Levyarvio: Porcupine Tree – In Absentia (2002)

In Absentia on Porcupine Treen seitsemäs studioalbumi.

2000-luvun alussa ulkoapäin katsottuna kaikki vaikutti olevan kunnossa. Yhtye oli tehnyt vakiintuneella kokoonpanolla, Steven Wilson (laulu, kitara), Richard Barbieri (koskettimet), Colin Edwin (basso) ja Chris Maitland (rummut), kolme uransa siihen asti vahvinta albumia. Vuonna 1996 ilmestynyttä Signifya seurasivat nopeassa tahdissa Stupid Dream ja Lightbulb Sun. Wilson oli erinomaisessa sävellysvireessä, yhtye soitti saumattomasti yhteen ja levyjen myynti kasvoi julkaisusta toiseen, vaikkakin maltillisesti.

Kulissien takana tilanne oli kuitenkin toinen.

Suosion ja kunnianhimon kasvaessa Porcupine Treestä oli tullut aiempaa ammattimaisempi ja enemmän sitoutumista vaativa yhtye. Uusi levytyssopimus suuren Atlantic Recordsin alaisuudessa toimineen Lava Recordsin kanssa kasvatti odotuksia entisestään ja toi mukanaan uudenlaisia paineita. Samaan aikaan Wilsonin ja Maitlandin välit alkoivat kiristyä.

Kumpikaan osapuoli ei ole myöhemmin avannut tapahtumia kovin yksityiskohtaisesti, mutta taustalla vaikuttivat ilmeisesti sekä musiikilliset että henkilökohtaiset ristiriidat. Wilson halusi viedä yhtyeen ilmaisua aiempaa raskaampaan suuntaan, kun taas Maitland ei innostunut uudesta linjasta samalla tavoin. Lisäksi Wilson koki, ettei rumpali ollut valmis sitoutumaan yhtyeeseen siinä määrin kuin sen seuraava kehitysvaihe olisi vaatinut. Maitland puolestaan halusi jatkaa opetustyötään ja tuottoisia keikkojaan West Endin musikaalien taustalla eikä ollut valmis heittäytymään täysillä rooliin rockbändin rumpalina.

Wilson ei ollut tyytyväinen enää siihen miten Maitland soitti ja jännitteet kärjistyivät lopulta tammikuussa 2002 harjoituksissa fyysiseksi yhteenotoksi, jossa rumpali tarttui Wilsoniin ja paiskasi hänet seinää vasten. Varsinaisesta nyrkkitappelusta ei ilmeisesti ollut kyse, mutta tapaus oli viimeinen pisara jo pidempään kyteneessä kriisissä. Koska Wilson oli yhtyeen kiistaton luova johtaja sai Maitland lähteä.

Valmistelut seuraavaa levyä, In Absentiaa, varten olivat jo pitkällä, joten yhtye tarvitsi pikaisesti uuden rumpalin.

Koska aikaa laajoille koesoitoille ei ollut, ratkaisua etsittiin omien verkostojen kautta. Kosketinsoittaja Barbieri tunsi sessiorumpali Gavin Harrisonin vuosien takaa ja suositteli tätä Wilsonille. Kiinnostavaa kyllä Wilson ja Harrison olivat molemmat soittaneet jo vuonna 1995 Mick Karnin albumilla The Tooth Mother, mutta he eivät tuolloin tavanneet toisiaan.

Vuonna 1963 syntynyt Harrison oli vuosituhannen vaihteessa yksi Britannian arvostetuimmista studiomuusikoista, vaikka suuri yleisö tunsi hänet vielä huonosti. Hänellä oli takanaan lähes kahden vuosikymmenen ura sessiorumpalina, jonka aikana hän oli soittanut muun muassa Iggy Popin, Level 42:n, Lisa Stansfieldin ja Al Stewartin levyillä. Vaikka Harrisonilla ei ollut muodollista musiikkikoulutusta, hän oli perehtynyt poikkeuksellisen syvällisesti rytmiikkaan, erityisesti polyrytmeihin, rytmisiin illuusioihin ja muihin hienostuneisiin tapoihin manipuloida aikaa rytmin keinoin. Kaikesta tästä tuli myöhemmin hänen suoranainen tavaramerkkinsä.

