Vuonna 1988 David Bowie päätti toimia Reeves Gabrelsin antaman neuvon mukaisesti. ”Jos levy-yhtiön pitää julkaista tarjoamasi albumi, mikset tarjoa heille sellaista levyä, joka miellyttää itseäsi?” Tuo ajatus oli lähtölaukaus Tin Machinelle, jossa Bowien ja Gabrelsin lisäksi soittivat Hunt ja Tony Sales. Vuonna 1989 julkaistu Tin Machine nousi listoille – olihan levy-yhtiö pitänyt huolta siitä, että ostava yleisö tiesi Bowien olevan ”yksi bändistä” – mutta levyn tyyli oli kauniisti sanottuna epäkaupallinen. Suuri määrä Let’s Dancen myötä Bowien löytäneistä faneista katosi, eikä levy-yhtiö EMI halunnut jatkaa sopimusta. Mutta Bowien kannalta pääasia oli toteutunut – hän oli alkanut puhdistaa sieluansa, joka oli ryvettynyt Tonightin ja Never Let Me Downin kaltaisilla julkaisuilla.
Bowien jälleensyntymän toinen vaihe oli Sound+Vision-kiertue vuonna 1990. Sen tarkoituksena oli soittaa Bowien isot hitit viimeistä kertaa livenä. Tin Machinen järkyttämille faneille kiertue tarjosi varmasti balsamia haavoihin, mutta vain väliaikaisesti. Uusi levy-yhtiö Victory julkaisi Tin Machinen II:n pian kiertueen päätyttyä.
EMI oli tyytynyt julkaisemaan pari Tin Machinen ensimmäisen albumin jälkeisillä keikoilla äänitettyä kappaletta singlejen b-puolilla, mutta Victory päätti julkaista toiselta kiertueelta kokonaisen albumin sekä keikkavideon. Paperilla idea saattoi vaikuttaa hyvältä, kohtuulliselta tai ainakin toteuttamiskelpoiselta. Toteutuksen osalta Victory ei kuitenkaan onnistunut aivan toivotulla tavalla. Se tosin ei ollut yksinomaan levy-yhtiön syytä.
Tin Machine oli alusta alkaen outo yhdistelmä, jossa Reeves Gabrelsin avantgardekitara ja Salesin veljesten punkhenkisyys olivat useimmiten törmäyskurssilla. Bowie, joka vakuutti olevansa vain yksi demokraattisen bändin jäsenistä, tuntui olevan aivan väärässä roolissa tavallisen bändin rivijäsenenä. ”A lad insane” on milloin tahansa mielenkiintoisempi kuin ”a lad quite normal”.
Bowien kannalta Tin Machine oli Tin Machine II:n ilmestyessä ilmeisesti jo täyttänyt tehtävänsä, eikä hänen sydämensä enää tainnut olla mukana musiikissa. Kiertueella Bowie jätti soittamisen vähemmälle ja keskittyi enemmän laulamiseen – ja tupakointiin. Ilmeisesti aito rokkari poltti Bowien mielikuvissa keikan aikana askin tupakkaa. Varsin huomaamattomaksi komppikitaristiksi palkattiin Eric Schermerhorn. Eri keikoilta koottu Oy Vay, Baby (jonka nimi on väännös edellisvuonna ilmestyneestä U2:n Achtung Babysta) on suunnilleen perinteisen älppärin mittaisena kuulijalle armollinen, mutta yhden kokonaisen keikan sisältävä samanniminen VHS-tallenne ei. Videolla saadaan tasa-arvon hengessä kuulla jokaisen Tin Machinen jäsenen laulavan, eivätkä Tony Salesin esittämä ”Go Now” ja Reeves Gabrelsin laulama ”I’ve Been Waiting For You” todellakaan nouse keikan kohokohtien joukkoon. Ei tosin nouse myöskään Hunt Salesin rääkymä ”Stateside”, joka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä päätyi levyllekin.
Levy alkaa Roxy Musicin ”If There Is Somethingilla”, joka kaahataan läpi samaan tapaan kuin Tin Machine II:llakin. Energiaa ja vauhtia on ehkä jopa studioversiota enemmän, mutta eipä tämän kappaleen coverointi ole vaikuttanut missään vaiheessa erityisen hyvältä idealta.
”Amazing” on yksi Tin Machinen hienoimmista kappaleista, eikä tämä liveversiokaan huono ole. Gabrelsin kitarakuviot ovat ajoittain suorastaan lyyrisiä, mutta valitettavasti hän eksyy tälläkin kappaleella välillä vinguttamaan instrumenttiaan itsetarkoituksellisen oloisesti. Bowiekin voisi kuulostaa vähemmän teennäiseltä…
Tin Machinen debyyttilevyn ”I Can’t Read” kuulostaa keikalla yhtä kakofoniselta ja melodiattomalta kuin albumillakin. Tempokin heittelehtii, mutta se ei ole ainoastaan tämän kappaleen ongelma.
Sitten onkin vuorossa ”Stateside”, jonka päävokalistina kuullaan albumiversion tapaan Hunt Salesia. Bluesahtava ja tarpeettoman pitkäksi venytetty kappale on keikalla luonnollisesti laulavan rumpalin tähtihetki, mutta onneksi yleisöä on sentään säälitty sen verran, ettei ”Statesidelle” ole ympätty rumpusooloa. Bowie tosin töräyttelee kappaleella saksofoniaan.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Aikoinaan singlenäkin julkaistu ”Under The God” nostaa jälleen energiatasoja. Tällainen suora, melko yksinkertaisista aineksista rakennettu rock toimii Tin Machinen esittämänä hyvin. Jopa Reeves Gabrelsin vinguttelut tuntuvat olevan juuri sellaisia, mitä tämä kappale kaipaa. Komppiryhmä toimii ja oikeastaan Bowienkin useilla muilla kappaleilla häiritsevältä tuntuva teatraalisuus sopii “Under The Godille”.
Tin Machine II:n päätöskappale ”Goodbye Mr. Ed” vaikutti jo studioversiona hajanaiselta, eikä livetilanne tunnu parantavan asiaa. Soittajat hapuilevat kohti loppua Bowien laulellessa sinänsä ihan mukavaa melodiaa. Kappaletta kuunnellessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että soittajat ovat hieman eksyksissä.
”Heaven’s In Here” oli Tin Machinen ensimmäinen kappale. Rento rhythm’n’blues-vaikutteinen kappale muuttui albumilla lopussa kakofoniseksi. Keikkaversio venyy peräti 12-minuuttiseksi ja suurin osa (täysin tarpeettomasta) lisäajasta kuullaan Reeves Gabrelsin epämääräisiä kitaraääniä. Sellainen on saattanut toimia 1970-luvulla, mutta tämän levyn ilmestymisen aikaan mokoma egotrippailu on kuulostanut ainoastaan ärsyttävältä. Japanilaisella Radio Session -ep:llä ”Heaven’s In Herestä” kuullaan armollisesti feidattu versio.
Osa Tin Machine II:n kappaleista oli yllättävän siloiteltuja. Yksi näistä radioystävällisemmistä kappaleista oli ”You Belong In Rock & Roll”, josta Oy Vay, Babylla kuullaan hyvin toimiva liveversio. Reeves Gabrels aikaansaa oudon kitaraäänen pitämällä hieromasauvaa kitaran kielillä. Oikeastaan päätöskappale ”You Belong In Rock & Roll” kiteyttää Tin Machinen kappaleiden ongelman. Melodisempien kappaleiden kohdalla ei voi olla miettimättä sitä, millaiseksi jokin toinen kokoonpano olisi saanut ne muokattua.
Oy Vay, Baby ei ollut myyntimenestys. Victory lopetti toimintansa levy-yhtiönä Japanin ulkopuolella samoihin aikoihin kun Oy Vay, Baby julkaistiin. Levyn markkinointiin ei ilmeisesti käytetty suuria summia, mutta olen lukenut jostain, että ei levyn painosmääräkään mikään suuri ollut. Siitä huolimatta amerikkalaiset Bowiefanit ovat kertoneet, että Oy Vay, Baby oli aikoinaan tavallinen näky jokaisen levykaupan poistohyllyssä.
Bowien uran heikoimpia julkaisuja eivät ole höperöitä lauluja sisältänyt David Bowie, kiireessä Let’s Dancen jälkeen kyhätty Tonight tai sitä seurannut Never Let Me Down. Bowien heikoin julkaisu on livelevy Oy Vay, Baby, joka oikeastaan ei edes ole Bowien levy ja joka sentään kohtalon oikusta osuu Bowie-fanien kohdalle aniharvoin.
Tin Machinen jälkeen Bowie aloitti pitkän ja vaivalloisen taipaleen takaisin yhdeksi rockmusiikin arvostetuimmista artisteista. Se tuskin olisi onnistunut ilman suuren yleisön odotusten nollaamista Tin Machinen avulla. Mutta silti… ei tämä levy olisi ollut välttämätön.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
Kappaleet
- ”If There Is Something” 3:55
- ”Amazing” 4:06
- ”I Can’t Read” 6:25
- ”Stateside” 8:11
- ”Under the God” 4:05
- ”Goodbye, Mr. Ed” 3:31
- ”Heaven’s in Here” 12:05
- ”You Belong in Rock n’ Roll” 6:59
Tuottaja: Reeves Gabrels, Max Bisgrove, Tom Dubé, Dave Bianco, David Bowie
Levy-yhtiö: London
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti