soft Machine : Six
Soft Machinen kuudes albumi Six on live- ja studiomusiikin hybridi. Ensimmäinen vinyyli koostuu Lontoossa loka/marraskuussa vuonna 1972 tehdyistä liveäänityksistä ja toinen uusista saman vuoden lopussa äänitetyistä studiokappaleista. CD:llä koko 76 minuuttinen kokonaisuus mahtuu yhdellä levylle.
Soft Machine on ollut aina tuulinen yhtye. Miehistövaihdoksia on tapahtunut lähes jokaisen levyn myötä eikä Six ollut poikkeus. Aggressiivisesti soittava saksofonisti Elton Dean vaihtui Sixillä huomattavasti pehmeämmin puhaltelevaan Karl Jenkinsiin jonka soitinvalikoimaan levyllä kuuluu oboe, baritoni- ja sopraanosaksofonit. Lisäksi Jenkins soittaa koskettimia Mike Ratledgen tukena.
Mm. Ian Carrin jazz-rock -bändi Nucleuksessa aiemmin soittanut klassisesti koulutettu Jenkins on kyllä taitava soittaja, mutta mitä tulee kunnon jazz-tuuttailuun niin Deaniin verrattuna hän on hissimuusikko. Jenkinsin myötä bändin koko sointi muuttui askelta, ellei jopa kahta, pehmeämmäksi. Osa livevedoista jääkin hieman hampaattomiksi. Esimerkiksi Fifth-levyn upea ”All White” on Sixin liveversiona ja Jenkinsin oboealla soitettuna lähinnä kohteliaan miellyttävä. Ja Soft Machinen ei todellakaan kuuluisi olla kohtelias ja salonkikelpoinen jos minulta kysytään…
****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
37. Peter Hammill: Chameleon In The Shadow Of The Night
Chameleon In The Shadow Of The Night on Peter Hammillin toinen sooloalbumi ja ensimmäinen jonka hän teki Van der Graaf Generatorin hajottua Pawn Heartsin jälkeen.
Chameleon In The Shadow Of The Night tasapainoilee jossain singer-songwriter musiikin ja VdGG-tyylisen dramaattisen progerockin välissä. Osa kappaleista on varsin simppeleitä perustuen lähinnä Hammillin vokaaleihin ja suht perustason akustisen kitaran hakkaukseen ja joihinkin satunnaisiin elektronisiin efekteihin.
Osa kappaleista on sofistikoituneempia teoksia jotka viittaavat selkeämmin Van der Graaf Generatorin suuntaan. Näistä tehokkain on järisyttävän hieno 11 minuuttinen progespektaakkeli ”(In The) Black Room” joka yltyy hetkittäin todella raivoisaksi. Jopa demoniseksi. Kappaleessa soittaakin vaikuttavasti koko VdGG:n klassinen kokoonpano. Kappaletta soitettiin myöhemmin myös VdGG:n konserteissa ja kappale olikin tarkoitettu alunperin Pawn Heartsia seuraavalle VdGG -levylle.. Ronskisti rokkaava Rock And Role hyötyy myös suuresti VdGG:n jäsenien tuesta ja ennakoi tyylillisesti jossain määrin muutaman vuoden päässä olevaa Hammillin alter-ego Rikki Nadirin musiikkia.
Levyn minimalistisemman puolen kohokohdiksi nousee dramaattinen piano-vetoinen ”In The End” jossa Hammillin vokaalien ilmaisuvoima kasvaa lopulta todella viiltäväksi. Herkemmille kuuntelijoille luultavasti liiankin viiltäväksi.
”(In The) Black Roomin” ohella toinen levyn avainkappaleista on todella vaikuttava ”Easy To Slip Away” joka palaa ”Refugees” (1970) -kappaleen hahmojen Miken ja Suzien pariin ja käsittelee ravisuttavasti ystävyyden asteittaista katoamista. ”Easy To Slipaway” on viipale huimaa, aidosti koskettavaa, melodramaa jollaiseen vain Hammill pystyy.
Chameleon In The Shadow Of The Night on kahtiajakautuneisuudessaan hieman skitsofreninen kuuntelukokemus. Kaikki kappaleet eivät myöskään ole erityisen inspiroituneita. Ainakaan musiikillisesti. Esimerkiksi ”What’s It Worth” on aika turhanpäiväinen rämpyttely. Muutamat helmet nostavat levyn kuitenkin helposti voiton puolelle.
Chameleon In The Shadow Of The Night enteili Hammillin kultakauden alkua. Seuraavaksi vuorossa oli nimittäin aina vuoteen 1981 kestänyt voittoputki joka sisälsi peräti 8 lähes virheetöntä sooloalbumia ja neljä hienoa albumia uudelleen kasatun VdGG:n kera. Harva muusikko on pystynyt samaan laadun ja määrän yhdistelmään.
Parhaat biisit: “(In the) Black Room/The Tower”, ”Rock And Role”, ”In The End”, ”Easy To Slip Away”
****
38. Dave Holland Quartet : Conference Of The Birds
Conference Of The Birds on basisti Dave Hollandin (s.1946) ensimmäinen levy bändin johtajana. Holland ansaitsi kannuksensa Miles Davisin yhtyeessä 60/70-lukujen taiteessa soittaen Davisin uraa-uurtavilla jazz-rock -levyillä In A Silent Way ja Bitches Brew.
Conference Of The Birds on hyvin puhallinsoitin vetoista akustista avantgarde -jazzia. Kvartettiin kuuluukin Hollandin ja rumpalin Barry Altschulin ohella kaksi puhallinsoittajaa Sam Rivers ja Anthony Braxton. Musiikki on hyvin vapaamuotoista, mutta Hollandin kontrabassokuviot ankkuroivat musiikkia mukavasti jottei touhu käy liian levottomaksi. Toisaalta Holland kyllä ottaa välillä itselleenkin soolotilaa ja pääsee esittelemään virtuoosimaisia soittotaitojaan.
Vaikka musiikki on enimmäkseen improvisoitua sisältää se joitakin selvästi sävellettyjä jaksoja kuten nimikappaleen hienot huilumelodiat.
Levyn sointi on rennon ilmava ja kepeä. Ei kuitenkaan särmätön. Conference Of The Birds on kuitenkin avantgarde-jazziksi suht helppoa kuunneltavaa.
Levy on ECM:n julkaisema ja se on yksi niistä harvoista firman julkaisuista jotka eivät oikeastaan kuulosta tai näytä ECM:n levyltä.
Parhaat biisit: ”Four Winds”, ”Conference Of The Birds”
****
39. Samla Mammas Manna : Måltid
Måltid on ruotsalaisen Samla Mammas Mannan toinen studioalbumi.
Måltid on hulvatonta huumorin sävyttämää, mutta silti virtuoosimaisella otteella soitettua vauhdikasta avant-progea. Omintakaisuutta tuo mukana oleva reipas annos pohjoismaisia kansanmusiikkivaikutteita. Monia kappaleita koristellaan hassuilla, hieman jodlaamisen kaltaisilla, vokalisoinneilla. Useimmiten tämä toimii mainiosti, mutta on myös välillä hieman ärsyttävää. Varsinaista sanoitettua laulua levyllä ei kuulla ja enimmäkseen kappaleet ovatkin instrumentaalisia. Koko nelikko Lars Hollmer (koskettimet, vokaalit), Lars Krantz (basso, vokaalit), Coste Apetrea (kitara, vokaalit) ja Han Bruniusson (rummut, vokaalit) soittaa erittäin taitavasti. Suurimman vaikutuksen tekee paitsi Hollmerin taiturointi sähköpianolla niin myös Apetrean puhtaalla soundilla näppäilemät konstikkaat sähkökitarakuviot.
Måltid on saanut varmasti vaikutteita valtavasti Frank Zappalta ja uskoisin että hollantilainen Supersister on ollut myös tuttu yhtye Samla Mammas Mannan väelle. Henry Cow tuntuu myös musiikilliselta sielunveljeltä vaikkei kyseisten vakavien taitelijoiden musiikki huumoriaineksia sisälläkään. Henry Cow tuskin ehti kuitenkaan SMM:aan vaikuttamaan koska yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä vasta samana vuonna kuin Måltid ilmestyi. Kyse lienee enemmän siitä että molemmilla yhtyeillä on yhteisiä esikuvia. Myöhemmin 70-luvulla Samla Mammas Manna liittyikin Henry Cown organisoimaan Rock In Opposition -liikkeeseen.
10 minuuttista ”Dundrets fröjderia” ja 8 minuuttista “Minaretia” lukuunottamatta levyn biisit ovat kovin lyhyitä. Yleensä kestäen vain pari kolme minuuttia. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta vähän pirstalaisen etenkin kun per kappale ideoita on reippaasti monta kertaa enemmän kuin saman mittaisessa pop-biisissä olisi. Olisi ollut ehkä fiksua karsia hieman ideoiden määrää ja kehitellä parhaista hieman pidempiä kappaleita.
Levyn CD versiossa (ja mm. Spotifyssa myös) on kolme bonusbiisiä jotka paisuttavat levyä noin 13 minuutilla kaiken kaikkiaan 56 minuuttiseksi. Tuon mittaisena levy tuntuu ylipitkältä, mutta toisaalta yksi bonusbiiseistä “Circus apparantha” on selkeästi levyn parhaimmistoa.
Måltidilla on hyvä meininki vaikka musiikin eri suuntiin säntäilevyys ja hetkittäin liialliseksi yltyvä huumori välillä kuuntelukokemusta häiritseekin. Levy on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa esim. Supersisterin (huumoria) ja Henry Cown (ei huumoria) ystäville.
Parhaat biisit: ”Dundrets fröjder”, “Minareten”, ”Circus apparantha”
****
40. Gentle Giant: In a Glass House
In A Glass House on Gentle Giantin viides studioalbumi ja ensimmäinen ilman perustajajäsen Phil Shulmania.
Vaikea sanoa miten paljon muutoksesta voi laittaa Phil Shulmanin bändistä lähtöön, mutta In A Glass House on melkoinen tason pudotus verrattuna edellisvuoden Octopusiin joka on Gentle Giantin uran hienoin albumi. Vaikuttaa siltä että, kosketinsoittaja/multi-instrumentalisti Kerry Minnear ja vokalisti/puhallinsoittaja Derek Shulman joille jäi sävellysvastuu tällä levyllä, ovat olleet hieman eksyksissä ilman Shulmania. Tekniikka kyllä on hallussa, mutta sisältö hieman hakusessa…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
****
41. Alan Sorrenti : Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto
Come Un Vecchio In Incensiere All’Alba Di Un Villaggio Deserto on napolilaisen laulaja-lauluntekijä Alan Sorrentin toinen studiolevy.
Come Un… jatkaa pitälti Sorrentin edellisvuoden debyyttialbumi Arian linjoilla. Eli kyseessä on tummasävyistä ja hyvin dramaattista singer-songwriter -musiikkia progressiivisella kierteelle. Sorrentin hyvin omintakeinen lauluääni on edelleen päävetonaula tälläkin levyllä, mutta aivan yhtä hurjiin sfääreihin hän ei ääntään tällä kertaa vie. Yleistunnelma onkin hieman esikoista hillitympi. Kuten ensimmäisellä levyllä on nytkin mukana yksi järkälemäinen biisi. Arian nimikappaleella oli mittaa 19 minuuttia, mutta tällä kertaa nimieepos on peräti 23 minuuttia pitkä. Massiivinen ”Come un vecchio incensiere all’alba di un villaggio deserto” sisältää joitakin levyn komeimmista kohdista, mutta ei kaikessa avantgardistisuudessaan saa missään vaiheessa samanlaista draivia päälle kuin esikoislevyn nimi-spektaakkeli. Levyn viisi lyhyempää kappaletta ovat tasaisempia kokonaisuuksia, mutta eivät toisaalta sisällä yhtä sykähdyttäviä huippuja kuin nimikappale.
Mukaan levylle on saatu houkuteltua pari brittiläisen proge-skenen tähtimuusikkoa Curved Airista tuttu Francis Monkman joka soittaa kahdessa kappaleessa koskettimia ja sähkökitaraa sekä Van der Graaf Generatorin nahkalippismies David Jackson joka vierailee huilistina kahdessa kappaleessa. Mitään valtavaa impaktia nämä britti-pelimannit eivät kuitenkaan levyllä tee eivätkä heidän suorituksensa erityisesti pomppaa korville muusta musisoinnista. Noh kyllähän Monkmanin syntetisaattorin mouruaminen nimikappaleessa on suht vaikuttavaa kuultavaa.
Come Un… ansaitsee Sorrentin esikoislevyn lailla kiitosta rohkeasta itsensä likoon laittamisesta ja omaperäisestä tunnelmasta, mutta aivan Arian sävellysten tasolle ei tällä kertaa ylletäkään. Tästä eteenpäin Sorrentin ura siirtyikin sitten tyylillisesti selkeästi populaarimpaan suuntaan ja uusi suuntaus”huipentui” vuonna 1980 Italian Euroviisu-ehdokkuuteen.
Parhaat biisit: ”Serenesse”, ”Oratore”, ”Come un vecchio incensiere all’alba di un villaggio deserto”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 