Levyarvio: Gong – Zero To Infinity (2000)

Zero To Infinity on Gongin 10. studioalbumi.

Vuonna 1967 perustetun Gongin historia loputtomine henkilöstövaihdoksineen ja spin-off-bändeineen on yksi rockhistorian monimutkaisimmista. Edes kursorinen koko historian läpikäyminen ei ole tämän arvostelun puitteissa mahdollista, mutta alkuaikojen käänteistä saa jonkinlaista kuvaa Camembert Electriquen, Flying Teapotin, Angel’s Eggin ja Youn arvosteluistani. On kuitenkin syytä valottaa tässä kohtaa hieman, mitä tapahtui Youn (1974) jälkeen ja kuinka 26 vuotta myöhemmin lopulta päädyttiin levyyn Zero To Infinity.

Gongin perustajajäsen, johtaja ja mytologian rakentaja Daevid Allen (1938–2015) päätti jättää yhtyeensä Youn jälkeen. Alun perin kevyesti jazzilla kyllästettyä psykedeelistä progea soittanut Gong oli liukunut vähitellen lähemmäs jazz-rockia, ja musiikista oli tullut Allenin mielestä liian teknistä. Hänen anarkistiselle ja hassuttelevalle Gong-mytologialleen päihdekeijuineen (Pot Head Pixies) ja muine kummallisine hahmoineen ei tuntunut olevan enää tilaa alati koukeroisemmaksi muuttuvan musiikin seassa. Allenin päätökseen vaikuttivat myös oman henkisen tien etsintä sekä ristiriidat yhtyeen sisällä.

Gongin seuraava levy Shamal syntyi melko tasa-arvoisesti kolmen keskeisen hahmon – basisti Mike Howlettin, puhallinsoittaja Didier Malherben ja rumpali Pierre Moerlenin (1952–2005) – luotsaamana. Tuon erinomaisen levyn jälkeen yhteistä näkemystä jatkosta ei kuitenkaan syntynyt. Howlett olisi halunnut tehdä vokaalipitoista musiikkia, joka olisi kumartanut Allenin suuntaan, kun taas Moerlen kannatti instrumentaalista jazzrock-linjaa. Malherbe puolestaan ei osannut päättää. Levy-yhtiö Virgin sen sijaan osasi: se asettui tukemaan Moerlenin näkemystä. Howlett jäi sivuun, ja Gong päätyi virtuoosirumpali Moerlenin käsiin.

Seuraavat levyt Gazeuse! ja Expresso II tehtiin vielä Gongin nimellä, mutta kun sopimus Virginin kanssa raukesi, yhä lähemmäs jazzrockin keskitietä ajautunut yhtye nimettiin Pierre Moerlen’s Gongiksi. Moerlenin johtama kokoonpano julkaisi studiolevyjä 1980-luvun lopulle saakka, mutta taiteellinen taso heikkeni vähitellen.

Entä Allen?

Lähdettyään Gongista Allen teki 1970-luvulla kolme sooloalbumia, esitti Gong-musiikkia Planet Gong -nimen alla ja perusti Bill Laswellin kanssa lyhytikäisen new wave -vaikutteisen yhtyeen New York Gongin, joka julkaisi mainion studioalbumin About Time vuonna 1980.

Allen vietti suurimman osan 1980-luvusta synnyinmaassaan Australiassa elättäen itsensä välillä muun muassa taksinkuljettajana. Vuosikymmenen lopulla hän palasi Englantiin ja perusti The Invisible Opera Company of Tibet -projektin, jonka kokoonpanossa oli mukana myös vanha tuttu Malherbe. Vuonna 1989 projekti muuttui Gongmaisoniksi, kun mukaan liittyi Mother Gongista tuttu Harry Williamson. Vuonna 1990 Gong-nimi herätettiin henkiin yksittäistä televisioesiintymistä varten; mukana olivat muun muassa Allen, Gilli Smyth, Malherbe ja Pip Pyle. Vuonna 1992 Gongmaison muuttui pysyvästi Gongiksi, mikä johti pari vuotta myöhemmin studioalbumiin Shapeshifter.

