Kun Don Airey liittyi Deep Purpleen, julkaisi yhtye melko nopeaan tahtiin kaksi studioalbumia. Niistä jälkimmäisen, vuonna 2005 ilmestyneen Rapture Of The Deepin jälkeen yhtye kuitenkin vietti vuosia tien päällä, eikä uuden studioalbumin tekemisestä muistaakseni kuultu edes huhuja. Tuoreimman albumin kappaleita alettiin vähitellen korvata setissä vanhemmilla, mutta onneksi sentään harvemmin kuulluilla kappaleilla. Epäilemättä yhtyeen jäsenetkin pohtivat, mitä uutta he voisivat tarjota yleisölle.
Vaikka Deep Purple ei studioon mennytkään, olivat yhtyeen jäsenet julkaisseet Rapture Of The Deepin jälkeen soololevyjä. Vuonna 2006 Ian Gillan juhlisti 40 vuotta kestänyttä uraansa hauskalla Gillan’s Inn -albumilla, jolla vieraili melkoinen määrä tuttuja nimiä esittämässä kappaleita Gillanin pitkän uran varrelta. Gillanin vuonna 2009 julkaisema One Eye To Morocco taas kuulostaa enemmänkin kokoelmalta lauluja, jollaisia ei ehkä olisi saanut sopimaan luontevasti Deep Purplen albumeille. Don Airey oli tehnyt soololevyn A Light In The Sky vuonna 2008 ja Steve Morse Bandilta ilmestyi vuonna 2009 albumi Out Standing In Their Field. Lisäksi Steve Morse julkaisi vuonna 2010 Sarah Spencer -nimisen laulajan kanssa tekemänsä leppoisan albumin Angelfire ja Roger Glover And The Guilty Partyn tyylikäs If Life Was Easy -albumikin julkaistiin kesällä 2011.
Maaliskuussa 2011 Deep Purplen ilmoitettiin kiertävän kesäkuussa Pohjois-Amerikkaa muutaman vuoden tauon jälkeen – tällä kertaa sinfoniaorkesterin kanssa. Kiertueelle annettiin nimeksi The Songs That Built Rock. Heinäkuussa – sekä myöhemmin loppuvuodesta – samanlainen esitys saatiin myös Eurooppaan. Idean isästä en onnistunut löytämään tietoa, mutta eihän orkesterin kanssa esiintyminen ollut Deep Purplelle mitään uutta. Jon Lordin vuonna 1969 säveltämä Concerto For Group And Orchestra lienee tunnetuin esimerkki ja kun sen 30-vuotisjuhlakonsertti otettiin vuonna 1999 vastaan positiivisesti, esitti yhtye ”Concerton” vuosituhannen vaihteessa eri orkesterien kanssa kaikkiaan kolmisenkymmentä kertaa eri puolilla maailmaa. Tuon jälkeen Jon Lordin tilalle Deep Purpleen oli tullut Don Airey, joka hänkin oli kertonut haastattelussa haluavansa tehdä joskus musiikkia orkesterin kanssa.
The Songs That Built Rock -kiertueen orkesterisovitukset olivat pääosin Don Aireyn ja Steve Morsen tekemiä, mutta oli mukana myös vanhempia, Jon Lordin tekemiä sovituksia. Orkesterin osuus vaihtelee kovasti eri kappaleilla. Välillä orkesteri on integroitu hienosti mukaan, välillä taas sen merkitys kokonaisuuteen jää varsin vähäiseksi. Useimmiten orkesterin tehtäväksi jää melko yllätyksetön, ennalta-arvattavien kohtien korostaminen tai sävelmaton punominen purppuramuusikoiden taustalle. Täytyy kuitenkin todeta, että lavalla Deep Purplen takana soittanut orkesteri oli visuaalisesti jännittävä lisä tällä kiertueella.
Deep Purple kävi jälleen esiintymässä Montreux’n jazzfestivaaleilla Stravinski-salissa, tällä kertaa aivan yhtyeen Euroopankiertueen alussa. Tuo heinäkuun 16. päivänä ollut keikka taltioitiin ja julkaistiin sekä tupla-cd:nä että dvd:nä. Sama setti esitettiin myös kahta päivää myöhemmin Italian Veronassa ja tuon illan keikka on julkaistu nimellä Live In Verona. Jos joku pohtii, kannattaako vastikään audioformaatissa julkaistua Live In Veronaa hankkia, niin musiikillisesti se on lähes identtinen Live At Montreux 2011:n kanssa.
Keikka alkaa orkesterin esittämällä alkusoitolla ”Deep Purple Overture”, joka on kapellimestari Stephen Bentley-Kleinin kokoama potpuri Deep Purplen kappaleiden teemoista hauskasti 1960-luvun viihdejazztyyliin sovitettuna. Sen lopussa Ian Paice aloittaa ”Highway Starin” tutun rummutuksen ja pian päästään kuulemaan tuota Machine Headin avausraitaa orkesterilla maustettuna. Ainahan Deep Purple on soittanut Montreux’ssä pirteän keikan, mutta ehkäpä soittaminen Neue Philharmonien kanssa oli virkistävää vaihtelua.
Seuraavana kuultava, alun perin Deep Purple In Rockilta löytyvä ”Hard Lovin’ Man” oli The Songs That Built Rock -kiertueen yllätys. Yksinkertainen ja rankka riffi saa tukea orkesterilta ja dvd:ltä on hauska seurata sellistejä soittamassa kappaleen laukkakomppia. Eihän tämä kappale orkesteria kaivannut, mutta oli joka tapauksessa tällä kiertueella mukava ja ennen kaikkea yllättävä ”uusi” kappale setissä.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Machine Headin kappaleet ovat luonnollisesti ehkä vielä tavallistakin vahvemmin esillä, ollaanhan tässä sentään esiintymässä kaupungissa, jossa albumi oli äänitetty melko tarkkaan 40 vuotta aiemmin. Hieman melankolinen ”Maybe I’m A Leo” rauhoittaa tunnelmaa. Versio on toki tyylikäs, mutta olisin kyllä kuullut tämän kappaleen sijasta mieluummin tuoreempaa materiaalia.
”Strange Kind Of Woman” soitetaan edelleen samaan tapaan kuin jo muutaman vuoden aikana on totuttu. Tällä kiertueella ei kuulla enää mitään turhaa venyttämistä Gillanin ja kitaran kaksintaistelun avulla, vaan melko suora versio vanhasta singlehitistä. Orkesteri ei tuo ”Strange Kind Of Womanille” juurikaan lisäarvoa ja olen tainnut esittää mielipiteenäni jo ennenkin, että tämänkin kappaleen olisi voinut jättää pois setistä jo vuosia aiemmin.
Tuoreimmalta Rapture Of The Deepiltä on mukana enää nimikappale ”Rapture Of The Deep”. Sen riffin musiikilliset viittaukset Lähi-Idän musiikkiin korostuvat orkesterin soittaessa mukana. Tämä on yksi niistä kappaleista, joihin orkesteri oikeasti toi muutakin kuin vain pientä lisäväriä.
”Woman From Tokyo” palasi tällä kiertueella settiin ja sekin kuulostaa orkesterin kanssa hyvältä. Rauhallisen väliosan kohdalla orkesterisäestys on onnistunut. Kun orkesteri muuten kuitenkin lähinnä myötäilee kitaran ja koskettimien soittoa, ei ”Woman From Tokyokaan” tunnu käyttävän orkesterin suomia mahdollisuuksia ihan optimaalisesti.
Steve Morsen säveltämä lyhyehkö instrumentaali ”Contact Lost” on orkesterin kanssa ehkä vielä hieman tavallista dramaattisempi. Kappaleen loputtua Morse jatkaa jonkin aikaa sooloiluaan ilman säestystä. Sen perään kuullaan normaalistikin hieno ”When A Blind Man Cries”, joka saa tyylikästä tukea orkesterilta. Tällaisen keikan suvantovaiheen kohdalla tulee väkisinkin mieleen, että settiin olisi kannattanut ottaa enemmänkin sellaista materiaalia, jossa orkesteri pääsee paremmin esiin.
Steve Morsen Concerto-kiertueen aikana säveltämä ”The Well-Dressed Guitar” oli kuultu myöhemmilläkin kiertueilla. Nyt se päästiin jälleen kuulemaan orkesterin kera ja tämä Morsen vauhdikas näytösnumero on kyllä riemastuttavaa kuunneltavaa.
Loppuosa keikasta vietetään nostalgisissa tunnelmissa. ”Knocking At Your Back Door” alkoi Perfect Strangersilla joko Mellotronilla tai syntetisaattorilla tehdyillä jousiäänillä. Eivät tässä käytetyt aidot jousisoittimet kuulosta kovinkaan erilaisilta, mutta varsinkin kertosäkeen aikana kuultavan riffin aikana ne antavat mukavasti lisäväriä musiikkiin. Tällä levyllä kuullaan kappaleesta varsin onnistunut versio.
Don Aireyn sooloilu antaa vinkin seuraavasta kappaleesta. Rento blues “Lazy” kuulostaa jälleen hyvältä. Tällä kertaa sen aikana kuullaan yllätys, kun kapellimestari Stephen Bentley-Klein hyppää kappaleen loppupuolella lavalle ja soittaa viulusoolon.
Seuraava kappale palauttaa muistot vuoteen 1997 ja tuolloin ilmestyneeseen livelevyyn Live At The Olympia ’96. Tuolla levyllä ”No One Came” soitettiin yllättäen puhaltimien kanssa, mutta nyt taustalla on kokonainen orkesteri. Hienosti groovaava kappale saa jälleen mukavan lisäsäväyksen mukanasoittavilta puhaltajilta.
”Don Airey Keyboard Solo” on perinteinen viihdyttävä sikermä klassista musiikkia, elokuvasävelmiä ja kaikkea siltä väliltä. Osa koskettimilla tuotetuista äänistä ei oikeastaan sopisi mihinkään kappaleeseen, mutta tällä tavoin syntetisaattorien – ja tietysti myös kosketinsoittajan – monipuolisuus tulee osoitettua yleisölle.
”Perfect Strangers” oli mukana myös Concerto-kiertueella, eikä sen kuuleminen The Songs That Built Rock -kiertueella ollut mikään yllätys. Kappale oli jo alunperin rakenteeltaan sellainen, että orkesterin saa melko luontevasti ujutettua mukaan sitä soittamaan. ”Perfect Strangers” kuuluu keikan onnistuneimpiin esityksiin.
Ilmeisesti ”Space Truckin’” kuuluu joidenkin yhtyeen jäsenten suosikkeihin, muuta selitystä en keksi sen setissä roikottamiselle. Myös tällä keikalla osa kappaleen lauluosuuksista tuottaa selvästi vaikeuksia Gillanille.
Kun tätä keikkaa katsoo dvd:ltä, niin orkesteri näyttää nauttivan varsinaisen setin viimeisenä kappaleena kuultavan ”Smoke On The Waterin” soittamisesta. Eikä se näytä olevan Purplenkaan jäsenille mitään pakkopullaa. Se kuuluisa riffi kuulostaa vaskilla tuettuna hieman kornilta, mutta onpahan tämä ainakin totutusta poikkeava versio.
”Smoke On The Waterin” jälkeen odotellaan hetki ennen encoreiden alkua. Yhtye jammailee jonkin aikaa alunperin Booker T. & The M.G’s -yhtyeen ”Green Onionsin” parissa ennen kuin siirrytään ”Hushin” pariin. Jostakin syystä tällaiselle 1960-luvulta peräisin olevalle kappaleelle orkesteritausta sopii hyvin.
Roger Glover pääsee soittamaan bassosoolon Ian Paicen tahdittamana ennen kuin vuoroon tulee toinen tuttu encore ”Black Night”. Steve Morse ja Don Airey soittavat pitkähköt soolot ja kun keikka päättyy, vaikuttaa yleisö tyytyväiseltä. ”Black Nightin” loppuessa levyn miksaaja on kuitenkin tehnyt oudon ratkaisun – yleisön aplodit häivytetään poikkeuksellisen nopeasti, vaikka cd:llä olisi ollut vielä runsaasti tilaa.
Live At Montreux 2011 on luonnollisesti hyvin äänitetty ja toteutettu livelevy. Jollei melko yllätyksetön setti häiritse, niin tämä on ihan asiallinen – ja orkesterin ansiosta erilainen – näyte Deep Purplen keikkakunnosta vuonna 2011. Setin painottuminen niihin vanhoihin, satoja kertoja soitettuihin klassikoihin tuntuu kuitenkin valitettavalta. Tuoreimman albumin nimikappale ja kaksi Steve Morsen instrumentaalia on aika mitätön määrä siihen nähden, että Morse oli tämän keikan aikaan ollut Deep Purplen jäsen jo yli 15 vuotta ja Don Aireykin lähes vuosikymmenen. Loistavalta Purpendicularilta kuultiin kiertueen aikana satunnaisesti ”Sometimes I Feel Like Screaming”, mutta muuten keikat vietettiin pääosin 1970-luvun materiaalin parissa.
Tätä taltiointia kuunnellessani olen miettinyt, kuinka paljon Deep Purplen jäsenet tunsivat joutuvansa rajoittamaan omaa soittoaan orkesterin vuoksi. Normaalitilanteessahan varsinkin Don Airey ja Steve Morse improvisoivat jonkin verran kappaleiden aikana. Joskus taas kappaleen rakenne saattoi muuttua yllättäen, kun Gillan unohti osan sanoituksista ja hyppäsi muutaman tahdin verran etuajassa kertosäkeeseen. Ehkä Deep Purplen soitto oli tällä kiertueella tavallista kurinalaisempaa.
2010-luvulle tultaessa varsinkin Ian Gillan ja Roger Glover jaksoivat kertoa varmaankin kaikissa haastatteluissa, ettei Deep Purple ole yhtye, joka kiertää maailmaa vain tyydyttämässä ihmisten nostalgiannälkää. Live At Montreux 2011:lla kuultu setti ei kuitenkaan tukenut tuollaisia väitteitä. Onneksi yhtye houkuteltiin studioon tekemään uutta energiaa antanut uusi albumi.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Rapture Of The Deep (2005)
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Eagle
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti