Levyarvio: U.K. – Night After Night (1979)

Night After Night on vuonna 1977 perustetun U.K.:n ensimmäinen livealbumi.

U.K.:sta tuli trio yhtyeen debyytti-levyä juhlistaneen kiertueen jälkeen kun rumpali Bill Bruford ja kitaristi Allan Holdsworth jättivät yhtyeen taiteellisten erimielisyyksien johdosta. Tämä hidasti U.K.:n vauhtia yllättävän vähän sillä basisti/vokalisti John Wetton ja kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson uuden rumpalivärväyksensä Terry Bozzion kera onnistuivat maalikuussa 1979 julkaisemallaan studiolevy Danger Moneylla yli odotusten. Danger Money hylkäsi suuren osan ensimmäisen levyn jazz-rock vaikutteista suunnaten enemmän ELP-henkisen sinfonisen progen suuntaan. Danger Money siirsi yhtyettä Tavallaan turvallisempaan ja perinteisempään suuntaan, mutta omalla tontillaan kyse on erinomaisesta albumista.

Pian Danger Moneyn jälkeen uusi trio-muotoinen U.K. suuntasi kiertueelle. Night After Night äänitettiin kesällä 1979 Japanissa puolivälissä kiertuetta. Livelevyt olivat tuohon aikaan Japanissa erittäin suosittuja ja idea konserttilevyyn tulikin suoraan U.K.:n Japanin levy-yhtiöltä. Alkuperäinen suunnitelma oli julkaista se vain Japanissa, mutta lopulta levystä tuli niin hyvä että se sai globaalin julkaisun. Night After Night julkaistiin lopulta syyskuussa 1979 vain puoli vuotta Danger Moneyn jälkeen.

Night After Nightin tekee erityisen kiinnostavaksi livealbumiksi, sen yleisen laatunsa ohella, se että se sisältää kaksi aivan uutta U.K. sävellystä joita ei koskaan purkitettu studioalbumeille. Nämä uudet kappaleet ”Night After Night” ja ”As Long As You Want Me Here” vievät U.K.:n musiikkia selvästi suoraviivaisempaan suuntaan. Vaikka Night After Night on ehdottomasti pääosin progressivista rockia on uusien kappaleiden ja jossain määrin myös vanhojen biisien sovituksiin hiipinyt jännällä tavalla sivumakuja AOR:stä ja jopa new wavesta. U.K.:n energinen yhdistelmä vanhan liiton progea ja näitä uusia vaikutteita liikkui aika samalla alueella kuin Yesin seuraavana vuonna ilmestynyt Drama albumi. Olisikin ollut äärimmäisen kiinnostavaa kuulla kolmas U.K. studioalbumi vaikka juuri tuohon aikaan Yesissä hääränneen ja tuottajan uraa aloittelleen Trevor Hornin ohjastamana.

Night After Night on vahva näyttö Jobsonin, Wettonin ja Bozzion 70-luvun livekunnosta. Yhtye oli menettänyt Brufordin ja Holdsworthin myötä kaksi omaperäistä virtuoosia, mutta heitä ei tule Night After Nightia kuunnellessa ikävä. Erityisen hämmästyttävää on miten hyvin Jobson onnistuu paikkaamaan koskettimillaan ja viulullaan Holdsworthin jättämän aukon. Jobsonin syntetisaattorit soivat uljaan tuhdisti kautta levyn ja ensimmäisellä levyllä hänen soundejaan vaivannut kylmyys on täysin poissa. Jobson oli yksi alkuperäisen progressivisen rockin taitavimmista muusikoista ja Night After Night jos jokin on yksi tämän väittämän merkittävimmistä todistusaineistoista. 

Myös Wetton on kovassa iskussa. Hän lienee näihin aikoihin basistitaitojensa huipulla ja hänen bassokitaransa saakin Holdsworthin poissa ollessa huomattavasti debyyttilevyä suuremman roolin. Se myös murisee paikoin lähes yhtä komeasti kuin King Crimsonin riveissä aikoinaan. Wetton laulaa voimallisesti kautta levyn ja hänen kehitystänsä vokalistina näinä vuosina kuvaa hyvin se että hän laulaa tällä livelevyllä paremmin kuin ensimmäisellä U.K.:n studiolevyllä. 

Bozzio hoitaa oman tonttinsa varmakätisesti soittaen kappaleet tuhdimmalla otteella kuin Bruford, mutta ei silti varsinaisesti yksityiskohdissa lintsaillen. Bozziosta tuli myöhemmin urallaan varsin innovatiivinen rumpali massiivisine rumpusetteineen, mutta Night After Nightilla hän tuntuu olevan vielä ”vain” pirun taitava muusikko joka hoitaa hommansa ja sillä hyvä.

Night After Nightin kruunaa erinomaiset soundit. Ne ovat tuhdit, mutta silti erottelevat. Huhujen mukaan Night After Nightia korjailtiin aika paljon studiossa jälkikäteen kuten 70-luvun lopulla livelevyjen kohdalla tavaksi oli jo tullut. Kuuntelunautintoa tämä ei ainakaan omalla kohdalla häiritse sillä soitto kuulostaa koko ajan intensiivisen energiseltä ja lähinnä joissain vokaalikohdissa päähän hiipii ajatus että onko tämä oikeasti voinut kuulostaa näin hyvältä.

