Levyarvio: Deep Purple – Slaves And Masters (1990)

Jokaisella Deep Purplen studioalbumilla on ystävänsä, mutta Slaves And Mastersilla niitä tuntuu olevan muita levyjä vähemmän. Syy tähän on yksinkertainen – useimpien fanien mielestä Joe Lynn Turnerin valinta Deep Purplen vokalistiksi oli virhe. 

Kun Deep Purple alkoi suunnitella seuraajaa The House Of Blue Lightille, ei yhtyeen sisällä tunnuttu pääsevän mistään yksimielisyyteen. Ritchie Blackmorella ja Ian Gillanilla oli (tietysti) erimielisyyksiä yhtyeen musiikillisesta suunnasta. Kaikille kelpaavan studion valintakin tuntui ylivoimaiselta. Ja yhtyeen managerikaan ei tuntunut olevan Gillanin mielestä tehtäviensä tasalla. Lopulta tilanne tulehtui sellaiseksi, että muut päättivät erottaa Gillanin yhtyeestä. Elämäkerrassaan Gillan kertoo olleensa helpottunut saadessaan kuulla asiasta puhelimessa.

Vaikka Blackmoren ja Gillanin välien huononeminen oli ollut nähtävissä jo pitkään, tuntuu Gillanin erottaminen tulleen kuitenkin kaikille yllätyksenä. Uutta laulajaa ei ollut luultavasti mietitty lainkaan, joten useampikin vokalisti kävi kokeilemassa onneaan. Survivorissa laulanut Jimi Jamison vaikutti jonkin aikaa selvältä valinnalta, mutta ilmeisesti miehen vanha levytyssopimus esti liittymisen. Näin jälkikäteen ajateltuna luultavasti vain David Coverdale olisi voinut olla fanien mielestä riittävän hyvä Gillanin korvaaja. Whitesnake oli kuitenkin suosionsa huipulla, joten tuskinpa Coverdalea olisi edes kiinnostanut paluu Deep Purpleen. Pitkään jatkuneiden etsintöjen jälkeen Blackmore ehdotti Rainbow’ssa laulanutta Joe Lynn Turneria. Roger Glover on kertonut olleensa epäluuloinen asian suhteen, mutta koe-esiintymisessä Turner vakuutti kaikki. Sopimus allekirjoitettiin joulukuussa 1989 ja uuden levyn äänityksiin ryhdyttiin alkuvuodesta 1990.

Joe Lynn Turner oli ollut laulajana Rainbow’n kolmella 1980-luvulla julkaistulla albumilla. Rainbow’n hajottua vuonna 1984 hän oli julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa sekä toiminut sen jälkeen taustalaulajana eri artistien levyillä ja laulanut radiomainoksilla. Näkyvin Turnerin 1980-luvun lopun työpaikoista oli laulajanpesti vikkeläsormisen ruotsalaiskitaristi Yngwie Malmsteenin yhtyeessä. Yhteistyön tuloksia voi kuulla studioalbumilla Odyssey sekä sitä seuranneella livelevyllä Trial By Fire – Live In Leningrad. 

Fanit ottivat tiedon Turnerin Purplepestistä vastaan hämmentyneinä. Ensireaktiot olivat pääosin negatiivisia, jopa vihamielisiä. Itselleni on jäänyt parhaiten mieleen Deep Purple Appreciation Societyn Darker Than Blue -lehdessä ollut pilkkalaulu, jossa Dolly Partonin ”Jolene” oli saanut uudet sanoitukset: ”Jolene, Jolene, Jolene, Jolene / I’m begging you, please don’t take my band.” Jotkut taitavat edelleen käyttää tuota Jolene-nimeä Turnerista puhuessaan.

Turner on kertonut olleensa mukana Slaves And Mastersin kappaleiden tekemisessä samaan tapaan kuin aikoinaan Rainbow’ssakin. Neljä yhdeksästä kappaleesta onkin merkitty Rainbow’sta tutun Blackmore-Glover-Turner -trion tekemiksi. Ja vaikka Turner onkin jälkeenpäin väittänyt Jon Lordin ja Ian Paicen panosta levyn sävellystyöhän minimaaliseksi, löytyvät Lordin ja Paicen nimet peräti neljän kappaleen tekijätiedoista. Tietysti on mahdollista, että noilla krediiteillä on haluttu antaa vaikutelma yhdessä töitä tekevästä uudesta kokoonpanosta. Toisaalta Blackmorekin saattoi olla myötämielisempi muiden ideoita kohtaan, kun se ainoa eriävän mielipiteensä asioihin sanova laulusolisti oli poissa.

Uuden Deep Purplen ensimmäinen julkaisu ”Fire, Ice & Dynamite” kuultiin samannimisen elokuvan soundtrackilla. Kovin vaatimattomalla kappaleella ei tunnu olevan kovinkaan paljoa tekemistä perinteisen Deep Purplen kanssa. Koskettimia ei juurikaan kuulla ja itse asiassa niitä vähiäkään ei soita Jon Lord, vaan Roger Glover.

Pääosin Orlandossa, Floridassa äänitetyn albumin kappaleet tehtiin aiemmista poikkeavalla tavalla. Ne tehtiin yksi kerrallaan, miksattiin valmiiksi asti ennen kuin seuraavan kappaleen aloittamista. Ehkäpä tämä työskentelytapa on tuonut kappaleiden soundeihin ja tyyleihin hieman tavallista enemmän vaihtelua. Vaikkei levy tuotannollisesti ihan korvakarkkia ole, niin ainakin soundit kuulostavat edelleen yllättävän hyviltä. Albumin lp- ja cd-versioilla on eri kappalejärjestys ja ainakin minun mielestäni seuraavaksi esittelemälläni vinyyliversiolla kokonaisuus toimii huomattavasti paremmin.

Slaves And Mastersin avausraita ”King Of Dreams” ei ole samanlainen adrenaliiniryöppy kuin esimerkiksi ”Speed King”, ”Fireball”, ”Highway Star” tai “Burn”. Kolkon metallisena kaikuvan kappaleen alku kertookin välittömästi, että nyt on luvassa jotain uutta ja erilaista, vaikkei Blackmoren kitarariffiä kovin kauaa tarvitsekaan odotella. ”King Of Dreamsille” on saatu vahva tunnelma, jossa Blackmore ja Lord harrastavat vähäeleistä mutta tehokasta vuoropuhelua. Turner on kertonut kirjoittaneensa sanoitukset vastaukseksi Who Do We Think We Arelta löytyvälle ”Smooth Dancerille”. Rummutusta en ole osannut pitää mitenkään erikoisena, mutta eräässä haastattelussa Ian Paice kertoi saaneensa juuri tällä kappaleella kaiken osumaan soitossaan nappiin. Onhan tämä hyvä kappale, mutta se ei vaan satu kuulostamaan juuri ollenkaan Deep Purplelta. Ja sama pätee useimpiin muihinkin tämän albumin kappaleisiin.

Seuraavana kuultava ”The Cut Runs Deep” on huomattavasti reippaampi veto. Jon Lord soittaa kappaleella loistavan Hammondsoolon. Yksi asia alkaa kuitenkin häiritä. Turnerin ääni on jotenkin erilainen kuin ”King Of Dreamsilla”. Turner on taitava laulaja joka osaa muuttaa soundiaan, mutta samalla tuo taito herättää kysymyksen siitä, millainen hänen todellinen äänensä oikein on. Joka tapauksessa ”The Cut Runs Deep” kuuluu albumin parhaimmistoon.

”Fire In The Basement” on jälleen menevä kappale, jonka riffin Blackmore ja Lord soittavat yhdessä. Vaikka kappale onkin oikeastaan vain boogiebohjainen ralli, niin komppiryhmän työskentely on ilahduttavaa kuunneltavaa. Ja vaikkei Jon Lord pahemmin kehunutkaan tätä albumia, niin hänen työskentelynsä vaikuttaa tälläkin kappaleella inspiroituneelta. Sekä Blackmore että Lord soittavat mainiot soolot. Ja jälleen saamme kuulla hieman erilaista Joe Lynn Turneria, tällä kertaa raspikurkkua. Sanoituksiltaan tämä kappale on kovin kliseinen ja seksistinenkin, vaikkei tuossa jälkimmäisessä sentään David Coverdalen tasolle ylletä. 

Vinyylialbumin a-puolen päättävä ”Fortuneteller” on mielestäni albumin hienoin kappale. Sillä yhtye tuntuu palaavan ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin Burnin ja Stormbringerin rauhallisempien kappaleiden tunnelmiin. Blackmoren käyttämä kitarasoundi tuntuu hieman oudolta, mutta se sopii kappaleelle. Kappaleen sijoittaminen a-puolen viimeiseksi korostaa sen dramatiikkaa.

”Truth Hurts” jatkaa synkällä ja dramaattisella linjalla, vaikka sanoitukset eivät ylläkään musiikin tasolle. Cd:llä ”Truth Hurts” kuullaan ”Fire In The Basementin” jälkeen, mikä syö huomattavasti sen tehoja – vinyylialbumillehan saa sen puolenvaihdon ansiosta kehiteltyä toisella tapaa jännitteitä. Vaan eipä tämä silti mikään suuri klassikkokappale ole.

Singlenäkin julkaistu ”Love Conquers All” edustaa albumin balladiosastoa. Jon Lord sovitti kappaleelle tyylikkäät jouset, mutta kokonaisuus lipsahtaa lopulta turhan siirappiseksi. Jossakin haastattelussa Lord jopa ilmoitti, että hänestä Turner pilasi hienosti tehdyn kappaleen laulumelodiallaan ja korneilla sanoituksillaan. Jostakin syystä ainakin minulle tulee tästä kappaleesta mieleen Bryan Adamsin ”Heaven”. Blackmore soittaa joka tapauksessa tälläkin kappaleella hienon, melodisen soolon.

”Breakfast In Bed” on letkeä kappale, josta tulee mieleen Freen tai Bad Companyn musiikki. Turnerkin on sisäistänyt tunnelman niin hyvin, että kuulostaa hieman Paul Rodgersilta. Jälleen kerran kappale, jota on ihan mukava kuunnella, mutta joka ei kuulosta oikeastaan ollenkaan Deep Purplelta.

Jos minulta kysytään Deep Purplen nolointa kappaletta, niin vastaaminen on helppoa. ”Too Much Is Not Enough” on kaikin puolin kappale, jollaista Deep Purplen ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan julkaisevan. Joe Lynn Turner oli kirjoittanut sen sooloalbumiaan varten Al Greenwoodin ja Bob Heldin kanssa ja se tuntuu olevan kooste kaikista mahdollisista 1980-luvun lopun amerikkalaisen tukkahevin kliseistä. Kun koskettimiinkin on valittu karmeat kasarisoundit, niin lopputulos on todella onneton. En todellakaan ymmärrä, kuinka Ritchie Blackmore on antanut tällaisen kappaleen päästä Deep Purplen levylle. Turner sen sijaan taisi haluta antaa kappaleelle vielä uuden mahdollisuuden, sillä se löytyy hänen vuonna 1999 ilmestyneeltä albumiltaan Hurry Up And Wait.

“Wicked Ways” on reipas ja positiivinen lopetus albumille. Se kuulostaa ehkä kaikista tämän levyn kappaleista eniten 1980-luvun Rainbow’lta. Tempon vaihtelu tuo kappaleelle draamaa. Turnerin sanoitukset ovat jälleen kappaleen heikoin lenkki, mutta kyllä ”Wicked Ways” silti jättää levystä hyvän jälkimaun. 

Lue myös:

Slaves And Mastersin isoin ongelma on se, ettei se kuulosta Deep Purplelta. Moni fani onkin sanonut, että albumi kuulostaa hyvältä, kunhan ei ajattele yhtyeen olevan Deep Purple. Ja vaikkei Gillan olekaan mikään suuri lyyrikko, on hänen sanoituksissaan kuitenkin huomattavasti enemmän persoonallisuutta. Uudessa levy-yhtiössä BMG:ssä oltiin varmasti pettyneitä jo siihen, ettei talliin saatukaan ihan sellaista yhtyettä kuin kuviteltiin, mutta tuskin albumin myyntikään oli aivan odotusten mukaista. Brittilistalla sijoitus oli 45., Billboardin listalla 87. Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla ”King Of Dreams” kipusi kyllä kuudenneksi ja “Fire In The Basement” kahdenneksikymmenenneksi, mutta tuskinpa amerikkalainen radionkuuntelija tajusi, että esittäjänä on se ”Smoke On The Waterin” tehnyt yhtye. 

Albumia seuranneella kiertueella koko yhtye tuntui haluavan näyttää, että se pystyy toimimaan myös ilman Gillania. Deep Purple vieraili monessa maassa ensimmäistä kertaa. Perestroika ja glasnost olivat avanneet itäistä Eurooppaa ja uskaltautuipa yhtye käymään Persianlahden sodasta huolimatta Israelissakin. Slaves And Mastersin materiaalia oli setissä runsaasti ja olipa mukaan päässyt myös ”Burn”, jota Gillan ei missään tapauksessa esittäisi. Mutta vaikka Turner onkin laulajana taitava kaveri, ei hänellä ole läheskään samaa karismaa kuin Gillanilla. Monet vanhat fanit jättivätkin kiertueen väliin ”väärän” laulajan vuoksi. 

Kaikesta huolimatta Deep Purple ryhtyi tekemään uutta albumia samalla kokoonpanolla, minkä jälkeen oli tarkoitus juhlistaa yhtyeen 25-vuotista taivalta. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan suunnitelmien mukaan.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet
  1. ”King of Dreams” Ritchie Blackmore, Joe Lynn Turner, Roger Glover 5:26
  2. ”The Cut Runs Deep” Blackmore, Turner, Glover, Jon Lord, Ian Paice 5:42
  3. ”Fire in the Basement” Blackmore, Turner, Glover, Lord, Paice 4:43
  4. ”Truth Hurts” Blackmore, Turner, Glover 5:14
  5. ”Breakfast in Bed” Blackmore, Turner, Glover 5:17
  6. ”Love Conquers All” Blackmore, Turner, Glover, Lord 3:47
  7. ”Fortuneteller” Blackmore, Turner, Glover, Lord, Paice 5:49
  8. ”Too Much Is Not Enough” Turner, Bob Held, Al Greenwood 4:17
  9. ”Wicked Ways” Blackmore, Turner, Glover, Lord, Paice 6:33
Tuottaja: Roger Glover
Levy-yhtiö: RCA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