Levyarvio: Rush – Moving Pictures (1981)

Moving Pictures on Rushin kahdeksas studiolevy.

Vuonna 1968 perustetulla kanadalaisella Rushilla kesti pitkään saavuttaa todellinen potentiaalinsa. Yhtyeen ensimmäiset levyt olivat hieman vaivaannuttava sekoitus hard rockin ja progressiivisen rockin kliseitä, mutta vuoden 1980 Permanent Wavesilla yhtye viimeistään tuntui luovan nahkansa ja löytävän oman luontevan tyylinsä. Tuolla levyllä yhtye tiivisti ilmaisuaan ja otti mukaan enemmän pop/rock-sävyjä. Moving Pictures jatkaa onnistuneesti tällä virtaviivaistamisen tiellä.

Rushin oli alun perin tarkoitus lepäillä hetki laakereillaan hittialbuminsa Permanent Wavesin jälkeen ja julkaista livelevy, mutta kyseistä albumia promotoineen kiertueen soundcheckeissä syntyi useita niin lupaavan oloisia biisiraakileita joten kolmikko suuntasi sittenkin pikamarssia takaisin studioon.

Studioksi valikoitui jälleen Permanent Wavesin sessioissa hyväksi havaittu Le Studio ja tuottajan pallille istutettiin nyös vanha tuttu Terry Brown. Edellisen levyn pikkuhitin ”Spirit Of Radion” innostamana yhtye päätti suunnata entistä radioystävällisemmän musiikin suuntaan. Soundit hiottiin kuntoon aiempaa pikkutarkemmin, kappaleiden rakenteita suoraviivaistettiin entisestään ja ennen kaikkea niiden kestot pyrittiin pitämään maltillisina.

Moving Pictures käynnistyy todella napakasti herkullisesti rokkaavalla ”Tom Sawyerilla”. Kappale alkaa matalalla vellovilla Oberheimilla soitetuilla syntetisaattorisoinnuilla ja Rushille tässä vaiheessa vielä varsin epätyyppillisen tuhdilla 4/4 rumpubiitillä. Vokalisti/basisti Geddy Lee laulaa itsevarman painokkaasti. Ja sortumatta aiempien levyjen koomiseen ulvontaan. Ja jos melko suoraviivainen lauluosuus on tehokas niin proge-vaihteen päälle iskevä instrumentaali-osuus 7/8 tahtilajissa  se vasta hieno onkin. Etenkin Leen tuhdisti soiva, mutta silti yksityiskohtaisesti ja tarkasti artikuloiva bassokitarointi tekee vaikutuksen. Pieni miinus kappaleelle täytyy antaa sen turhan hätäisestä lopetuksesta. Näin hieno biisi olisi ansainnut jotain parempaa kuin laiskan fade-outin.

”Tom Sawyer” on yksi harvoista Rush-biiseistä joissa ulkopuolinen sanoittaja on sen teksteihin. Kappale nimittäin perustuu rumpali Neil Peartin (1952-2020) ystävän Pye Duboisin nykypäivän kapinallisesta kertovaan runoon jonka Peart sitten viimeisteli sanoituksiksi. Nimi Tom Sawyer viittaa tietenkin kirjailija Mark Twainin samannimiseen rasavilliin hahmoon joka seikkaili  USA:n sisällissotaan sijoittuvassa kirjassa The Adventures of Tom Sawyer. 