---

Lue myös: Levyarvio: U.K. – s/t (1978)

---

Night After Night

Night After Night käynnistyy Staccatomaisesti iskevä nimibiisillä joka on levyn ensimmäinen kahdesta uudesta kappaleesta. ”Night After Night” sisältää päräyttävän urkusoolon Jobsonilta ja vaikka se on U.K.:n biisiksi varsin yksinkertainen sisältää se riittävästi progressiivisia elementtejä pysyäkseen kiinnostavana power-trio -rymistelynä loppuun asti. ”Night After Night” on  jälleeen yksi hyvä esimerkki siitä että myös proge-biisi voi rokata kunnolla. 

Olen nähnyt väitteitä että ”Night After Night” olisi kokonaan studiossa äänitetty kappale ja ehkä tarkoitettu yhtyeen seuraavan levyn sinkuksi, mutta en osaa tätä varmistaa sillä niin hyvin se soundiensa puolesta sulautuu levyn muuhun materiaalin.

Rendezvous 6:02

”Night After Nightin” jälkeen kuullaan vahva ja varsin alkuperäiselle uskollinen tulkinta yhdestä Danger Moneyn parhaasta biisistä eli melankolisesta ”Rendezvous 6:02:sta”. Wettonin vokaalit ovat ehkäpä parhaimmillaan tässä levyn emotionaalisessa kohokohdassa ja Jobsonin sähköpiano-luritukset ja pistävät syntetisaattori-surahdutkset ovat upeaa kuultavaa.

Nothing To Lose

Seuraava kappale ”Nothing To Lose” sen sijaan ottaa hieman enemmän vapauksia suhteessa studioversioon. ”Nothing To Lose” kappaleella U.K. kääntyi ensimmäistä kertaa suoraviivaisemman musiikin suuntaan ja proge-fanit usein parjaavat sitä sen enteillessä jo horisontissa häämöttävää Wettonin AOR-bändi Asiaa, mutta minusta se on todella tehokas kappale ja ai että miten messevän paksusti Jobsonin syntetisaattorit kappaleen (kieltämättä liian lyhyessä) introssa pörisevätkään! Instrumentaalinen väliosa joka nostaa ensin Wettonin basson keskiöön ja siirtyy sitten Jobsonin kipakkaan viulusooloon on myös tehokas.

 As Long As You Want Me Here

”Nothing To Losesta” jatketaan vielä popimpaan suuntaan. ”As Long As You Want Me Here” oli Wettonin uusi sävellys joka vie U.K.:n musiikkia jo turhankin lähelle tulevaisuudessa häämöttävän Asian AOR-pehmoilua. Kappale oli selvä merkki siitä että Wettonin ja Jobsonin näkemykset yhtyeen tyylistä eivät oikein enää kohdanneet. Jobson tahtoi soittaa progressiiivista rockia ja Wettonin mieltymykset suuntautuivat yhä enemmän ja enemmän yksinkertaisemman vakaalivetoisen pop-rockin suuntaan. ”As Long As You Want Me Here” on kyllä sinänsä ihan kelpo AOR-ralli, vaikka kertosäkeen hinkkaaminen alkaakin kyllästyttämään nopeasti, ja olisi ollut kuin kotonaan Asian parilla ensimmäisellä levyllä. U.K. -musiikilta se ei kuitenkaan oikein tunnu. Kappaleen taustavokaaliharmoniat pistävät myös miettimään että niinköhän ne tosiaan kuulostivat yhtä hyvältä konsertissa vai lieneekö niitä työstetty studiossa jälkikäteen?

Alaska/Time To Kill

Onneksi seuraava ”Alaska/Time To Kill” parivaljakko nostaa tasoa reippaaasti. Instrumentaalinen ”Alaska” on ensimmäinen Night After Nightilla kuultava U.K.:n debyyttilevyn biisi. ”Alaska” alkaa Jobsonin hyytävästi soiva syntetisaattori-intro jonka jälkeen rytmiryhmä iskee mukaan ja loppu kappaleesta laukataan läpi raivoisalla, studioversiota huomattavasti nopeammalla, tempolla joka on varsin vaikuttavaa kuultavaa. Kummallisesti CD:llä osa ”Alaskasta” on indeksoitu kuuluvan ”Time To Killiin”. ”Time To Kill soi tehokkaasti sisältäen Jobsoni viulusoolon ja ihastuttavan rupisella soundilla soivaa syntetisaattorin kidustusta. Väittäisin että tämä energinen ja alkuperäistä temmoltaan nopeampi ”Alaska/Time To Kill” -yhdistelmä päihittää kepeästi studioversion.

Presto Vivace / In The Dead Of Night

Rytmisesti superkompleksi ja nopea ”Presto Vivace” kaahataan läpi myös itsevarmasti josta siirrytään yhtyeen tavaramerkki-biisiin ”In The Dead Of Night”. Kappaleen kohokohta on Jobsonin futuristisen kuuloinen syntetisaattorisoolo joka osoittaa kuinka paljon hänen soundinsa oli parantanut parissa vuodessa.