Shapeshifter sisälsi kelpo musiikkia, mutta oli kokonaisuutena hieman hutera. Levy ei myöskään herättänyt ilmestyessään suurta huomiota. Syynä saattoivat olla osittain sen laadulliset puutteet, mutta myös se, että internetin myötä käynnistynyt progressiivisen rockin minirenessanssi oli vielä muutaman vuoden päässä.

Zero To Infinity on selvästi väkevämpi paluu todelliseen Gong-soundiin. Shapeshifterilla keskeisistä Gong-jäsenistä Allenin ohella mukana oli vain puhallinsoittaja Didier Malherbe, mutta nyt joukkoon liittyvät alkuperäisjäsen, ”avaruuskuiskailija” Gilli Smyth, ja mikä tärkeintä, basisti Mike Howlett.

Howlett tuo mukanaan paitsi tuttua Gong-groovea maukkaalla bassonsoitollaan (vaikkei se aivan 70-luvun tasolle yllä), myös Shapeshifteriä huomattavasti huolellisemman tuotantojäljen. 1980-luvun alussa Howlettista tuli hetkeksi varsin kysytty tuottaja hänen työskennellessään muun muassa China Crisisin, Orchestral Manoeuvres in the Darkin ja Gang of Fourin kanssa. Nyt hänen tuottajanlahjansa kanavoituvat onnistuneesti vanhan emoaluksen käyttöön, ja Zero To Infinity onkin soundimaailmaltaan yksi Gongin onnistuneimmista albumeista.

Pelkästään vanhan kaartin voimin levyä ei kuitenkaan tehty. Malherben rinnalla puhaltimia soittaa taitava jazzmuusikko Theo Travis, josta tuli sittemmin Steven Wilsonin ja Robert Frippin keskeinen yhteistyökumppani sekä Soft Machinen jäsen. Travisin rooli on merkittävä, sillä valtaosa levyn puhallinosuuksista on juuri hänen soittamiaan, ei Malherben. Hän vastaa myös kosketinsoitinosuuksista, jotka viittaavat paikoin selvästi Tim Blaken tyyliin.

Modernia otetta levylle tuo rumpali Chris Taylorin vähäeleinen ja hillitty soitto, joka kumartaa hetkittäin jopa hiphop-rytmiikan suuntaan.

Lue myös:

Levy alkaa lyhyellä, alle minuutin mittaisella instrumentaalilla ”Foolefare”, jossa melankolisesti ja juhlavasti soiva saksofonimelodia johdattaa ilman taukoa levyn ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen ”Magdaleneen”. Nopeatempoinen mutta pehmeästi soiva raita kulkee modernin, trip hop -henkisesti rullaavan rytmiraidan varassa, jonka yllä Malherben duduk ja Travisin tenorisaksofoni sooloilevat vuorotellen. Allen vuoroin hihkuu nuorekkaasti ”Yo!”, vuoroin raakkuu pitkästi venyttäen sanoituksia, joissa Zero kohtaa jumalatar Magdalenan. Yhdistelmä ”Foolefare” ja ”Magdalene” on mainio startti levylle ja osoitus siitä, kuinka yhtye onnistuu modernisoimaan soundiaan kuulostaen silti nimenomaan Gongilta.

Kolmas raita ”The Invisible Temple” on yli 11-minuuttinen minieepos. Se alkaa utuisasti Smythin kuiskailuilla ja monologilla, jota värittävät Malherben bambuhuilu, kevyet symbaaliäänet ja taustalla vähitellen voimistuva syntetisaattori. Viittaus 70-luvun Gongiin on selvä. Noin kolmen minuutin kohdalla tunnelma muuttuu modernimmaksi, kun Taylor alkaa soittaa yksinkertaista komppia ja Malherbe käynnistää pitkän, polveilevan alttosaksofonisoolon. Smythin puhelaulu palaa, ja soolovuoron ottaa Travis tenorillaan. Musiikki etenee miellyttävästi, mutta Taylorin pelkistetty soitto tekee kokonaisuudesta paikoin turhan minimalistisen. Pierre Moerlenia tulee väistämättä hieman ikävä. Seitsemän minuutin kohdalla tapahtuu kuitenkin käänne: Howlettin basso ottaa määrätietoisemman roolin, Allen sooloilee kulmikkaasti sähkökitaralla ja Smythin vokaaleihin tulee lisää voimaa hänen julistaessaan: ”Diana hunts but never kills.” Travis soittaa vielä rytmisemmän soolon Allenin atonaalisesti valittavan kitaran säestyksellä. Taylorin rumpalointi piristyy, mutta ei aivan riittävästi. Lopetukseen olisi kaivannut enemmän energiaa, jotta kappale olisi yltänyt You-albumin pitkien raitojen tasolle.

Neljäs kappale ”Zeroid” on leikkisästi keinuva ja hetkittäin viehättävän katkonaisesti etenevä raita. Allenin elektronisesti efektoitu ääni kertoo tarinaa virtuaalimaailmassa matkustavasta Zerosta, nyt siis Zeroidista, joka kohtaa baarissa professori Paradoxin ja rouva Jumalan. Tämä toteaa kylmästi: ”Zero, you will never be hero to me.” Vastaukseksi Allen repäisee sähkökitarasoolon, minkä jälkeen Smyth palaa ääneen ja tuo tarinaan jälleen jumalatar Magdalenan, jonka Zero kuvittelee ajan halkeamasta astuvaksi papittareksi, tähdet hiuksissaan. Tarina muuttuu yhä sekavammaksi ja happoisemmaksi – täysin Gongin hengessä.

”Wise Man in Your Heart” kulkee jälleen tasaisen modernin kompin varassa. Pääosassa on Allenin eteerisen kaunis ja herkkä laulu, taustalla hiljaa poreileva syntetisaattori ja Travisin sopraanosaksofoni. Kappale on kaunista ja rentouttavaa kuunneltavaa, mutta kahdeksan minuutin kesto tuntuu liialliselta. Sanoitukset Allen kirjoitti jo vuonna 1969, ja kappaleesta kuultiin vielä pidempi versio hänen vuoden 1976 soololevyllään Good Morning.

”The Mad Monk” toimii tervetulleena energiapiikkinä. Taylorin komppi on nyt terävästi synkopoitu ja aiempaa kiinnostavampi, ja taustalla riitasointuisesti iskevä piano pitää kuulijan hereillä. Allen pikemminkin räppää kuin laulaa sanoitukset, joissa Zeroid kohtaa hullun munkin, joka opettaa teen keittämisen jaloa taitoa ja promotoi Lafta-joogaa tienä onneen.

”Yoni on Mars” (Smythin ja Travisin sävellys) nostaa pääosaan Smythin avaruuskuiskailun, Howlettin möyrivän bassolinjan, keveästi leijuvat syntetisaattorit ja Travisin sopraanosaksofonin. Tässä vaiheessa Zeroid kohtaa Marsissa koiraansa ulkoiluttavan Yonin – hyvän noidan. Tai jotain sinne päin. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, ettei Gong ota itseään tai mytologiaansa turhan vakavasti.

Seuraavalla raidalla tunnelmat kuitenkin hieman vakavoituvat. Surumielisesti leijuva, jazzahtava ”Damaged Man” muistuttaa loputtomien sotien traagisista seurauksista ja toteaa jokaisen diktaattorin sisällä elävän pelästyneen pienen pojan. Uhmakkaassa sävyssä on kaikuja Camembert Electriquen klassikosta ”You Can’t Kill Me”. Musiikillisesti kappale ei kuitenkaan yllä samalle tasolle, vaikka Allenin laulusuoritus onkin vahva. Lopun free jazz -osio ei istu kokonaisuuteen täysin luontevasti. Siirtymä seuraavaan raitaan on silti onnistunut: free jazz -kakofonian keskellä alkaa soida puhelin, joka johdattaa luontevasti kappaleeseen ”Bodilingus”.

”Bodilingus” on levyn rohkein ja hulluttelevin raita. Rytmisesti terävä ja absurdilla tavalla leikittelevä kappale nostaa surrealistisia kierroksia entisestään: virtuaali-Zeron, eli Zeroidin, kuolleeksi luultu keho soittaa puhelimella sankarillemme. Tämä antaa Allenille tilaisuuden sekä vokaaliseen tyylittelyyn että humoristiseen kommentointiin oman ikääntymisensä suhteen – olihan hän tuolloin jo 62-vuotias. Taylorin rumpalointi toimii tässä erityisen hyvin, etenkin satunnaisten perkussioiskujen ansiosta. Allenin lopun lakoninen ”thank you very much” on vaikea olla kuulematta viittauksena Kevin Ayersin kappaleeseen ”Stranger in Blue Suede Shoes”.

Toiseksi viimeinen raita ”Tali’s Song” on hidas ja tunnelmallinen kappale, jossa suurimman vaikutuksen tekee Travisin kaunis poikkihuilusoolo.

Levyn päättää lähes kahdeksanminuuttinen instrumentaali ”Infinitea”. Vihkosen mukaan Zeroid kohtaa kappaleessa vielä kertaalleen kaikki tarinan hahmot keskellä metsää muodostaen piirin, joka muuttuu Gong-mytologiassa merkittävää roolia näytteleväksi näkymättömäksi temppeliksi. Mukana on myös bioenergiasta muodostuva avaruusalue, joka muuttuu – tietenkin – lentäväksi teekupiksi. Tätä kaikkea ei ehkä olisi voinut päätellä instrumentaalisesta jamittelusta, vaikka kyseessä onkin selvästi musiikillinen jälleennäkeminen: ”Infinitea” ujuttaa transsimaisesti toistuvan teemansa sekaan hienovaraisia viittauksia aiemmin kuultuun materiaaliin. Valitettavasti kappale jää junnaamaan paikoin liian pitkäksi aikaa Travisin tarmokkaasta sooloilusta huolimatta, ja loppuun jää kaipaamaan jonkinlaista nostatusta tai twistiä. Sellaista ei kuitenkaan tule, vaan musiikki hiipuu fade-outiin.

Osa Zero To Infinityn kappaleista kärsii lievästä tyhjäkäynnistä, mutta musiikki on silti kauttaaltaan vähintään miellyttävää kuunneltavaa, ja levy kantaa 63-minuuttisen kestonsa kohtuullisen vaivattomasti. Zero To Infinity ei ole väkevä revoluutio, vaan hillitty evoluutio, jossa tuttuun Gong-soundiin lisätään maltillisesti modernia sointia. Jos 70-luvun Gong oli psykedeelinen kosminen vallankumous, Zero To Infinity on sen kypsä, vinosti virnuileva jälkikaiku, ei nuoren hullun manifesti, vaan paljon kokeneen visionäärin lempeä paluu äärettömyyteen.

Parhaat biisit: ”Magdalena”, ja The Invisible Temple”. ”Wise Man In Your Heart”, ”Yoni On Mars”, ”Bodilingus”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Levyarvio: Gong – The Universe Also Collapses (2019)

Kappaleet:

  1. ”Foolefare” (Allen, Travis) − 0:42
  2. ”Magdalene” (Allen, Howlett, Malherbe, Taylor) − 3:58
  3. ”The Invisible Temple” (Allen, Howlett, Malherbe, Smyth, Taylor, Travis) − 11:35
  4. ”Zeroid” (Allen, Howlett, Smyth) − 6:08
  5. ”Wise Man in Your Heart” (Allen, Howlett, Pierre Moerlen) − 8:04
  6. ”The Mad Monk” (Allen, Howlett, Taylor, Travis) − 3:25
  7. ”Yoni on Mars” (Smyth, Travis) − 6:07
  8. ”Damaged Man” (Allen, Howlett, Taylor, Travis) − 5:13
  9. ”Bodilingus ”(Allen, Howlett, Taylor, Travis) − 4:03
  10. ”Tali’s Song” (Allen) − 6:25
  11. ”Infinitea” (Allen, Howlett, Smyth, Taylor, Travis) − 7:48

Gong:

Daevid Allen: kitara, piano, sähkökitara, laulu, elektroniikka Mike Howlett: Basso, sähkökitara Didier Malherbe: Saksofoni (altto), doudouk, bambuhuilu Gilli Smyth: Laulu, Space Whisper, lintujen äänet Chris Taylor: Perkussiot, rummut, lehmänkello Theo Travis: Urut, huilu, koskettimet, saksofoni (sopraano), saksofoni (tenori), theremin, elektroniikka, drone-äänet, loopit

Muut muusikot:

Mark Robson: koskettimet, taustalaulu

Tuottaja: Mike Howlett & Gong Eclective

Levy-yhtiö: One Eyed Salmon Records, Snapper Music

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