Seuraava kappale ”Red Barchetta” alkaa ilmavasti ja suorastaan leppoisasti soiden. Pian tiukka Alex Lifesonin kitarariffi tuo kuitenkin mukanaan painokkuutta Jos lempeä intro kuvailee onnistuneesti leppoisaa sunnuntai-ajelua jonkin kauniin vuoriston kyljessä kulkevalla rantatiellä niin muuten kappale tuntuu kuvailevan intensiivistä takaa-ajoa jossain suurkaupungin sokkeloissa. Nämä mielikuvani vastaavat sanoitusten todellisuutta ainakin jossain määrin. Kappale nimittäin tosiaan kertoo autoista. Ja niillä ajamisesta. ”Red Barchettan” tarina, joka oli Richard Forsterin novellin ”A Nice Morning Drive” inspiroima, kuvaa tulevaisuutta jossa yksityisautoilla hurjastelu on tiukasti lailla kielletty. Tarinan kapinallinen protagonisti lähtee kuitenkin luvatta ajelulle setänsä pienellä punaisella Ferrarilla. Ilkeät virkavallan edustajat ahdistelevat tätä oman elämänsä sankaria sitten futuristisilla ilma-ajoneuvoillaan. Positiivisesti ajatellen Peartin sanoitukset tästä ”hirvittävästä dystopiasta” jossa ei enää saa kaahailla mielin määrin urheiluautoilla voi tietenkin kokea puheenvuorona yksilönvapauden puolesta, mutta omasta mielestäni koko homma haiskahtaa vaan aika hölmöltä. Onneksi musiikillisesti ”Red Barchetta” toimii hienosti alusta loppuun sisältäen jänniä pieniä rytmisiä jippoja jotka potkivat eteenpäin kappaleen takaa-ajotunnelmaa ja kuvailevat onnistuneesti pyhällä peltilehmällä kaahailun hurmaa. ”Red Barchetta” on kerrassaan erinomainen sekoitus poppia ja progea.

Levyn kolmas raita on luultavasti sen tunnetuin kappale mikä on ehkä hieman merkillistä sillä kyseessä on täysin instrumentaalinen kappale. Ja kerrassaan nerokas instrumentaali se onkin. Toronton lentokenttäkoodista nimensä napannut ”YYZ” tuntuu tavallaan tyylilliseltä jatkolta Rushin hurjapäiselle ”La Villa Strangiatolle”, mutta siinä missä tuo Hemispheresin (1978) kappale kesti yhdeksän minuuttia onnistuu Rush tällä kertaa tiivistämään sanottavansa upeasti hieman runsaaseen neljään minuuttiin. Proge on muutakin kuin 20-minuuttisia eepoksia ja YYZ on malliesimerkki tästä. Rush pakkaa neljään minuuttiin hurjan määrän hienoja ideoita ja taitavaa soittoa ja vieläpä niin että kokonaisuus kuulostaa luontevalta.

Kappale on hieman poikeuksellisesti merkitty vain Peartin ja Leen nimiin. Ja rytmiryhmän juhlaahan YYZ onkin. Kappaleessa kuullaan ehkäpä Peartin uran hienointa rumpalointia (rumpusoundit ovat myös erinomaiset kautta levyn). Kappaleen 5/4 rytmitys perustuu kirjainten ”YYZ” muodostamaan morse-koodiin ja sen staccattomainen rytmittely onkin pitkälti koko kappaleen suola. Kolmikko soittaa yhteen todella tiukasti, mutta samaan aikaan irtonaisen rennosti. Musiikkia ei ole hinkattu hengiltä studiossa loputtomilla otoilla puhumattakaan jälkikäteentehtyistä korjailuista. 

Hieman huvittavana jälkihuomiona mainittakoon että ”YYZ”:ssä käytetään osana sen rytmejä lasin särkymiseltä kuulostavia ääniä. Rikkoutuva lasi taisi olla muotia 80-luvun alussa… efektiä kuultiin nimittäin ”YYZ”:n ohella samoihin aikoihin mm. Kate Bushin, Peter Gabrielin ja Art Bearsin levyillä.

Peartin sanoitukset ”Red Barchettassa” ovat hieman vaivaannuttavaa kuultavaa, mutta  ”Limelight” edustaa puolestaan yhtä hänen huippuhetkistään sanoittajana. Ujona ja omaa yksityisyyttään arvostavana miehenä tunnettu Peart tilittää ”Limelightissa” menestyksen kiroja eli tässä tapauksessa lähinnä sitä kuinka kuuluisuuden myötä menettää väkisinkin osan yksityisyydestään ja kuinka vaikeaa se voi olla introvertille josta tuli kuuluisa vain koska hän oli erityisen hyvä jossain asiassa. Tälläisillä teksteillä on tietysti herkästi tapana sortua kuulostamaan vain rikkaan rokkistaran itsesääliseltä ulinalta, mutta Peartin sanoitukset onnistuvat välttämään tämän ansan sillä ne tuntuvat tulevan suoraan sydämestä. Ja ylipäätään itkunsekaisen valituksen sijasta niiden sävy on enemmänkin toteava: tilanne ei ole ideaali, mutta näillä mennään. On tietenkin tavallaan hieman hassua että näin henkilökohtaisia sanoituksia ei laula kirjoittaja itse vaan basisti Lee.

Kehuni ovat tähän mennessä osuneet lähinnä Peartille ja Leelle, mutta ”Limelightin” kohdalla parrasvalot (*badum-tish*) voi suunnata Alex Lifesoniin jonka notkea, hieman Allan Holdsworthin mieleen tuova, ja juuri oikealla tavalla kevyen surumielinen kitarasoolo on kerrassaan hienoa kuultavaa. Toki Lifeson soittaa levyllä monta muutakin mainiota kitarasooloa, mutta ”Limelightissa” hän tavoittaa jotain harvinaislaatuista.

Lifesonin kitaroinnin ohella ”Limelight” on mallikasta kuunneltavaa muutenkin. Kulmiltaan pyöristetympänä se on ehkä jopa ”Red Barchettaa” onnistuneempi fuusio pop-henkistä areena-rockin tarttuvuutta ja progressiivista sofistikoituneisuutta.

---

Lue myös: Levyarvostelu: Yes: Drama (1980)

---

Levyn B-puolen käynnistää lähes 11 minuuttia kestävä ”The Camera Eye”. Verkkaisesti syntetisaattoreilla alkava kappale on aavistuksen tylsä verrattuna A-puolen herkkuihin, mutta toisaalta sen avarampi muoto tuo levylle vaihtelua. Hieman ennen kolmea minuuttia alkava energinen rullaavasti kulkeva osio on hienoa kuultavaa ja onkin melkein harmi kun se katkaistaan nopeasti junnaavalla kitarariffillä joka saattelee Leen vokaalit estradille. Lee laulaa kappaleessa hyvin, mutta itse laulumelodia ei oikein jaksa innostaa. Ei ”The Camera Eye” missään nimessä huono kappale ole, mutta se on vähemmän kuin osiensa summa ja itselleni Moving Picturesin vähiten innostavaa antia. ”The Camera Eye” jäi Rushin viimeiseksi pitkäksi biisiksi. Jatkossa yhtye pysyttelisi liiankin orjallisesti 4-6 minuutin formaatissa.

Mikä ihmeen mania proge-muusikoilla muuten oli kameroihin 80-luvun alussa? Gentle Giant teki vuonna 1980 ”I Am Camera” nimisen biisin ja Yesin ”In To The Lensessä” hoilattiin ”I am camera, camera” -kertosäettä samana vuonna. Renaissance puolestaan julkaisi vuonna myöhemmin levyn nimeltä Camera Camera… (Toki Peter Hammill oli ollut In Camera jo vuonna 1974.) Ihme linssiluteita!

”The Camera Eyen” syntetisaattorien kadotessa eetteriin siirrytään helisevien kellojen kuljettamana kryptisesti nimettyyn kappaleeseen ”Witch Hunt” (Part III of ”Fear”). Nimen, tai siis sen jälkiosan, selitys kuuluu jotensakin näin: Peart hahmotteli sanoitukset kolmeen kappaleeseen jotka käsittelivät pelon vaikutusta jokapäiväiseen elämään, mutta kipuili tekstien kanssa ja kolmanneksi osaksi tarkoitettu ”Witch Hunt” valmistui ensimmäisenä ja päätyi siis myös levytettäväksi ensimmäisen alkuperäisen kronologian vastaisesti. Kaksi ensimmäistä osaa (”Enemy Within” ja ”The Weapon”) saivat päivän valon Rushin kahdella seuraavalla levyllä ja lopulta trilogia jatkui vielä neljännellä biisillä levyllä Vapor Trails (2002).

”Witch Hunt” eroaa muista kappaleista rikkaamman instrumentaationsa johdosta. Aiemmat kappaleet kuulostava pääosin siltä kuin ne olisi mahdollista soittaa kerralla sisään kolmen miehen voimin, mutta ”Witch Hunt” sisältää runsaasti päällekkäisäänityksiä. Etenkin erilaisia perkussio-instrumentteja kuten putkikelloja, gongeja ja muuta sälää. Ja itseasiassa yhtye muuttui hetkeksi kvartetiksi ”Witch Huntissa” sillä myös kansitaitelija Hugh Syme soittaa koskettimia siinä. Levyn tyylikkäimmät syntetisaattoriosuudet kuullaankin juuri ”Witch Huntissa”. Olettaisin että tämä ei silti liity Symeen sinänsä. Polyfoninen Oberheim-syntetisaattori soi kappaleessa paksusti ja majesteettisesti. Ne, kuten levyn muutkin pienet syntetisaattorikoristelut, ovat yksinkertainen mutta tyylikäs lisä yhtyeen rock-soundiin.

Levy päättyy ”Vital Signsiin” jossa Rush palaa flirttailemaan kevyesti The Police-vaikutteisiin reggae-kohtaa-new-waven -tunnelmiin. Itseasiassa ”Vital Signs” tuo mieleeni hieman Yesin hienon Drama-levyn edelliseltä vuodelta. Rush oli kokeillut rastameininkiä kevyesti jo Permanent Wavesin hitissä ”Spirit Of The Radio” mutta nyt vaikutteet ovat entistä selvempiä. Itse en ole suuri reggaen ystävä, mutta Rushin kokeillut genren parissa ovat minusta olleet aina viihdyttäviä eikä ”Vital Signs” ole poikkeus. Kitarariffin reggae-henkisyydestään huolimatta bändi kuulostaa kuitenkin riittävästi itseltään eikä esimerkiksi The Policen kopiolta. Ja oikeista rastafareista ollaan toki kilometrien päässä. Reggae ei ollut enää Rushille täysin uusi juttu, mutta kappaleessa kuultavat syntsapulputukset taitavat olla vallankumouksellisempi asia siinä mielessä että ne lienevät ensimmäiset Rushin levyllä kuullut ohjelmoidut sekvenssit. Seuraavan runsaan kymmenen vuoden aikana syntetisaattoreiden ja muun modernin teknologian rooli Rushin musiikissa kasvoi levy levyltä.

”Vital Signs” on mainio päätös B-puolelle joka ei tosin kokonaisuutena yllä aivan timantisen A-puoliskon tasolle.

---

Lue myös

• Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
• Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
• Review: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
• Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)

---

Moving Picturesista tuli nopeasti Rushin menestynein albumi sen noustessa korkealle myyntilistoilla erityisesti Kanadassa ja USA:ssa. Levy myi lopulta pelkästään Jenkeissä yli viisi miljoonaa kappaletta. Ja mikä merkittävintä yhtye oli onnistunut nousemaan suosion seuraavalle tasolle ilman vanhojen fanien vieraannuttamista kuten jättimenestyksen kohdalla kunnianhimoisten rock-yhtyeiden kohdalla usein on tapana käydä. Rush oli muuttanut musiikkinsa suuntaa vaivihkaa ja pikkuhiljaa eikä kertarysäyksellä mikä oli kerrassaan mainio strategia ajatellen yhtyeen pitkän aikavälin suosiota.

Neil Peart on sanonut että Moving Picturesin olisi pitänyt oikeastaan olla Rushin ensimmäinen levy. En itse menisi aivan niin pitkälle sillä onhan yhtyeen aiemmilla levyillä siellä täällä myös komeita hetkiä, mutta kieltämättä Moving Pictures on erinomainen esimerkki siitä miten veteraaniyhtye voi keksiä itsensä uudelleen luontevalla tavalla. Omissa kirjoissani Moving Pictures on paitsi kolmen parhaan Rush-levyn joukossa niin ylipäätänsä yksi 80-luvun hienoimmista progepop-levyistä.

Parhaat biisit: ”Tom Sawyer”, ”Red Barchetta”, ”YYZ”, ”Limelight”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

1. ”Tom Sawyer” 4:34
2. ”Red Barchetta” 6:10
3. ”YYZ” (instrumental) 4:26
4. ”Limelight” 4:20
5. ”The Camera Eye 10:58
6. ”Witch Hunt” (Part III of ”Fear”) 4:46
7. ”Vital Signs” 4:46

Muusikot

Geddy Lee: bassokitarat, koskettimet, bassopedaalit, vokaalit Alex Lifeson: akustiset kitarat, sähkökitarat, Moog Taurus-pedaalit Neil Peart: rummut, perkussiot

Tuottaja: Rush & Terry Brown

Levy-yhtiö: Anthem Records / Mercury Records