Vaikka Harrisonilla ei ollut merkittävää taustaa progressiivisen rockin parissa, hän oli ehtinyt herättää huomiota myös genren piirissä. Nuorena hän soitti lyhyen aikaa Renaissancen kiertuerumpalina, mutta vielä kiinnostavampaa oli hänen vaikutuksensa King Crimsonin legendaariseen rumpaliin Bill Brufordiin. Kun Crimson kokosi rivinsä uudelleen vuonna 1994 ja muodosti kahden rumpalin ”tuplatrion”, Bruford sai käsiinsä Harrisonin myöhemmin Rhythmic Illusions -nimellä julkaistavan käsikirjoituksen. Harrisonin kehittämät ajatukset rytmisistä illuusioista tekivät Brufordiin suuren vaikutuksen, ja niitä hyödynnettiin osana THRAKin kaksoisrumpusovitusten kehittelyä. Bruford kirjoitti myöhemmin myös Rhythmic Illusions -kirjan esipuheen, mikä kertoo osaltaan siitä arvostuksesta, jota Harrison nautti rumpalien keskuudessa jo kauan ennen liittymistään Porcupine Treehen. Paljon myöhemmin Harrisonista tuli myös King Crimsonin rumpali.

Harrison kutsuttiin aluksi mukaan pelkästään sessiorumpaliksi, mutta hänen vaikutuksensa oli välittömästi ilmeinen. Hän ei tyytynyt soittamaan suoraan valmiiksi ohjelmoituja rumpudemoja vaan rakensi kappaleisiin uusia rytmisiä näkökulmia ja osallistui aktiivisesti sovitusten hiomiseen. Hänen tarkka mutta elävä groovensa, dynaaminen soittonsa ja kykynsä saada monimutkaisetkin rytmit tuntumaan luonnollisilta muuttivat yhtyeen ilmaisua ratkaisevasti.

Harrison on eittämättä virtuoosi ja yksi teknisesti maailman taitavimmista rumpaleista. Hänen soittonsa In Absentialla ja sitä seuranneilla Porcupine Treen levyillä on aina vaikuttavaa kuunneltavaa, mutta silti on myönnettävä, että jotain myös menetettiin rumpalivaihdoksen myötä. Maitlandilla ja Edwinillä oli keskenään aivan erityinen groove, eikä Porcupine Treen uusi rytmiryhmä koskaan oppinut soittamaan yhdessä aivan yhtä maagisella tavalla, vaikka yksilösuoritukset olivatkin aina priimaa.

Musiikillinen muutos oli tosin ollut Wilsonin mielessä jo ennen Harrisonin mukaantuloa. Teini-ikäisenä hän oli innostunut heavy rockista, mutta kyllästyi siihen myöhemmin. 2000-luvun alussa hän löysi raskaan musiikin uudelleen ja huomasi, että rockista hänen mielestään puuttunutta kokeellista asennetta löytyi juuri brutaalimman metallin suunnasta. Etenkin ruotsalaiset yhtyeet Meshuggah ja Opeth miellyttivät Wilsonia. Jälkimmäisen kanssa hän päätyi myös hedelmälliseen yhteistyöhön, kun Porcupine Treetä fanittanut yhtyeen nokkamies Mikael Åkerfeldt pyysi hänet tuottajaksi. Wilson tuotti Opethin vuonna 2001 ilmestyneen Blackwater Parkin, josta muodostui yhtyeen läpimurtolevy ja joka nosti sen äärimetallin kansainväliseen eliittiin.

Wilson halusi yhdistää modernin metallin brutaalin voiman omaan melodiseen ja melankoliseen ilmaisuunsa sekä progressiivisen rockin rakenteisiin. In Absentiaa ei ehkä voi kutsua suoraan metallilevyksi, eikä se toisaalta täysin muistuta perinteistä progemetalliakaan. Pikemminkin kyse on uudenlaisesta melodisen progen, vaihtoehtorockin ja metallisten kitaroiden hybridistä, jossa raskaus ja herkkyys ovat jatkuvasti vuoropuhelussa keskenään.

Levyllä oli myös sen metalliseen ja raskaasti soivaan musiikkiin sopiva teema. Tai oikeastaan pikemminkin osittain teema, sillä samaan tapaan kuin edellisilläkin albumeilla In Absentia muodostuu useista toisiaan sivuavista aiheista. Levyn nimi antaa vihjeen keskeiseen teemaan. In absentia on latinaa ja tarkoittaa ”poissa ollessa”. Termiä käytetään esimerkiksi oikeudessa tapauksissa, joissa syytetty tuomitaan ilman tämän läsnäoloa, mutta Wilson viittaa nimellä hieman laajempaan, jopa eksistentiaaliseen poissaoloon.

Nimi tiivistää osuvasti albumin maailmankuvan, jossa sen henkilöt ovat fyysisesti, henkisesti tai emotionaalisesti poissa: eristäytyneitä, vieraantuneita tai menneisyyteen kadonneita. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä toimii koko levyn läpäisevänä teemana pikemminkin kuin viittauksena mihinkään yksittäiseen kappaleeseen.

Wilson käsittelee teemaa useissa kappaleissa sarjamurhaajien kautta. Sarjamurhaajilta tuntuu puuttuvan jotain, mikä tavallisilla ihmisillä on luonnostaan. Kutsui sitä sitten sieluksi tai empatiaksi. Wilsonin kiinnostus sarjamurhaajiin, joka sai myöhemmin vielä jatkoa, on tuntunut minusta aina aavistuksen lapselliselta. Hänen kunniakseen on kuitenkin todettava, etteivät sanoitukset sorru erityisen mauttomaan kauheuksilla mässäilyyn.

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Levyn ensimmäinen raita esittelee tehokkaasti Porcupine Treen uuden tyylin. Eikä ihme, sillä sessioiden viimeisenä valmistunut kappale rakennettiin eräänlaiseksi tiivistelmäksi In Absentian eri puolista. Lyhyen, hiljaisen ja abstraktisti surisevan alun jälkeen äänikuvaan iskee vimmaisesti raskas Drop D -virityksellä soitettu riffi, jota Harrisonin räjähtävän voimakas rummutus korostaa entisestään. Kaikki on äänitetty kristallinkirkkaasti ja poikkeuksellisen erottelevasti, jopa aavistuksen steriilisti.

Tehokasta riffiä runttaavat osuudet ovat siihenastisen Porcupine Treen raskainta ilmaisua, mutta niitä tasapainotetaan onnistuneesti kevyemmillä ja melodisemmilla jaksoilla. Sanoituksissa häiriintynyt sarjamurhaaja vaanii metsässä ja toteaa, kuinka ”on kovin eroottista”, kun itkevän naisen meikki valuu.

Musiikki ei muistuta Wilsonin ihailemia ruotsalaisia äärimetalliyhtyeitä. Mieleen tulee pikemminkin kevyempi versio yhdysvaltalaisesta Toolista, eikä tämä ole tarkoitettu vähättelyksi. Juuri Wilsonin melodinen, lähes kuoropoikamainen lauluääni yhdistettynä synkkiin sanoituksiin ja raskaisiin riffeihin muodostaa yllättävän omaperäisen yhdistelmän. Kuten jo aiemmin totesin, In Absentialla ollaan selvästi uuden äärellä, ja ”Blackest Eyes” toimii tästä erinomaisena esimerkkinä.

Seuraavan kappaleen, ”Trainsin”, myötä tunnelma kevenee huomattavasti. Sarjamurhaajateemasta siirrytään Wilsonin toiseen suosikkiaiheeseen, nostalgiaan. ”Trains” viittaa Wilsonin lapsuuteen hänen asuessaan junaradan varrella ja nukahtaessaan usein raiteiden kilkatukseen. Hän onkin kertonut junien vievän hänen mielensä yhä lapsuuden tunnelmiin. Sanoituksissa junamuistoihin sekoittuvat ensirakkauden ristiriitaiset tuntemukset: ”You’re tying me up / I’m dying in love”. Myös junaa kuvataan hieman pahaenteiseen sävyyn: ”A 60-ton angel falls to the Earth / A pile of old metal, a radiant blur / Scars in the country, the summer and her”. Keskimääräistä kepeämpi ”Trains” ei siis ole täysin irrallaan In Absentian muusta tunnelmasta.

Musiikillisesti ”Trains” on silti huomattavasti keveämpi kuin ”Blackest Eyes”. Alavireisesti räyhäävät sähkökitarat vaihtuvat folk-henkisesti näppäiltyyn akustiseen kitaraan, ja mukana on jopa osio, jossa banjo ottaa pääroolin taustallaan intensiivinen käsientaputus. Ollaan lähes Riverdance-tunnelmissa. Mukana on kuitenkin myös tyypillisempää bändisoittoa, enkä ole vieläkään aivan varma, onko tämä kummallinen yhdistelmä viehättävä vai vain ärsyttävä. Ehkä kallistun kuitenkin enemmän nauttimaan kappaleesta.

