Levyarvio: Roger Waters – Amused To Death (1992)

Amused To Death on Roger Watersin kolmas studioalbumi.

What God wants / God gets / God help us all

Jätettyään Pink Floydin vuonna 1984 The Final Cutin jälkeen Roger Waters oli aloittanut uhmakkaasti soolouransa levyllä The Pros And Cons Of Hitch Hiking. Waters sai kuitenkin pian, muiden Pink Floydin jäsenten lailla, huomata ettei heidän musiikkinsa ilman emoaluksen brändiä ollut kovin kuumaa valuuttaa 80-luvun musiikillisessa ilmastossa.

Watersin asiaa ei auttanut, että hänen toinen sooloalbuminsa Radio K.A.O.S. oli niin taiteellinen kuin kaupallinen katastrofi. Väkinäisen konseptin varaan rakennettu levy sisälsi Watersin uran heikointa biisimateriaalia eikä asiaa auttanut kasarisoundeja kliseisesti hyödyntänyt tuotanto joka sai levyn kuulostamaan vanhentuneelta jo ilmestyessään. Levy myi huonosti ja sitä promotoinut komean ja kalliin lavashow’n ympärille rakennettu kiertue tuotti pelkkää persnettoa.

”Between Ian Ritchie and myself, we really fucked that record up. We tried too hard to make it sound modern. Also, the part where Billy pretends that he’s just started the Third World War I now find faintly embarrassing.”
Roger Waters

Vuonna 1989 Berliinissä järjestetty massiivinen ”sen oikean Muurin” murtumista juhlistanut The Wall -konsertti nosti Watersin profiilia hetkeksi. Tähtivierailijoiden varaan rakennettu konserttitaltiointi The Wall – Live in Berlin ei kuitenkaan myynyt erityisen hyvin.

90-luvulle tultaessa Watersin tähti olikin vahvassa laskussa. Kahdella rintamalla epäonnistunut Radio K.A.O.S. asetti kyseenalaiseksi Watersin soolouran mielekkyyden ja samaan aikaan Watersin suureksi raivoksi David Gilmour ja kumppanit myivät miljoonia levyjä ja keikkalippuja Pink Floydin nimen alla. Nimen alla joka olisi kuulunut ikuisesti telakalle jos Waters olisi saanut tahtonsa alas.

Nöyryytetty Waters ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.

Vuonna 1990 Waters jätti levy-yhtiö EMI:n ja neuvotteli managerinsa Mark Fenwickin kanssa uuden levytyssopimuksen Columbian kanssa.

Watersin kolmannen soololevyn syntyprosessi oli pitkällinen. Ensimmäisen biisin, ”Perfect Sense”, Waters oli kirjoittanut levyä varten jo vuonna 1987. Ja levyä työstettiinkin useissa erillisissä sessiossa peräti viiden vuoden ajan kunnes se lopulta saatiin monien viivästysten jälkeen kauppojen hyllyille syyskuussa 1992. Tuona ajanjaksona Waters työsti myös Ranskan vallankumousta käsittelevää oopperaansa.

Kaikki Watersin levyt The Dark Side Of The Moonista alkaen olivat olleet enemmän tai vähemmän konseptuaalisia eikä Amused To Death ollut poikkeus. Nimen Waters nappasi Neil Postmanin kirjasta Amusing Ourselves To Death. Postmanin kirja käsittelee television ja ylipäätänsä median läpitunkevaa ja ylivoimaista läsnäoloa yhteiskunnassa. Tästä tuli Watersin yksi teemoista levylle johon nivotaan myös monia muita aiheita kuten konsumerismin kritiikki sekä vieraantumisen ja nykyihmisten pinnallisuuden pohdiskelu. Yksi kantavista teemoista on kuinka media tekee kaikesta mahdollisesta viihdettä. Sota mukaan lukien. Käynnissä ollut Persianlahden sota täsmäpommeineen jotka etäännyttivät tavallisia ihmisiä ja jopa sotilaita sodan kauhuista olikin yksi keskeinen inspiraation lähde. Valitettavasti voidaan sanoa, että nyt vuonna 2024 Amused To Deathin teemat ovat jopa ajankohtaisempia kuin levyn ilmestyessä. Levy käsittelee siis raskaita aiheita, mutta Watersille tyypilisesti hän tekee sen enimmäkseen todella viihdyttävästi viestinsä satiirilla ja mustalla huumorilla kuorruttaen. Välillä Watersin iva on todella purevaa ja herkullista ja maaliksi joutuu abstraktien käsitteiden ohella myös monet yksilöt.

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Animals (1977)

Radio KAOS-fiaskon jälkeen Waters halusi siirtyä takaisin orgaanisempaan soundimaailmaan. Avukseen hän pestasi tuottaja Patrick Leonardin joka oli tehtaillut hittejä Madonnalle. Ei kuulosta erityisen soveliaalta yhteistyökumppanilta Watersille, mutta Leonard oli pitkän linjan Pink Floyd – ja ylipäätänsä progefani. Itseasiassa hän oli ollut pyörittänyt myös oma progepopbändiä nimeltä Toy Matinee yhdessä Kevin Gilbertin kanssa. Leonardin ja Watersin tuottama Amused To Death kuulostaa huomattavasti ajattomammalta kuin Radio K.A.O.S. toisaalta se soi myös pehmeämmin ja pyöreämmin kuin The Final Cut ja The Pros And Cons jotka olivat varsin terävästi ja päälle käyvästi soivia albumeita. Itseasiassa Amused To Deathin tuotanto muistuttaa täyteläisyydessään hieman The Dark Side Of The Moonia. Erinomaisesti soivan, mutta ehkä hieman ylituotetun albumin, kruunaa QSound-teknologiaa hyödyntävä miksaus. Tietynlaisen 3D-efektin mahdollistama (tosin vain jos kuulija istuu täydellisessä sweet-spotissa kaiuttimien välissä) QSound on eduksi etenkin levyn runsaissa äänitehosteissa. Pitkin levyä kuullaan jos jonkinlaista musique concrète -elementtejä kuten koirien haukuntaa, räjähdyksiä, autojen moottoreiden murinaa, puhetta ja heinäsirkkojen siritystä. Eli aika tuttua Waters/Floyd -kauraa, mutta ääniefektit ovat paikoin hyvin vaikuttavaa kuultavaa ja enimmäkseen istuvat musiikin sekaan erinomaisesti.

Pitkän kehittelyaikansa johdosta Amused To Deathilla soittaa varsin mittava muusikkokaarti. Mukana on noin kolmisenkymmentä soittajaa tai laulajaa. Plus sinfoniaorkesteri ja kuoro!

The Pros And Consilla Waters järjesti Eric Claptonin paikkaamaan David Gilmourin jättämää valtavaa aukkoa. Amused To Deathille hän onnistui hommaamaan ehkäpä vieläkin arvostetumman vanhan liiton kitarasankarin Jeff Beckin. Beck mainitaan usein ikään kuin Amused To Deathin ainoana kitaristina, mutta itseasiassa merkittävissä rooleissa pitkin levyä kitaroi myös Andy Fairweather Low ja Totosta tuttu Steve Lukather. Ja näiden kolmen maestron lisäksi kitarointia kuullaan myös Tim Piercelta, Geoff Whitehornilta, Rick DiFonzo pedal steel -specialisti B.J. Colelta. Kitarat soivat usein vahvasti blues-pohjaisesti eli tyylillisesti liikutaan suht samoissa sfääreissä kuin David Gilmourin tähdittämillä klassisilla Pink Floyd -levyillä. Etenkin Beckin soitto levyllä on usein upeaa ja vaikuttavimmin hänen kitaransa soi pitkässä elohopeamaisesti soivassa soolossa kappaleessa ”What God Wants, Part III”.

Edellistä levyä orgaanisempaa soundia korostaa se, että syntetisaattorit jätetään vähäisempään, lähinnä teksturaalisen, rooliin ja silloin kun koskettimiin erityisesti halutaan kiinnitettävän huomiota kyseessä on yleensä Hammond-urut. Rumpukoneet on jätetty myös syrjään ja sähkörumpujen tilalle on oikeat rummut. Joitain sekvenssoituja rytmiosioita mukaan on silti päässyt. Suurin osa rummuista on Graham Broadin soittamia, mutta Denny Fongheiser ja Jeff Porcaro pääsevät kannuttelemaan kumpikin yhden biisin.

Siellä tällä pitkin levyä kuullaan myös sinfoniaorkesteria ja kuoroa. Sovittajana jälleen Watersin luottomies Michael Kamen.

72 minuuttinen Amused To Death muodostuu nopeasti vilkaistuna 14 biisistä, mutta itseasiassa kolmen levy raidoista on jaettu kahteen osaan ja yksi peräti kolmeen osaan. Kokonaisuus on varsin tasavahva eikä mukana ole pahoja notkahduksia. Toisaalta ehkei erityisen kirkkaita huippujakaan. Kolme raitaa erottuu kuitenkin jossain määrin ylitse muiden; kaksiosainen ”Perfect Sense”, ja levyn kaksi viimeistä raitaa ”It’s A Miracle” ja ”Amused To Death”.

”Perfect Sense” alkaa epämääräisellä takaperoisella huudahduksella. Kyseessä oli jonkinlainen Watersin solvaus ohjaaja Stanley Kubrickin suuntaan joka tyrmäsi Watersin yritykset käyttää samplea elokuvasta 2001: A Space Odyssey. Waters ei pidä kun hänelle sanotaan ei. Huudahduksen jälkeen musiikki käynnistyy leppoisan tunnelmallisena. Yöllistä filiistä luo heinäsirkkojen sirinä. Sirinän rinnalla soi kevyesti käsiperkussiot, piano ja vienot syntetisaattoriujellukset. Watersin sanoitukset esittelevät apinan joka toimii eräänlaisena viitekehyksenä levylle. Apina, joka on tietenkin metafora meille ihmisille, vaihtelee pitkin levyä television kanavaa mikä toimii usein siirtymänä biisistä toiseen. Apina on kovin hämmentynyt median joka suunnasta puskevista ärsykkeistä ja sodasta joka sekin on karnevalisoitu. Waters esittää hyytävästi, että kaikki kiteytyy lopulta rahaan; It all makes perfect sense / Expressed in dollars and cents / Pounds shillings and pence. P.P. Arnoldin voimakas ja kirkas ääni tuo kaivattua vastapainoa Watersin käninälle.

Saman kappaleen toisessa osassa ironiamittarit heilahtaa komeasti punaiselle kun biisi muuttuu kieroutuneeksi gospeliksi Arnold laulaa paatoksellisella ”laulajadiiva-stadionilla-kansallislaulua-laulamassa” -tyylillä levyn kertosäkeen. Taustalla kuuluisa Marv Albert selostaa sukellusvenetaistelua joka ilmeisesti tapahtuu stadionilla kansan hurratessa. Aivan kuten muinaisessa Roomassa jossa Colosseum täytettiin vedellä jotta siellä voitaisiin esittää meritaisteluita.

(Kubrickin kuoleman jälkeen Waters sai tahtonsa läpi ja vuoden 2015 remix-versiossa kuullaan lopulta tietoisuuden saavuttaneen tietokoneen HAL 9000 puhetta ”…my mind is going…”)

And the Germans killed the Jews
And the Jews killed the Arabs
And Arabs killed the hostages
And that is the news
And is it any wonder
That the monkey’s confused

Ironiamittarit nykii raivokkaasti punaiselle myös levyn toiseksi viimeisessä raidassa ”It’s A Miracle”. Hitaasti poreilevassa biisissä Waters kuvailee mm. kuinka McDonald’s saapui Tiibetiin, Yosemiten kansallispuisto on muutettu golf-kentäksi japanilaisille ja lääkäri Manhattanilla pelasti kuolevan miehen ilmaiseksi. Harras kertosäe julistaa urut taustalla soiden että kyseessä on tietysti ihme. Hykerryttävää!

Yli kahdeksan minuuttinen raita kehittyy hitaasti ensin lähinnä syntetisaattoreiden varassa kunnes Porcaron tyylikkäästi soittamat rummut tulevat mukaan ja Waterskin korottaa ääntään viehättävästi melkein kuin Pros And Cons -levyllä. Pääosin Watersin ääni on kuitenkin täynnä pidäteltyä surua. Kunnes siihen nousee ivallinen vire ja hän kuvailee mehukkaasti konserttisalia jossa soi Watersin arkkivihollisen Andrew Lloyd-Webberin musiikki kunnes maanjäristys iskee saliin ja pianon kansi murskaa ”hänen vitun sormensa”. Sekin on ihme.

Kappaleen lopussa Beckin sähkökitara ujeltaa maagisesti hartaasti vokalisoiva kuoro taustallaan. ”It’s A Miracle” on upeaa musiikkiteatteria joka puree ainakin itseeni täysillä.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että hitaasta ”It’s A Miraclesista” äänitettiin myös nopeatempoinen versio jossa bassoa soitti Red Hot Chili Peppersistä tuttu Flea. Nopea versio ei kuitenkaan sopinut levyn kontekstiin ja se hyllytettiin.

(Waters on vakuuttunut, että Lloyd-Webber varasti pätkiä ”Echoesista” omaan The Phantom Of The Operaansa.)

We cower in our shelters with our hands over our ears
Lloyd-Webber’s awful stuff runs for years and years and years
An earthquake hits the theatre
But the operetta lingers
Then the piano lid comes down
And breaks his fucking fingers
It’s a miracle

Levyn päättävä yli yhdeksän minuuttinen mestarillinen nimiraita kruunaa levyn. Jälleen kappale alkaa hyvin vähäeleisesti sekvensoidun kevyen rytmiraidan, syntetisaattorien ja Beckin siellä täällä vongahtelevan kitaran varassa.

Runsaan kolmen minuutin jälkeen musiikkiin tulee hieman enemmän potkua ja Waters julistaa painokkaasti meidän huvittaneemme itsemme hengiltä. Ihmiskunta tiesi vääjäämättömän tuhon olevan edessä, mutta ei huolta onhan meillä vielä kaviaaria ja kilpa-autoja.

Intensiteetti kasvaa kun Waters messuaa kiehtovaa tarinaa joka on kuin jostain The Twilight Zone -tyylisestä 50-luvun tv-sarjasta; avaruusmuukalaiset löytävät meidät (ihmiset) käpertyneinä televisiovastaanottimien ääreen ja kattavien tutkimusten jälkeen päätyvät ainoaan loogiseen johtopäätelmään: This species has amused itself to death. Waters rääkäisee nuo rivit todella tunteikkaasti.

Tuon kliimaksin jälkeen seuraa vielä muutaman minuutin kevyt jäähdyttelyosio ja koko levyn aloittanut Alfred Razzell päästetään ääneen. Razzell oli ensimmäisen maailman sodan veteraani jonka traumana oli, että hän joutui jättämään haavoittuneen toverinsa William ”Bill” Hubbardin kuolemaan linjojen taakse. ”Amused To Deathin” lopussa hän kuvailee koskettavasti kuinka hän sai lopulta ikään kuin vapautuksen nähdessään toverinsa nimen kadonneille taistelijoille omistetussa muistomerkissä. Watersin synkkä tarina saa edes jollain tavalla onnellisen lopun.

No tears to cry
No feelings left
This species has amused itself to death
Amused itself to death

Edellä kuvaillut kolme kappaletta ovat omat henkilökohtaiset suosikkini levyltä. Ei välttämättä puhtaasti musiikillisen antinsa perusteella vaan myös herkullisten sanoitusten ja erinomaisen yleisen äänisuunnittelun johdosta. Amused To Death on levy joka vaatii sanoituksiin keskittymistä jotta siitä saisi todella kaiken irti.

Moslem or Christian Mullah or Pope
Preacher or poet who was it wrote
Give any one species too much rope
And they’ll fuck it up

Lue myös

Vuonna 2015 levystä julkaistiin uusi remiksattu versio joka oli varustettu myös kokonaan uudella kannella. Remiksaus ei muuta levyä pääosin kovin radikaalisti, mutta esimerkiksi ”The Bravery of Being Out of Range” soi huomattavasti rujommin uutena versiona jossa Leonardin Hammond on korvattu David Paichin (Toto) rosoisemmalla suorituksella samalla instrumentilla. Myös kitarointi on aiempaa rajumpaa tuossa biisissä ja mukaan on otettu myös alunperin hyllylle jääneet Beckin osuudet. Yleisesti ottaen soundista on pyritty luomaan hieman ajattomampi ja kasari/ysäri-soundia on hieman siivoiltu pois. En tunne 2015 -versiota kovin syvällisesti, mutta sanoisin, että tällä hetkellä preferoin kuitenkin alkuperäistä miksausta. Se tuntuu kokonaisuuden kannalta eheämmältä.

2015 ilmestynyt remix-versio sai uuden kansikuvan

Amused To Deathin heikkous on tietynlainen särmättömyys ja lievä tasapaksuus. 72 minuuttia Watersin maailmantuskaa on aika iso annos. Pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Itselleni tulee myös hieman ikävä Pros And Consin ja The Final Cutin raivokkuutta ja noiden levyjen äärimmäistä dynamiikkaa. Noihin levyihin verrattuna Amused To Death kuulostaa turhan pehmeältä ja ylituotetulta.

Ilmestyessään Amused To Death sai suht ristiriitaisen vastaanoton ja vaikuttaakin siltä, että levy on saanut ansaitsemaansa arvostusta vasta tulevina vuosikymmeninä. 90-luvun alussa grunge palautti kunniaan rosoisen ja raskaan perusrockin eikä ajoitus Watersin loppuun asti hiotulle ja varsin syvällisiä teemoja pohdiskelevalle konseptialbumille ollut kovin otollinen. Levy myi kohtuullisesti ja itseasiassa ainakin suoraan listasijoituksia katsoen se menestyi jopa hieman paremmin kuin Watersin edelliset soololevyt. Ilmeisesti isolla rahalla tehdyn levyn menestys ei kuitenkaan ollut läheskään toivotun kaltainen mistä kertoo ehkä sekin, että Waters ei viitsinyt edes lähteä kiertueelle sen tiimoilta.

Amused To Deathin käden lämpöinenvastaanotto lienee ollut Watersille suuri pettymys ja hän viettikin sen julkaisun jälkeen hiljaiseloa vuosikausia. Paluu parrasvaloihin tapahtui vasta 90-luvun lopussa kun hän lähti jälleen kiertueelle ja tällä kertaa aiempaa vahvemmin keskittyen nimenomaan Pink Floydin materiaaliin. Tämä oli voittoisa strategia sillä Gilmourin johtama Pink Floyd ei ollut enää aktiivinen joten tämä oli erinomainen tilaisuus Watersille ottaa yhtyeen perintöä yleisön silmissä omiin nimiinsä. Kolme vuotta kestänyt In The Flesh -kiertue oli suuri menestys ja kiertueesta julkaistiin myös samanniminen laadukas keikkataltiointi. Uutta musiikkia Waters julkaisi kuitenkin valitettavan laiskasti. Vuonna 2005 ilmestyi lopultakin hänen 80-luvulta asti kehittelemä ooppera Ça Ira. Vuosien 2004-2010 välissä hän julkaisi myös muutamia rock-biisejä sinkkuina, mutta kokonaista rock-pohjaista levyä saatiin odottaa aina vuoteen 2017 asti. Onneksi erinomainen Is This the Life We Really Want? oli odotuksien arvoinen.

Amused To Death ei ole täydellinen levy, mutta se on parasta mitä Pink Floyd -leiristä oli tässä vaiheessa tullut sitten The Final Cutin. Se on luultavasti myös Watersin paras sooloalbumi. Is This the Life We Really Want? tosin antaa hyvän vastuksen. Amused To Death on upea tutkielma sodasta, kapitalismista, mediasta, vieraantumisesta ja siitä kuinka nämä kaikki kietoutuvat toisiinsa.

Parhaat biisit: ”Perfect Sense I & II”, The Bravery Of Being Out Of Range, ”What God Want, Part 3” It’s A Miracle”, ”Amused To Death”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – The Wall (1979)

Kappaleet

”The Ballad Of Bill Hubbard” 4:20
”What God Wants, Part I” 6:00
”Perfect Sense, Part I” 4:14
”Perfect Sense, Part II” 2:51
”The Bravery Of Being Out Of Range” 4:44
”Late Home Tonight, Part I” 4:01
”Late Home Tonight, Part II” 2:12
”Too Much Rope” 5:47
”What God Wants, Part II” 3:39
”What God Wants, Part III” 4:08
”Watching TV” 6:06
”Three Wishes” 6:52
”It’s A Miracle” 8:30
”Amused to Death” 9:06

Muusikot

Roger Waters: laulu (kappaleet 2-14), bassokitara (2 intro, 13), EMU-syntetisaattori (2, 4), akustinen kitara (11, 14), 12-kielinen kitara (5) Patrick Leonard: koskettimet (1-5, 8-14), lyömäsoittimien ohjelmointi (1), kuorosovitus (2, 9-11, 13), 2. urheilutoimittajan ääni (4), Hammond-urut (5, ei vuoden 2015 uusintapainoksessa), syntetisaattorit (5, 13), akustinen piano (11, 13) Jeff Beck: kitara (1, 11, 13), soolokitara (2, 5 (vain vuoden 2015 uusintapainos), 10, 12, 14) Andy Fairweather Low: sähköinen rytmikitara (2, 9, 12) akustinen rytmikitara (2, 9), kitarat (6, 7), Rickenbacker 12-kielinen kitara (8, 12),[37] akustinen kitara (11) Tim Pierce: kitara (2, 5, 9, 12) Geoff Whitehorn: kitara (2, 8, 10, 14) B.J. Cole: pedaaliteräskitara (3, 4) Rick DiFonzo: kitara (3, 4) Steve Lukather: kitara (3, 4, 8) Bruce Gaitsch: akustinen kitara (3, 4) David Paich: Hammond-urut (5, vain vuoden 2015 uudelleenjulkaisu) John ”Rabbit” Bundrick: Hammond-urut (12) Steve Sidwell: kornetti (6, 7) Randy Jackson: basso (2, 9) Jimmy Johnson: basso (3-4, 6-8, 10, 12-14) John Pierce: bassokitara (5) John Patitucci: pystybasso, sähköbasso (11) Guo Yi & the Peking Brothers: dulcimer, luuttu, zhen, oboe, basso (11) Graham Broad: rummut (2-4, 6-10, 12, 14), lyömäsoittimet (6, 7) Denny Fongheiser: rummut (5) Jeff Porcaro: rummut (13) Brian Macleod: snare (3, 4), hi-hat (3, 4) Luis Conte: lyömäsoittimet (1, 3-4, 6-8, 10, 12) John Dupree: jousisovittaja ja kapellimestari (3, 4). National Philharmonic Orchestra Limited: orkesteri (7, 8) Michael Kamen: orkesterisovittaja ja kapellimestari (7, 8) Alf Razzell: puhe (1, 14) London Welsh Chorale: kuoro (2, 10, 11, 13). Kenneth Bowen: kuoronjohtaja (2, 10, 11, 13) Katie Kissoon: taustalaulu (2, 8, 9, 12, 14) Doreen Chanter: taustalaulu (2, 8, 9, 12, 14). N’Dea Davenport: taustalaulu (2) Natalie Jackson: taustalaulu (2, 5) P.P. Arnold: lauluäänet (3, 4) Marv Albert: urheilutoimittajan ääni (4) Lynn Fiddmont-Linsey: taustalaulu (5) Jessica Leonard, Jordan Leonard: huutavat lapset (8) Charles Fleischer: TV-evankelistan puhe (9) Don Henley: lauluääni (11) Jon Joyce: taustalaulu (13) Stan Farber (tunnettu nimellä Stan Laurel): taustalaulu (13) Jim Haas: taustalaulu (13) Rita Coolidge: lauluääni (14)