Viikon Teos 66: Gerry Mulligan And Thelonious Monk – Mulligan Meets Monk (1957)

Kellariloukossa kävi kuhina. Nyt ei näet puhuta ahdistuneen Dostojevskin asunnosta 1800-luvun Pietarissa, vaan Manhattanin 52. Kadulla sijaitsevasta kellariasunnosta, jota Gil Evans vuokrasi vuosina 1946-1948. Juilliardiin klassista trumpetinsoittoa opiskelemaan tullut Miles Davis löysi toisen kodin Evansin luota, ja asunnossa kokoontui pienen pystypianon ääreen koko joukko nuoria, musiikillisesti oppineita jazz-muusikoita. Näiden kokoontumisten seurauksena syntyi Miles Davisin nonetti, jonka levytys Birth of the Cool on uuden koulukunnan ohjelmanjulistus.

Gil Evansin kämppäkaveri, baritonisaksofonisti, säveltäjä ja sovittaja Gerry Mulligan on paikoin murahtanut, että Milesin nimi oli Birth of the Coolin kannessa lähinnä siksi, että tämä organisoi muusikot paikalle. Hän levyttikin myöhemmin Re-Birth of the Cool -nimisen levyn. Miles kieltämättä omi monien loistavien muusikoiden tekemisiä (Kind of Bluen ”So What” ja ”Blue in Green” voisivat hyvin olla myös Bill Evansin sävellyksiä, vaikka Milesin nimissä ovatkin, ja Teo Macerolla oli melkoinen rooli In a Silent Wayn ja Bitches Brew’n koostamisessa). Mulligan ja Lee Koniz olivat ehkä aivan yhtä lailla Coolin soundin kantaisiä kuin Miles ja Gil Evanskin, ja tietysti myös lukuisa muu joukko klassisesti koulutettuja jazz-muusikoita kuten vaikka Dave Brubeck.

Mulliganin soolotuotanto on ollut minulle COVID-seisauksen ajan suuria löytöjä. Puhdeprojektejani on ollut kontrapunktin harjoitteleminen, ja Mulliganin usein pianottomat, monipuhaltimiset yhtyeet ovat malliesimerkkejä moniäänisestä jazz-musiikista. Moniäänisyys sinänsä oli osa jazzia jo klassisessa New Orleans -soundissa, jossa pasuuna, trumpetti ja klarinetti soittavat toisiinsa kietoutuvia melodioita. Mulliganin taitava kynä kirjoittaa kuitenkin paljon modernimpaa kontrapunktia, jossa yhden melodian sijaan useampi itsenäinen melodialinja käy vuoropuhelua kuin Bachin fuugassa konsanaan.

Oli aika vaikea päättää, minkä Mulliganin mainioista levyistä olisin valinnut Viikon Teokseen. Oma suosikkikolmikkoni on Dave Brubeckin yhtyeestä tutun alttosaksofonisti Paul Desmoniin kanssa tehdyt levytykset, nuoren Chet Bakerin 1950-luvun luvussa perustetun pianottoman kvartetin levytykset ja nyt käsillä oleva yhteislevytys Thelonious Monkin kanssa. Monk-levy syntyi kun Monkin silloinen saksofonisti John Coltrane ei ollut vapaana levytyssessioon (liekö ollut vielä saman heroiinikoukun metkuja jonka vuoksi Miles antoi Tranelle kenkää ja Monk pelasti hänet bändiinsä). Erinomainen vertailukohta onkin Monkin ja Coltranen yhteinen Carnegie Hall -levytys. Monkin musiikin tulkitsijana Trane on kulmikas, salamannopea ja kiihkeäkin, kun Mulliganin soitosta hohkaa lämpö ja rupatteleva huumori. Tranen soitto virtaa valtoimenaan kun Mulliganin fraasit ovat oivaltavia ja kiteytettyjä.

Olin alunperin halunnut esitellä Mulliganin nimenomaan jazzin kontrapunktin esimerkkihahmona. Tähän tarkoitukseen Monk-levytystä paremmin olisi palvellut jokin pianoton kvartettilevytys vaikka Bakerin tai Desmondin kanssa. Monkin kohtaamislevy on kuitenkin tähän ryhmään paras: se on selvästi progressiivisin näistä kolmesta ja sitä luonnehtii seikkailuhenki. Lisäksi Monk ei suinkaan toimi tavallisena pianosäestäjänä, vaan Mulliganin ja Monkin vuoropuhelu on dynaamista ja jännittävää. Levyn kuudesta kappaleesta neljä on Monk-klassikoita, yksi Mulliganin sävellys ja yksi vanha iskelmä. Yhtye ottaa sävelmät omakseen. Monk hyökkäilee kulisseista salamannopeilla iskuilla Mulliganin myhäillessä. Jostain tällaisesta jazzissa on kyse.