”Trains” on erinomainen esimerkki siitä, kuinka Wilson jatkaa In Absentialla Porcupine Treen musiikin rakenteiden sovittamista pop-formaattiin, mutta loihtii niiden sisään aina jotain aavistuksen kummallista ja epäkonventionaalista. Myös osalla yhtyeen jäsenistä oli epäilyksiä kappaleen suhteen, ja etenkin Barbieri on kertonut inhoavansa ”Riverdance”-osiota. Kuuntelijat kuitenkin tykkäsivät. ”Trainsista” on tullut yksi yhtyeen keikkojen kohokohdista ja sen eniten striimattu kappale, vaikka sitä ei julkaistu varsinaisena singlenä. Radioille toimitettiin tosin promosingle.

Sitten tempo hidastuu. Helisevästi kaikuvalla dulcimerilla käynnistyvä ”Lips Of Ashes” rakentaa unenomaisen, paikoin jopa ambientmaisen tunnelman. Kappaleen keskiössä ovat Wilsonin näppäilemä dulcimer, Barbierin kerroksellista tekstuuria luovat koskettimet, tyylikkään vähäeleinen sähkökitara sekä ennen kaikkea eteeriset, hyvin pintaan miksatut lauluosuudet, jotka ovat monin paikoin sanattomia. RytmiryhmäEdwin ja Harrison pysyttelee koko kappaleen ajan hienovaraisesti sivuroolissa. Harvat lauletut sanat maalaavat epämääräisellä tavalla painajaismaista tunnelmaa, ja ensimmäisen kappaleen ”mustimmat silmät” tekevät paluun. Ehkä myös ”Lips Of Ashes” on mahdollista liittää levyn sarjamurhaajateemaan.

Neljäs kappale nostaa jälleen tempoa ja tuo koko yhtyeen takaisin etualalle. ”The Sound Of Muzak” groovaa hämmästyttävän luontevasti 7/4-tahtilajissa, vaikka Harrisonin napakka ja hieman odottamattomasti aksentoiva rummutus pyrkii jatkuvasti hämärtämään rytmin painopisteitä. Wilson oli arvostellut ihmisiä idiootteina pitävää musiikkiteollisuutta jo Lightbulb Sunin kappaleella ”Four Chords That Made A Million” melko kömpelöin lopputuloksin. Musiikillisesti ”The Sound Of Muzak” on selvästi onnistuneempi, vaikka esimerkiksi säkeet ”The music of rebellion makes you rage / But it’s made by millionaires / Who are nearly twice your age” eivät erityisen teräviltä tunnukaan. Koukuttava kertosäe tehokkaan bändisoiton ohella pelastaa kuitenkin paljon.

Toisaalta Wilson ei ollut täysin väärässä. Kappaleen sanoituksissa hän suree maailmaa, jossa musiikki menettää vähitellen merkityksensä eikä sitä enää koeta kulttuurisesti tärkeäksi: ”One of the wonders of the world is going down.” Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin havainto tuntuu jopa ennakoivalta. Musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta samalla sen asema yhteisenä kulttuurisena kokemuksena on monella tavalla heikentynyt ja ihmisten vapaa-ajan keskeisiksi ilahduttajiksi on noussut aivan muut asiat. Myös kuvaus ”Elevator Prozac stretching on for miles” tuntuu nykyhetkessä enemmän kuin osuvalta.

Now the sound of music comes in silver pills
Engineered to suit you, building cheaper thrills
The music of rebellion makes you wanna rage
But it’s made by millionaires who are nearly twice your age
Soul gets squeezed out
Edges get blunt
Demographic
Gives what you want

Tähänastiset kappaleet ovat enemmän tai vähemmän noudattaneet popmusiikin rakenteita, mutta kahdeksanminuuttinen ”Gravity Eyelids” rikkoo hieman rajoja. Hurisevalla Mellotronilla ja triphop-henkisesti ohjelmoiduilla rummuilla käynnistyvä kappale rakentaa kärsivällisesti aavemaista tunnelmaa ja siirtyy rockmaisempaan sointiin vasta noin kahden minuutin kohdalla, kun Harrisonin rummut iskevät mukaan. Wilson harmonisoi tehokkaasti itseään, ja kappaleen puolivälissä kuullaan lyhyt, triphopmaisesti kupliva jakso, josta staccatomaisesti iskevät sähkökitarat johdattavat musiikin raskaaseen, metalliseen osioon. Sitä halkoo likaisella soundilla soiva sähkökitara, ja ajoittain taustalta iskevät lasermaiset syntetisaattorit. Lopulta kappale kiertyy takaisin eteerisen intronsa tunnelmiin.

Kappaleen sanoitukset luovat epämääräisellä tavalla häiriintynyttä tunnelmaa. ”Gravity Eyelids” ei kiinnity ilmiselvästi sarjamurhaajateemaan, mutta sen voi tulkita kurkistukseksi tällaisen ”poikkeusyksilön” sielunelämään.

Myöskään seuraava kappale ”Wedding Nails” ei liity ilmiselvästi sarjamurhaajateemaan, sillä kyseessä on kokonaan instrumentaalinen raita. Wilson ja Barbieri, joka on merkitty kappaleen toiseksi säveltäjäksi, ovat kuitenkin haastatteluissa viitanneet siihen, että kappaleella pyrittiin kuvastamaan pimeän kellarin tunnelmaa ketjuineen ja kolinoineen. Meluisa, likaisesti ja hetkittäin hyvin raskaasti pauhaava, mutta toisaalta välillä lähes kokonaan hiljenevä raita onnistuukin tässä kohtuullisen hyvin. Pidän ”Wedding Nailsin” likaisista tekstuureista ja häiriöefekteistä, mutta sen keskeinen, kahden kitaran unisonossa soittama riffi ei ole erityisen innostava. Kokonaisuus jää rajuista kontrasteistaan huolimatta liian toisteiseksi.

Seuraava raita ”Prodigal” on levyn vähäisintä antia. Se on suhteellisen kevyesti soiva kappale, joka tyylillisesti viittaa Stupid Dreamin ja Lightbulb Sunin materiaaliin. Vertailussa se ei kuitenkaan pärjää kovin hyvin, ja sen miellyttävimmäksi anniksi jäävät Edwinin herkullisesti pompahteleva bassoraita ja Harrisonin hienovarainen rumpalointi. Sanoitukset vaikuttavat kertovan yksinäisestä, hieman epäonnisesta yksilöstä, joka on yrittänyt etsiä elämälleen tarkoitusta uskonnosta, huumeista ja televisiosta. Mikään ei kuitenkaan tunnu johtavan mihinkään, vaan kaikki jää lopulta irralliseksi ja merkityksettömäksi. Synkästi ajatellen kappale voidaan tulkita sarjamurhaajan syntytarinaksi tai ainakin yhdeksi palaksi kokonaisuutta.

Oudosti nimetty ”.3” kulkee komeasti möyrivän bassokuvion johdattamana ja elokuvamaisten jousien koristelemana. Lähes kokonaan instrumentaalinen, Metanoia-levyn (1998) jamittelut mieleen tuova kappale on mukava tunnelmapala, mutta ei lopulta oikein johda mihinkään. ”.3” olikin alun perin tarkoitettu osaksi ”Strip the Soulia”, mikä ehkä selittää sen irrallisuuden lopullisella albumilla.

Yhdeksäs raita ”The Creator Has a Mastertape” on yksi levyn kohokohdista. Leikkisästi Pharoah Sandersin ”The Creator Has a Master Plan” -klassikkoon (Karma, 1969) viittaava kappale ei kuitenkaan ole avantgardejazzia, vaan vimmaisesti kaahaavaa mutanttimetallifunkkia.

”The Creator Has a Mastertape” palaa ilmiselvällä tavalla sarjamurhaajateemaan. Sen groteskit sanoitukset maalaavat kuvan kontrollifriikistä, joka pyrkii hallitsemaan ympäristöään kuin tuottaja studiossa masternauhaa. Valitettavasti kontrolliin kuuluu myös äärimmäinen väkivalta muita ihmisiä kohtaan. Perhekin on perustettu vain pahoinpitelyä varten. Lopulta masternauhakin unohtuu taksin katolle, kuten Jimi Hendrixille aikoinaan kävi. Tämä symboloi tietysti sanoitusten päähirviön lopullista irtaantumista ihmisyydestään.

Kappaleen äänimaailmaa hallitsevat äärimmilleen vääristetyt kitarasoundit, rujot riffit, Wilsonin monotoniset ja vahvasti efektoidut vokaalit sekä Harrisonin vimmaisesti piiskaama tiukka komppi. Edwinin funkahtava, pomppiva bassokuvio pehmentää hieman muuten vihamielisen kappaleen tunnelmaa. Kerrassaan hieno biisi.

He captured and collected things
And he put them in a shed
He raised a proper family
So he could tie them to a bed
The creator had a master tape
But he left it in a cab
I stared into the void tonight
The best dream I ever had

Seuraava kappale, ”Heartattack in a Layby”, rauhoittaa tunnelman. Se on hidas ja hiljainen, suorastaan unelias balladi. Ja erittäin kaunis sellainen. Kappaleen keskeisin koukku ovat sen upeat moniääniset lauluharmoniat, jotka Wilson laulaa kaikki itse studiotaian mahdollistamana. Sanoitukset kertovat sydänkohtauksesta tienposkessa. Kohtauksen kourissa kärvistelevä päähenkilö ehtii ajatella vielä lopuksi vaimoaan, jonka kanssa hän oli kuvitellut vanhenevansa yhdessä. Nyt hän tuleekin pyyhkiytymään pois yhteisestä tulevaisuudesta. In absentia.

Edellinen kappale ehkä laski kuuntelijan sykettä, mutta nyt se nostetaan jälleen tappiin Edwinin painostavalla bassokuviolla ja raskaasti soivilla sähkökitaroilla. ”Strip the Soulin” komeasti rullaava mutta silti aavistuksen nykivä bassolinja tuo mieleen Massive Attackin ”Safe From Harmin”, jonka bassokuvio puolestaan on samplattu Billy Cobhamin kappaleesta ”Stratus”. Kappale palaa jälleen sarjamurhaajakuvastoon viitaten seksuaaliseen väkivaltaan, pahoinpideltyyn perheeseen (taas!) ja ylipäätään sieluttomuuteen, jonka synnyttämä tyhjyys on täytettävä väkivallalla ja tuholla. Wilson laulaa sanoitukset tehokkaasti, välillä ikään kuin kaukaisuudesta huutaen ja välillä aivan kuin korvanjuuressa kuiskaten. Muuten onnistunut kappale tuntuu yli seitsemän minuuttisena aavistuksen ylipitkältä.

Levyn päättää tyylikäs ja minimalistinen pianoballadi ”Collapse the Light Into Earth”. Kappale sai innoituksensa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista, sillä Wilson kirjoitti sen reaktiona tapahtumiin, vaikka sanoitukset eivät liity aiheeseen millään suoralla tavalla. Surumielinen ja kohtalokas tunnelma on kuitenkin helppo yhdistää tuon traagisen päivän herättämiin ajatuksiin.

Kappale rakentuu yksinkertaisen, kilahtelevan pianokuvion ja Max Richterin minimalistiset sävellykset mieleen tuovan pianoraidan sekä Wilsonin herkän vokaaliosuuden varaan. Lopussa mukaan nousee suriseva Mellotron, jonka sointi alkaa muistuttaa jousikvartettia, kunnes oikeat jouset liittyvät mukaan saumattomasti. Samalla Wilsonin laulu muuttuu hartaaksi, sanattomaksi vokalisoinniksi. ”Collapse the Light Into Earth” on sävellyksenä äärimmäisen yksinkertainen, mutta komean sovituksensa ansiosta se kasvaa lopulta varsin huumaavaksi päätökseksi. Yksi Wilsonin uran kauneimmista kappaleista ja hieno päätös levylle.

Lue myös

Wilsonilla oli valtava pooli kappaleaihioita, joista In Absentia lopulta koottiin. Tuotteliaisuus oli niin ylenpalttista, etteivät kaikki äänitetyt kappaleet mahtuneet edes albumille, vaan ylijäämämateriaalia päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Futile-EP:lle. In Absentialle valikoitunut materiaali on laadukasta, mutta kokonaisuudessa on jotain aavistuksen tasapaksua, mistä en saa täysin kiinni. Joka tapauksessa yli 68-minuuttisena levy tuntuu hieman ylipitkältä. Mutta mitä olisi kannattanut jättää pois? Keskinkertainen ”Prodigal” olisi ilmeisin valinta, mutta olisin melkein valmis luopumaan myös ”Wedding Nailsista” tai ainakin lyhentämään sitä hieman.

In Absentia aloitti hedelmällisen, usean levyn mittaisen yhteistyön Porcupine Treen ja tanskalaisen visuaalisen taiteilijan Lasse Hoilen välillä. Kannessa tuskaisesti irvistävä, siniseksi sävytetty ihmishahmo, Hoile itse, kuvastaa onnistuneesti albumin synkkää teemaa. Hahmon luonnottomuutta korostaa se, että silmästä puuttuvat kokonaan värikalvo ja pupilli. ”Sielun peili” on poissa, in absentia. Groteski kansi tuntuu myös viittaukselta King Crimsonin debyyttialbumin In the Court of the Crimson Kingin kanteen, mikä on soveliasta, sillä kyllä Crimson-geenit myös In Absentian musiikissa kuuluvat.

In Absentia nosti Porcupine Treen profiilia, mutta se ei silti ollut aivan sellainen läpimurto kuin oli toivottu. Levy myi noin 100 000 kappaletta, mikä oli kyllä noin kolme kertaa enemmän kuin mihin yksikään yhtyeen aiempi julkaisu oli yltänyt. Atlanticin alamerkin Lavan kanssa tehty sopimus oli kuitenkin nostanut odotukset paljon korkeammalle, etenkin kun rahaa paloi nyt aiempaa enemmän kalliimpaan studioon ja suurempaan markkinointibudjettiin. 

Kriittisesti In Absentia sai pääosin positiivisen vastaanoton ja Wilson itse on julistanut sen Porcupine Treen parhaaksi levyksi. Itse en menisi aivan niin pitkälle, mutta kyllä se vähintään yhtyeen top-5:een yltää.

Oleellisinta In Absentiassa on kuitenkin se, että se määritteli hyvin pitkälti yhtyeen suunnan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Seuraavat levyt eivät tuoneet mukanaan suuria tyylillisiä irtiottoja. Lopulta tätä voidaan pitää jopa albatrossina Porcupine Treen niskassa, sillä viimeistään The Incidentin (2009) kohdalla jämähtäminen oli johtanut tilanteeseen, jossa jopa yhtye itse ja etenkin Steven Wilson oli suorastaan kyllästynyt omaan musiikkiinsa. Tämä puolestaan johti siihen, että Wilson siirtyi The Incident -kiertueen jälkeen keskittymään soolouraansa, jonka puitteissa hän koki itsensä vapaammaksi määrittelemään musiikkinsa uudelleen levy levyltä. Porcupine Tree palasi pitkältä tauoltaan vasta vuonna 2021, ja sen jälkeenkin yhtyeen kohtaloksi on jäänyt olla Wilsonin uralla pikemminkin yksi sivuprojekteista.

Parhaat biisit: ”Blackest Eyes”, “The Sound Of Muzak”, “Gravity Eylids”, “The Creator Has A Mastertape”, “Heartattack In A Lay By”, “Collapse The Into Earth”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Kappaleet

  1. ”Blackest Eyes” 4:23
  2. ”Trains” 5:56
  3. ”Lips of Ashes” 4:39
  4. ”The Sound of Muzak” 4:59
  5. ”Gravity Eyelids” 7:56
  6. ”Wedding Nails” 6:33
  7. ”Prodigal” 5:32
  8. ”.3” 5:25
  9. ”The Creator Has A Mastertape” 5:21
  10. ”Heartattack In A Layby” 4:15
  11. ”Strip the Soul” 7:21
  12. ”Collapse the Light Into Earth” 5:54

Porcupine Tree

Steven Wilson: laulu, akustinen ja sähkökitara, piano, koskettimet, banjo Richard Barbieri: analogiset syntetisaattorit, mellotron, Hammond-urut, koskettimet Colin Edwin: bassokitara Gavin Harrison: rummut, perkussiot

Vierailijat

Aviv Geffen: taustalaulu (kappaleissa ”The Sound of Muzak” ja ”Prodigal”) John Wesley: taustalaulu (kappaleissa ”Blackest Eyes”, ”The Sound of Muzak” ja ”Prodigal”), lisäkitara (kappaleessa ”Blackest Eyes”)

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: Lava Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