On kiinnostavaa huomata ettäHoldsworthin kitaraa ei tule missään vaiheessa ikävä levyllä. Niin virtuoosimaisesti Jobson viulullaan ja syntetisaattoreillaan tilkitsee Holdsworthin jättämät aukot. Etenkin Jobsonin väkivaltaisesti efektoitu viulusoolo kappaleen loppupuolella on mahtava. Myös Wetton paikkaa omalta osaltaan tilannetta hänen bassokitaransa soiden huomattavasti aggressiivisemmin ja enemmän pinnassa kuin studioversiolla. Toki Jobson ja Wetton ovat nokkelasti valinneet levylle pääosin musiikkia joissa Holdsworthin merkitys oli pienimmillään.

Caesar’s Palace Blues

Levyn päättää raivoisan vauhdikas tulkinta ”Caesar’s Palace Bluesista” joka oli yksi Danger Money -levyn kohokohdista. Bozzion sähäkkä nykivä rumpalointi on väkevää kuultavaa, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekee Jobsonin edes takaiset siirtymät viulusta (välillä pizzicatona näppäillen, välillä jousella vinguttaen) koskettimiin ja se miten taitavasti hän molemmat hommat hoitaa. Miehen virtuoositeetti on päätähuimaavaa! Jobson oli kosketinsoittajana ehdottomasti samalla tasolla kuin vaikkapa Keith Emerson, Rick Wakeman tai Patrick Moraz. Ja viulisteina edellä mainittu kolmikko tuskin tarjoaisi juuri Jobsonille vastinetta… Kerrassaan huikea ja ainutlaatuinen muusikko. Itselläni oli ilo nähdä U.K. livenä Hollannissa vuonna 2012 eikä Jobson ollut vanhoilla päivilläänkään menettänyt ripaustakaan taidoistaan.

---

Lue myös: Levyarvio: Roxy Music – Stranded (1973)

---

Night After Night laajentui Extended Editioniksi alunperin vuonna 2016 ilmestyneellä Ultimate Collector’s Edition U.K. -boksilla ja vuonna 2019 se julkaistiin myös omana erilisenä pakkauksena. Extended Edition yli tuplaa (42 minuutista 96 minuuttiin) musiikin määrän palauttaen kappaleiden oikean konserttijärjestyksen. Extended Editionin lisämateriaaliin kuuluu suht viihdyttävät soolot jokaiselta bändin jäseneltä, mutta mikä tärkeintä erinomaiset versiot mm. kappaleista ”Carrying No Cross”, ”Danger Money”, ”Thirty Years” ja ”The Only Thing She Needs”. Night After Night olisi ansainnut ehdottomasti vähintään tuplavinyylijulkaisun aikanaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Night After Night osoittaa U.K.:n olleen vuonna 1979 uskomattomassa livekunnossa, mutta valitettavasti levy jäi yhtyeen joutsenlauluksi sillä Jobsonin ja Wettonin musiikillisiin erimielisyyksiin ei saatu ratkaisua. Molemmat miehet suuntasivat kohti soolouria tosin Jobson houkuteltiin hetkeksi ennen sitä vierailijaksi Jethro Tullin riveihin. 80-luvulla Jobson suuntautui säveltämään musiikkia tuottoisasti tv-sarjoihin ja mainoksiin ja Wetton puolestaan perusti AOR-supergroup Asian josta tuli hetkeksi todella suosittu. Bozzio perusti heti U.K.:n hajoamisen jälkeen new wave -bändi Missing Personsin. On sääli että kukaan kolmikosta ei tehnyt enää kovinkaan merkittäviä levytyksiä progressiivisen rockin saralla Night After Nightin jälkeen. 2000-luvulla U.K. palasi hieman vaihtelevilla kokoonpanoilla keikkailemaan muutaman kiertueen verran, mutta uutta studiolevyä yhtyeeltä ei enää saatu.

Hetken aikaa kirkkaasti palaneella U.K.:lla olisi ollut potentiaalia tehdä läjäpäin hienoja proge-levyjä 80-luvulla, mutta yhtyeen ura jäi lopulta kahteen hienoon studiolevyyn ja tähän Night After Night -livealbumiiin joka kuuluu ehdottomasti 70-luvun livelevyjen eliittiin.

Parhaat biisit: ”Night After Night”, ”Rendezvous 6:02”, ”Alaska”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

A-puoli

1. ”Night After Night” 5:21
2. ”Rendezvous 6:02” 5:17
3. ”Nothing to Lose” 5:25
4. ”As Long As You Want Me Here” 5:00

B-puoli

1. ”Alaska” 2:25
2. ”Time to Kill” 4:17
3. ”Presto Vivace” 1:12
4. ”In the Dead of Night” 6:22
5. ”Caesar’s Palace Blues” 4:58

U.K.:

Eddie Jobson: koskettimet, sähköviulu, elektroniikka John Wetton: basso, vokaalit Terry Bozzio: rummut

Tuottaja: Eddie Jobson & John Wetton

Levy-yhtiö: E.G. Records