Still Life on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin kuudes studioalbumi.
Van der Graaf Generator uudistui radikaalisti vuonna 1975 muutaman vuoden tauon jälkeen syntyneellä Godbluff -levyllä. Godbluff aloitti runsaan vuoden jakson jolloin yhtyeen luovuuden liekki paloi ehkä kirkkaampana kuin koskaan aiemmin. Kaiken primus motor oli tietenkin vokalisti Peter Hammill joka sävelsi huikeaa materiaalia vielä huikeammalla tahdilla. Godbluffin sessioissa syntyi kuusi upeaa kappaletta joista kaksi säästettiin lopulta seuraavalle levylle joka nimettiin Still Lifeksi.
Yli jääneet kappaleet harras ja majesteettinen ”Pilgrims” ja energisen raivokas ”La Rossa” eivät suinkaan olleet mitään b-luokan materiaalia vaan ne jätettiin seuraavalle levylle vain siitä syystä että Godbluffille lopulta valikoituneet neljä kappaletta muodostivat niin saumattoman kokonaisuuden ettei sitä ollut syytä rikkoa lisäkappaleilla.
Vain puoli vuotta Godbluffin jälkeen julkaistu Still Life on VdGG:n 70-luvun puolivälin trilogian (Godbluff, Still Life, World Record) levyistä kaikista kosmisin ja suureellisin. Godbluffin kappaleet käsittelevät lähinnä sotaa ja aggressioita ja World Recordin inhimillisiä heikkouksia ja epävarmuuksia, mutta Still Life sukeltaa suoraan kosmokseen. Nimibiisi pohdiskelee mitä kuolemattomuus tarkoittaisi ihmisrodun psyykeelle (ei mitään hyvää) ja levyn eeppisin raita ”Childlike Faith In Childhood’s End” povaa nimensä mukaisesti ihmiskunnan nousua nykyisestä lapsuusvaiheeesta vuosituhansien päästä koittavaan valaistumiseen mikä veisi ihmiset universumin todellisiksi hallitsijoiksi. Mittakaava on siis suuri eikä kukaan meistä ole näkemässä lopputulosta kuten Hammill laulaa kappaleen sydäntä särkevässä ja samaan aikaan ylevässä lopetuksessa:
And though dark is the highway,
and the peak’s distance breaks my heart,
for I never shall see it, still I play my part,
believing that what waits for us
is the cosmos compared to the dust of the past…
In the death of mere humans life shall start
Hammill karjuu lyriikat raivoisalla ja suorastaan järisyttävällä intensiteetillä. Ymmärrän jos levyn suuret teemat ja yhtyeen äärimmäisen vakava tapa tarkastella niitä yhdistettynä Hammillin dramaattiseen tulkintaa voi monesta olla perin naurettavaa. Itsekin pystyn hymyilemään yhdistelmän huvittavuudelle, mutta perkele sentään on se myös todella vaikuttavaa!
On kiinnostavaa kuinka Hammill tarkastelee ”Childlike Faith In Childhood’s Endissa” pitkälti samaa teemaa jota hän oli käsitellyt aiemmin esimerkiksi ”Lemmingsissä” (Pawn Hearts, 1971) ja seuraavan vuoden World Recordin ”A Place To Survivessa”. Kaikissa noissa kappaleissa on lopulta kyse siitä kuinka ihmisen on tehtävä parhaansa siitä huolimatta vaikka kertoimet ja todennäköisyydet häntä vastaan olisivat kuinka musertavat hyvänsä.
Lue myös: Levyarvio: Van der Graaf Generator – World Record (1976)
Hammill on itse kuvaillut ”Childlike Faith In Childhood’s Endia” maratoniksi sen suhteen miltä kappale tuntui laulaa. Hammill on äänessä lähes koko ajan kautta 12 minuuttisen kappaleen. Usein karjuen vimmaisella tavalla. Ja hengästyttävää kuultavaa kappele on kuuntelijallekin. ”Childlike Faith In Childhood’s End” etenee hurjalla voimalla vain muutaman seesteisen hetken tarjotessa hengähdystauon. Yhtye mukailee notkeasti Hammillin vokaaleja ja ”Childlike” on hyvä esimerkki siitä kuin bändi usein rakensi eepoksensa suoraan Hammillin polveilevien sanoituksien varaan. Hammill ei kirjoittaessaan välttämättä juuri miettinyt kuinka monimutkaiset värssyt lopulta rytmittyisivät osaksi musiikkia vaan tahtilajien lopullinen määrittely jäi rumpali Guy Evansin harteille.
Dramaattinen ”Childlike Faith In Childhood’s End” on levyn kirkkain hetki, mutta levy on kaiken kaikkiaankin tasaisen loistelias eikä sisälllä oikeastaan yhtään heikkoa hetkeä.
Nimikappale ”Still Life” alkaa kirkkomaisilla uruilla ja Hammillin vokaalit kuulostavat anovilta, kuin rukoukselta, niiden kuvaillessa kuolemattomuuden saavuttaneiden ihmisten ontoksi osoittautuvaa elämää. Kolmen minuutin kohdalla rummut saapuvat mukaan nostattaen rytmistä energiaa Hammillin vokaalien muuttuessa vihaisemmiksi ja aggressiivisemmiksi. David Jacksonin saksofonit soivat kidutetusti Bantonin taivaallisesti soivien urkujen säestämänä. Hammillin vokaalien tyyli vaihtuu kuin veitsellä leikaten säröisestä karjunnasta puhtaaseen kuoropoikamaiseeen ääneen. ”Still Life” on jälleen yksi loputtomista esimerkeistä VdGG:n katalogista siitä miten taitavasti bändi hallitsee kappaleiden sisäistä dynamiikkaa ja osaa rakentaa niihin luontevasti toisiaan tasapainottavia rauhallisia ja toisaalta todella väkivaltaisia jaksoja.
”’Still Life’ is a very dark song. It’s a song about immortality – dark immortality… What the song actually say is, ’it’s terrible not to be able to die. It’s much better to have a life and then finish the story.’”
– Peter Hammill kappaleesta ”Still Life”
”La Rossa” edustaa levyn maanläheisintä ja helpoiten lähestyttävää puolta. Se on raivoisasti rokkaava kappale joka etenee hetkittäin melkein hevirokin mieleen tuovalla laukkaavalla rytmillä, mutta pitää kuulijan mielenkiinnon yllä muutamalla hyvin ajoitetulla tempo-muutoksella. ”La Rossassa” lyriikoissa tuskaillaan tilannetta jossa platoninen ystävyys on mahdollisesti muuttumassa seksuaaliseksi. Meneekö kaikki pilalle vai saavutetaanko sittenkin jotain todellista ja upeaa? Hammill ja yhtye kasvattavat tämän sinänsä arkisen aiheen niin äärimmäisiin mittoihin että peruskeittiödraaman (eh, vai makuuhuone sittenkin) aineksista rakennetaan sellainen psykodraama että vaikuttaa vahvasti siltä ettei kappaleen protagonisti selviä tilanteesta vain yksinkertaisesti Tinderiin liittymällä. Kappaleen finaalissa Jacksonin saksofonisoolo onnistuu olemaan samaan aikaan melodinen ja kaoottisen aggressiivinen. Huikea muusikko, huikea kappale.
Lue myös: Levyarvio: Van Der Graaf – Vital (1978)
Still Life on enimmäkseen suorastaan brutaali levy, mutta on silläkin kepeämmät hetkensä. Kevyimmillään levy on kauniissa ”My Room (Waiting for Wonderland)” -kappaleessa joka sisältää David Jacksonin uran ehkäpä ekspressiivisintä saksofonin soittoa. Hänen soittonsa on kappaleessa sekä melodista ja lyyristä, mutta silti purevaa. Hammill malttaa hilitä itseään kappaleessa eikä vie vokaaleita tällä kertaa missään vaiheessa ärjynnnän puolelle. Banton soittaa melko poikkeuksellisesti kappaleessa pianoa ja hoitaakin sen tyylikkäästi. Soinnilllisesti melko pelkistetyssä kappaleessa myös Bantonin bassokitaralla on merkittävä rooli mikä oli myös poikkeuksellista sillä yleensä Banton hoiti yhtyeen matalat taajuudet bassopedaaleilla. ”My Room” on äärimmäisen tyylikäs kappale ja tärkeä hengähdystauko muuten niin intensiivisellä levyllä.
Still Life on mielestäni Van der Graaf Generatorin huikean kirkkain helmi. Sen musiikki on dramaattista, rankkaa, synkkää, koskettavaa ja dynaamista. Koko bändi mielettömässä iskussa ja Hammillin sanoitukset ovat luultavasti kiinnostavinta rock-lyriikkaa mitä olen koskaan kohdannut ja Hammill tulkitsee ne ylittämättömällä intensiteetillä. Still Life on paitsi Van der Graaf Generatorin paras levy niin myös yksi progressiivisen rockin huikeimmista mestariteoksista.
Parhaat biisit: ”Still Life, ”La Rossa”, ”My Room (Waiting for Wonderland)”, ”Childlike Faith In Childhood’s End”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Pilgrims” Hammill, David Jackson 7:12
- ”Still Life” 7:25
- ”La Rossa” 9:53
- ”My Room (Waiting for Wonderland)” 8:03
- ”Childlike Faith in Childhood’s End” 12:24
Van der Graaf Generator:
Peter Hammill: vokaalit, kitara, piano David Jackson: tenori – ja sopraanosaksofonit, huilu
Hugh Banton: Hammond-urut, bassi, Mellotron, piano Guy Evans: rummut, perkussiot
Tuottaja: Van der Graaf Generator
Levy-yhtiö: Charisma
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti