Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1999 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Camel: Rajaz (UK) ****½
- Porcupine Tree: Stupid Dream (UK) ****½
- The Dust Brothers: Fight Club (US) ****½
- Hans Zimmer: The Thin Red Line (DE) ****½
- Anekdoten: From Within (SE) ****½
- Bill Bruford’s Earthworks: A Part, And Yet Apart (UK) ****½
- Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu (FI) ****½
- Rieflin, Gunn & Fripp: The Repercussions of Angelic Behavior (UK/US) ****½
- Nine Inch Nails: The Fragile (US) ****½
- Hughscore: Delta Flora (UK/US) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. Camel: Rajaz
Rajaz on Camelin 13. studioalbumi.
Camel syntyi Englannissa vuonna 1971, kun Andrew Latimer (kitara, laulu), Doug Ferguson (basso), Peter Bardens (kosketinsoittimet) ja Andy Ward (rummut) muodostivat kokoonpanon, joka erottui melodisella ja pehmeästi virtaavalla progressiivisella rockilla. Varhaiset levyt Camel (1973) ja Mirage (1974) loivat yhtyeen tunnistettavan soundin: laulava kitaramelodiikka, lämpimät kosketinsävyt ja progebändiksi maltillinen virtuositeetin esittely. Instrumentaalinen The Snow Goose (1975) toi yhtyeelle laajemman yleisön ja kulttimaineen, ja sitä seurannut laadukas Moonmadness (1976) kruunasi yhtyeen varhaisen kultakauden…
2. Porcupine Tree: Stupid Dream
Stupid Dream on Porcupine Treen viides studioalbumi.
Yhtyeen pääkiho Steven Wilsonilla on ollut tapana korostaa, kuinka kaikki hänen tekemänsä levyt eroavat toisistaan. Väitteissä on kuitenkin roimasti ns. Lapin lisää, sillä niin Porcupine Treen kuin hänen soolouransa tuotannosta löytyy monia tyylillisesti läheisiä teoksia. Eikä siinä mitään pahaa ole. Aina ajoittain Wilson on silti ottanut aidosti rohkeita askelia kohti uutta ilmaisua – Stupid Dream on yksi näistä hetkistä.
Porcupine Treen edellinen albumi Signify heijasteli vielä yhtyeen varhaisten levyjen psykedeelisiä tunnelmia ja yhdisteli tuttuihin proge-elementteihin entistä enemmän kokeellisuutta. Lopputulos muistutti paikoin jopa krautrockia. Synkkäsävyinen Signify sisälsi joitain viittauksia popmusiikin suuntaan, mutta kokonaisuutena se tuntui vievän yhtyettä yhä kauemmas valtavirrasta. Wilson on kuitenkin aina tasapainoillut sen välillä, haluaako hän olla suuri taiteilija vai poptähti. Stupid Dreamilla kompassi osoittaa selvästi jälkimmäiseen suuntaan…
3. The Dust Brothers: Fight Club
Ohjaaja David Fincherin alkuperäinen ajatus oli värvätä Radiohead säveltämään musiikin Fight Clubiin – idea, jota myös elokuvan tähdet Brad Pitt ja Edward Norton kannattivat. Thom Yorke kärsi kuitenkin hermoromahduksesta OK Computer -kiertueen jälkeen, ja bändin vastaus Fincherille oli kielteinen. Myöhemmin Yorke on myöntänyt katuneensa päätöstä nähtyään elokuvan.
Fincher jatkoi etsintöjään, sillä hän ei halunnut tavanomaista Hollywood-scorea. Lopulta valinta osui tuottajakaksikkoon Michael Simpson ja John King, joilla ei ollut lainkaan kokemusta elokuvamusiikista. The Dust Brothers nimellä tunnettu parivaljakko oli noussut 1980-luvun lopulla Los Angelesin underground-skenestä samplepohjaisen tuotantotyylinsä ansiosta. Heidän monikerroksinen, leikkaus- ja liimausestetiikkaan perustuva soundinsa yhdisti hiphopin, funkin ja rockin fragmentteja ennennäkemättömällä tarkkuudella ja huumorilla. Läpimurto tapahtui Beastie Boysin Paul’s Boutique -albumilla (1989), jota seurasi Beckin Odelay (1996) – teoksia, jotka määrittelivät heidän tyylinsä: orgaanisen ja elektronisen saumaton liitto.
Fight Clubin viidentoista kappaleen soundtrack rakentuu breakbeat-rytmeistä, loopatuista rakenteista ja sampletyyppisestä sävellyksestä, joka heijastaa elokuvan teemoja – toistuvuutta, identiteetin hajautumista ja teknologista vieraantumista. Elektronisen pinnan alla sykkii kuitenkin elävä kudos: käsiteltyjä kitaroita, bassoriffejä ja koneellisesti pätkittyjä rumpuja, jotka saavat musiikin tuntumaan yhtä aikaa inhimilliseltä ja koneelliselta. Paikoin kuullaan myös häiriö-ääniä ja säröisiä tekstuureja, jotka ennakoivat myöhempää glitch-estetiikkaa ja tukevat elokuvan vinksahtanutta tunnelmaa. The Dust Brothersin musiikki toimii usein perinteisen elokuvamusiikin vastakohtana – se ei alleviivaa tunnetta vaan etäännyttää ja ironisoi tapahtumia, mikä tekee siitä täydellisen parin Fincherin kliinisen intensiiviselle visuaalisuudelle.
Soundtrack-levylle tunnin mittaisena päätynyt score toimii yllättävän hyvin myös itsenäisenä teoksena. Se on sirpaleinen, säksättävä ja äkkiväärä kokemus, mutta samalla jatkuvasti myös tarttuva ja kekseliäs. Ja muhkeilta soundeiltaan aivan parasta hifi-luokkaa. Tyylillisesti sitä voi verrata DJ Shadow’n, Portisheadin, Massive Attackin ja Nine Inch Nailsin saman aikakauden levyihin, jotka kaikki yhdistelivät koneistettua ja orgaanista ilmaisua progressiivisella otteella. Kukin toki omalla tavallaan.
Vaikka Fight Club -elokuva sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton ja floppasi lippuluukuilla, sen arvostus on sittemmin kasvanut ja nykyisin sitä pidetään ansaitusti kulttiklassikkona. Sen sijaan The Dust Brothersin mestarillinen score on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle – vaikka juuri he raivasivat tietä 2000-luvun postmodernille elektroniselle elokuvamusiikille, jota sittemmin ovat vieneet eteenpäin esimerkiksi Trent Reznor ja Atticus Ross.
Parhaat kappaleet: ”Who Is Tyler Durden?”, ”Homework”, ”Psycho Boy Jack”, ”Medula Oblongata”, ”Commissioner Castration”, ”Finding The Bomb”.
4. Hans Zimmer: The Thin Red Line
Vuonna 1999 ilmestynyt The Thin Red Line oli elokuvatapaus, jota oli odotettu pitkään ja hartaasti. Se merkitsi ohjaaja Terrence Malickin paluuta yli 20 vuoden tauon jälkeen. Malick teki 1970-luvulla kaksi ylistettyä elokuvaa – Badlands (1973) ja Days of Heaven (1978) – ja katosi sen jälkeen elokuvabisneksestä. Pitkä poissaolo loi hänelle lähes Stanley Kubrickiin verrattavissa olevan mystisen auran.
Malickin paluu oli yhtä aikaa suureellinen ja hyvin epätyypillinen. The Thin Red Line on runollinen sotaelokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat Guadalcanalin taisteluun toisen maailmansodan aikana. Saksalaissyntyinen Hans Zimmer oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä suurieleisistä toimintaelokuvien soundtrackeista kuten The Rock, Crimson Tide ja Gladiator. Ne olivat täynnä maksimaalista orkestraatiota, pauhaavia syntetisaattoreita ja rock-vaikutteista energiaa. Zimmerin valinta Malickin elokuvaan olikin monille todellinen yllätys.
Malickin elokuvat syntyvät leikkauspöydällä vahvemmin kuin oikeastaan kenenkään muun ohjaajan. Hänellä on tapana kuvata valtavat määrät materiaalia ja karsia siitä lopulta suurin osa, oivaltaen vasta leikkausvaiheessa, mistä elokuvassa todella on kyse. The Thin Red Linen kohdalla monet nimekkäätkin näyttelijät jäivät kokonaan pois lopullisesta elokuvasta tai heidän roolinsa kutistui hyvin pieneksi, kun Malick hioi visiotaan yhä tiiviimmäksi.
Myös Zimmer ja hänen apusäveltäjänsä John Powell joutuivat koville Malickin vaatimusten edessä. Ohjaaja pyysi Zimmeriä säveltämään musiikkia useiden tuntien edestä jo ennen kuvauksien alkua – käytäntö, joka on Hollywoodissa erittäin harvinainen. Osa sävellyksistä toimi inspiraationa kohtausten leikkauksessa, ja Malick soitti musiikkia jopa kuvauspaikalla luodakseen tunnelmaa näyttelijöille ja kuvausryhmälle. Tämä oli varmasti palkitsevaa Zimmerille, mutta kääntöpuolena Malick hylkäsi suuren osan valmiista musiikista. Lopullisessa elokuvassa kuullaan myös Charles Ivesin ja Gabriel Faurén klassisia teoksia sekä melanesialaista perinnemusiikkia (elokuvan tapahtumat sijoittuvat Tyynenmeren alueelle). Soundtrack-levyllä on kuitenkin pääosin Zimmerin sävellyksiä, pois lukien yksi Powellin nimiin merkitty kappale “Beam”, Francisco Lupican atonaalinen sävellys “Sit Back and Relax” sekä yksi melanesialainen laulu.
The Thin Red Linen musiikki poikkeaa radikaalisti Zimmerin tavanomaisesta, usein aggressiivisesta ja elektronisesta tyylistä. Nyt sävellykset ovat enimmäkseen akustisia, hitaita, tummasävyisiä ja suhteellisen minimalistisia orkesteriteoksia, joissa pohdinta ja hiljainen uhka kulkevat käsi kädessä. Pääosassa ovat surisevat jouset, ja siellä täällä soivat aasialaiset etniset instrumentit – shakuhachi-huilu, taiko-rummut ja koto – tuovat omat vivahteensa sovituksiin. Kaksi sanaa, jotka kuvaavat tätä musiikkia parhaiten, ovat pahaenteinen ja ennen kaikkea surumielinen.
Scoren keskeiseksi kappaleeksi nousee “Journey to the Line”. Se rakentuu yksinkertaisesta nelisävelisestä jousiostinatosta, joka toistuu ja voimistuu asteittain. Kellomaisesti tikittävä rytmi korostaa vääjäämättömyyden tunnetta ja kasvattaa jännitettä. Musiikki kasvaa lopulta majesteettiseen, emotionaaliseen huipennukseen, joka ei ole voitonriemuinen vaan pikemminkin täynnä haikeutta ja lähes hengellistä latausta. “Journey to the Linea” on sittemmin käytetty lukuisissa elokuvatrailereissa, mikä on valitettavasti hieman syönyt sen alkuperäistä tehoa.
Erityisesti tämä hitaasti majesteettiseen päätökseen kasvava teos on upea esimerkki Zimmerin kyvystä yhdistää yksinkertainen rakenne valtavaan tunnevoimaan. Kappale onnistuu olemaan yhtä aikaa liikuttava ja uljaan voimakas.
The Thin Red Linen score sai Oscar-, Golden Globe- ja Grammy-ehdokkuudet, ja sitä voidaan pitää tärkeänä käännekohtana Zimmerin uralla. Se osoitti, että säveltäjä pystyi irtautumaan pelkästä kaupallisten toiminta- ja spektaakkelielokuvien maailmasta kohti vakavampaa taide-estetiikkaa. The Thin Red Line kuuluu elokuvamusiikin hienoimpiin saavutuksiin – ja se on edelleen Hans Zimmerin paras ja kestävin työ.
Parhaat biisit: ”Journey To The Line”, ”Stone In My Heart”, ”Light”
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
5. Anekdoten: From Within
From Within on Anekdotenin kolmas studioalbumi.
Ruotsalainen Anekdoten syntyi 1990-luvun alussa King Crimson -coverbändinä, ja punaisen kuninkaan varjo seurasi yhtyettä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kahdella ensimmäisellä albumillaan yhtye rakensi omaa ilmaisuaan vähitellen, mutta From Within on se levy, jolla tämä etsintä palkitaan lopullisesti. Kolmannella studiolevyllään Anekdoten on maksanut velkansa esikuvilleen ja kiteyttää oman, tunnistettavan äänensä.
Musiikki on aiempaa pelkistetympää ja nojaa nopeiden leikkausten ja äkkiväärien rytmivaihdosten sijasta pidempiin kaariin. Toisto ja dynamiikan kasvu ovat keskiössä, ja useissa kappaleissa on jopa post-rockin suuntaan kallistuvaa toisteista meditatiivisuutta. Samalla kokonaisuudessa on enemmän melodista tarttumapintaa kuin ennen. Silti Anekdoten pysyy uskollisena juurilleen: From Within on täynnä ujeltavia mellotroneja, raskaita bassokuvioita ja kulmikkaita riffejä, jotka lyövät vasten melankolisia melodioita kuin aallot karikkoon.
From Within on eheä ja tasalaatuinen kokonaisuus, jonka sisällä yksittäiset huiput eivät nouse esiin yhtä jyrkästi kuin aiemmin. Silti muutamat kappaleet erottuvat edukseen: jykevä ja uhkaavasti etenevä nimiraita, vaanivaa jännitettä keräävä ”Groundbound” sekä hypnoottisesti sykkivä, yli yksitoistaminuuttinen ”Hole”.
Jos debyytti Vemod oli vaikuttava lähtölaukaus ja Nucleus asemien varmistelua, From Within tuntuu hetkeltä, jolloin palaset loksahtavat todella kohdalleen. Se on tasapainoinen, tummasävyinen ja syvästi hengittävä teos – levy, jolla Anekdoten ei enää kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään. Siksi se on yhtyeen ehkäpä hienoin studioalbumi.
Parhaat biisit: ”From Within”, ”Hole”, ”Groundbound”
6. Bill Bruford’s Earthworks: A Part, And Yet Apart
Rumpali Bill Bruford jätti King Crimsonin joulukuussa 1997 soitettujen ProjeKct One -konserttien jälkeen jotka julkaisiin myöhemmin levyllä The ProjeKcts (1999). Crimsonista lähtö merkitsi Brufordin uralla käännekohtaa kahdessa mielessä. Hän jätti taakseen toisaalta rockmusiikin, mutta myös sähköisen instrumentaation. Jatkossa hän keskittyisi akustiseen jazziin (vuonna 1998 Bruford teki tosin vielä lyhyen sähkön sinisen syrjähypyn progen pariin Bruford Levin Upper Extremities -bändin kanssa).
Brufordin ensimmäinen askel akustiseen jazziin oli Ralph Townerin ja Eddie Gomezin kanssa äänitetty ilmavan lennokas levy If Summer Had Its Ghosts (1997). Tämän jälkeen oli aika palata oman yhtyeen Earthworksin pariin. Earthworksin edellinen levy All Heaven Broke Loose (1991) oli ollut vielä sähkörumpujen, midi-teknologian ja muun elektroniikan kyllästämää fuusiota, mutta nyt Bruford uudisti kokoonpanon akustiseksi kvartetiksi.
Uudessa ns. mark 2 -kokoonpanossa Brufordin rinnalla soittaa pianisti Steve Hamilton, saksofonisti Patrick Clahar sekä basisti Mark Hodgson. Suurin osa materiaalista on Brufordin käsialaa, myös Hamiltonin ja Claharin sävellykset rikastavat kokonaisuutta. Hamilton tuo musiikkiin melodista herkkyyttä ja harmonista runsautta, kun taas Claharin panos kuuluu vahvassa rytmisessä energiassa ja saksofonin intensiivisessä ilmaisussa.
Yhdessä kvartetti luo äänimaiseman, joka on samanaikaisesti moderni ja akustisen jazzin perinteisiin nojaava. Moderniutta edustaa etenkin Brufordin sävellysten rytminen kulmikkuus ja monikerroksisuus joka tuo mukanaan aavistuksen progressiivisen rockin henkeä. Hamiltonin ja Claharin harmonisessa kieli erkanee yleensä myös kauas vanhan jazzin bluespohjasta. Harmonioissa ja melodioissa on modernia eurooppalaista jazz-estetiikkaa, joka on lähempänä 1990-luvun ECM-henkeä kuin amerikkalaista bebopia. Perinteitä puolestaan edustaa akustinen sointi, soittimien tuttu roolitus ja vuorovaikutteinen svengi, jotka palauttaa musiikin jazzin klassiseen jatkumoon.
Levyn avaa ”No Truce With The Furies”, Brufordin ja Hamiltonin yhteinen sävellys, joka paljastaa heti albumin ytimen. Rytmisesti monikerroksinen mutta melodisesti kirkas kappale kuljettaa kuulijaa hiljaisesta pohdinnasta kohti svengaavaa vuoropuhelua. Hamiltonin piano rakentaa harmonisen rungon, Claharin saksofoni nousee keskiöön vahvana äänenä ja Hodgson pitää kokonaisuuden tasapainossa, samalla kun Brufordin tiukka rumpalointi johdattaa kappaletta tarkasti mutta luovasti.
Toinen keskeinen teos on Brufordin nimiin merkitty ”Footloose and Fancy Free”. Se on energinen ja leikittelevä, hieman latino-henkinen, kappale, jossa Earthworksin kollektiivinen hengitys tulee selvästi esille. Claharin saksofonilinjat kiemurtelevat svengaavasti, Hamilton tuo mukaan säkenöiviä sointuvärejä ja Bruford asettaa kaiken rytmiseen liikkeeseen, jossa yllätyksellisyys ja tarkkuus kulkevat rinnakkain. Hodgsonin basson vakaa mutta joustava tuki tekee kokonaisuudesta luontevasti virtaavan. Bruford laittaa kappaleen lopussa pystyyn todellisen rumpuklinikan, mutta samaan aikaan kyse ei ole mistään tyhjänpäiväisestä sooloilusta vaan upeasta irrottelusta joka on nivottu luontevaksi osaksi sävellyksen loppuhuipennosta.
Albumin kolmas huipentuma on ”The Emperor’s New Clothes”, Hamiltonin ja Claharin yhteistyötä korostava sävellys, jossa leikillinen sävy yhdistyy hallittuun rakenteeseen. Hamiltonin melodinen herkkyys ja Claharin voimakas tulkinta täydentävät toisiaan, ja Bruford säestää kappaletta yhtä aikaa painokkaasti ja monisävyisesti. Tuloksena on Earthworksille tyypillinen yhdistelmä rentoutta ja älyllistä kurinalaisuutta.
Erinomaisesti äänitetty ja mm. The Sandman-sarjakuvien kansista tunnetun Dave McKeanin upeaan taiteeseen kääritty A Part, And Yet Apart ei ole vain rumpalin egoa hivelemään rakennettu projekti, vaan levyllä kuullaan tasavertaisesti soiva taitava kvartetti, jossa jokaisella on oma äänensä. Brufordin sävellykset muodostavat rungon, mutta Hamilton ja Clahar rikastavat kokonaisuutta omilla panoksillaan, ja Hodgsonin basso varmistaa, että yhtye pysyy koko ajan yhtenäisenä. Lopputulos on levy, joka yhdistää akustisen jazzin perinteen ja Brufordin ainutlaatuisen rytmisen ajattelun kiehtovalla tavalla.
Parhaat biisit: ”No Truce With The Furies”, ”Footloose And Fancy Free”, ”The Emperor’s New Clothes”, ”Dewey-eyed, Then Dancing”
Lue myös Heikki Heinon kirjoitus levystä
7. Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Suljettu on Absoluuttisen Nollapisteen neljäs studioalbumi.
Absoluuttinen Nollapiste syntyi Rovaniemellä 1990-luvun alussa vokalisti–kitaristi Tommi Liimatan ja rumpali Tomi Krutsinin ympärille, pian mukaansa saaden kitaristi–kosketinsoittaja Aki Lääkkölän ja basisti Aake Otsalan. Yhtye loi oman maailmansa, jossa arkinen ja absurdi kohtasivat. Yhtyettä verrattiin usein Love Recordsin 70-luvun artisteihin, erityisesti Wigwamiin.
Wigwam-vaikutteita ja ylipäätään bändin progepuolta kuitenkin ehkä hieman liioiteltiin, sillä Absoluuttinen Nollapiste oli ensimmäisten levyjensä aikana oikeastaan enemmänkin Wigwamin ja Kari Peitsamon epätodennäköinen leikkauspiste…
8. Rieflin, Gunn & Fripp: The Repercussions Of Angelic Behavior
Warr-kitaristi Trey Gunn oli Robert Frippin keskeinen siipimies 90-luvulla. Tällä trio-levyllä Fripp ja Gunn ottivat rumpalikseen Bill Rieflinin jolla ei tätä ennen ollut juurikaan yhteyttä proge-tai edes King Crimson -kuvioihin. En tiedä täsmälleen miten Fripp ja Rieflin alun perin tapasivat mutta heistä tuli nopeasti erittäin hyvät ystävät mikä johti myös Rieflinin yhteistyöhön Frippin vaimon Toyah Wilcoxin kanssa yhtyeen The Humans muodossa. Lopulta Rieflin liittyi myös King Crimsonin jäseneksi vuonna 2013.
The Repercussions of Angelic Behavior on pääosin improvisoitua instrumentaalimusiikkia pitkälti samassa hengessä kuin King Crimsonin kokeelliset 90-luvun lopun ProjeKcts-levyt. Ja itseasiassa jos tämä laskettaisiin ProjeKcts-levyjen joukkoon niin mielestäni se olisi yksi parhaista…
9. Nine Inch Nails: The Fragile
The Fragile on Nine Inch Nailsin kolmas studioalbumi.
Yhtye syntyi Trent Reznorin sooloprojektina 1988, ja jo debyytillä Pretty Hate Machine (1989) hän yhdisti synapopin ja teollisen rockin uudenlaiseksi, synkkää tunneilmaisua tihkuvaksi kokonaisuudeksi. Seuraavat julkaisut, aggressiivinen EP-levy Broken (1992) ja äärimmäisen synkkä The Downward Spiral (1994), nostivat NIN:n sekä kulttisuosioon että valtavirran tietoisuuteen – mutta samalla veivät tekijänsä kohti uupumusta ja henkilökohtaista kriisiä. Viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen Reznor palasi luomistauolta massiivisella, 103-minuuttisella kunnianhimoisella tupla-albumilla, joka on yhtä aikaa monumentti ja dokumentti mielen hajoamisesta.
Kuten Massive Attackin mestarillinen Mezzanine, myös The Fragile yhdistää käsin soitettua rock-instrumentaatiota saumattomasti koneistettuun sykkeeseen ja tekstuureihin. Tätä Reznor oli toki tehnyt aiemminkin, mutta nyt yhdistelmä viedään huomattavasti pidemmälle ja hallitummin. Mukana on joukko nimekkäitä muusikoita, jotka tuovat levylle hienovaraisia lisäsävyjä: King Crimsonista tuttu Adrian Belew maalaa kitarallaan särmikkäitä melodisia fragmentteja, ja David Bowien pitkäaikainen pianisti Mike Garson tuo soitollaan jazzmaista epävakautta kolmeen levyn raitaan. Myöhemmin King Crimsoniin liittyneen Bill Rieflinin ja Jerome Dillonin rumpuosuudet vahvistavat kokonaisuuden orgaanista puolta, kun taas pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Danny Lohner, Charlie Clouser ja Jerome Dillon sitovat kaiken yhteen elektronisen tuotannon ja rytmikerrostumien kautta.
Taustalla kuuluu Reznorin 1990-luvun lopun henkilökohtainen kaaos: päihteiden käyttö, masennus ja eksistentiaalinen tyhjyys. Monissa kappaleissa kertoja yrittää hallita sisäistä myrskyä, mutta epäonnistuu yhä uudelleen. The Fragile on laaja ja monitasoinen tutkimus ihmisyyden hauraudesta ja romahduksesta – yritys pysyä kasassa silloin, kun mikään ei tunnu enää kestävän. Levy ei kerro lineaarista tarinaa, vaan rakentuu vastakohtien varaan: aggressio ja kauneus, rujous ja herkkyys vuorottelevat jatkuvasti.
Aiempien NIN-levyjen teiniangsti on tavallaan edelleen läsnä, mutta tällä kertaa se on kasvanut melodraamaksi, joka tuntuu tietoisemmalta ja aikuisemmalta. Äänisuunnittelultaan The Fragile kuuluu 1990-luvun parhaisiin – sen kerroksellinen tuotanto, sointien dynamiikka ja yksityiskohtien runsaus tekevät siitä yhden parhaiten rakennetuista levyistä, joita on koskaan julkaistu.
The Fragilen yhteys progressiiviseen rockiin on ilmeinen, vaikkei se ole genressä tiukasti kiinni. Kuten Pink Floydin rock-ooppera The Wall, se on kaksilevyinen, monumentaalinen kokonaisuus, joka rakentuu toistuvien teemojen, tunnelmien ja kontrastien varaan. Yksittäisten biisien sijaan keskiössä on virtaava kokonaisuus, jossa rajuimmat purkaukset ja herkimmät, ambientiin tai pianoon nojaavat hetket asettuvat toisiaan vasten. Reznor on itsekin maininnut The Wallin käänteentekevänä teoksena, joka opetti hänelle, miten väkevää henkilökohtainen ja haavoittuvuuden paljastava musiikki voi olla. Hän on viitannut myös elokuvan kohtaukseen, jossa päähahmo Pink tuhoaa hotellihuoneensa – kuvana, joka on inspiroinut The Fragilea.
Yhteys ei jää pelkästään symboliseksi: The Wallin tuottaja Bob Ezrin oli mukana The Fragilen teossa “additional production” -tittelillä, ja hänen kerrotaan auttaneen kappalejärjestyksen viimeistelyssä, jotta musiikki virtaisi johdonmukaisesti. Jo “Pilgrimagen” alku tuntuu kuin suoralta viittaukselta The Wallin kappaleeseen “The Trial”.
The Fragile on tuhti pakkaus (toinen levy ei yllä ensimmäisen tasolle), joka jättää hetkittäin minut kylmäksi, mutta sen erittäin onnistunut äänisuunnittelu, musiikin äärimmäinen brutaali vimma ja hetkittäinen herkkyys tekevät siitä silti poikkeuksellisen kokonaisuuden. Se on yhtä aikaa raaka, yliviritetty ja kauniisti säröinen. Kuin epätoivoinen yritys koota särkyneistä palasista jotain, joka ei enää pysy kunnolla kasassa.
Parhaat kappaleet: ”Somewhat Damaged”, ”The Day The World Went Away”, ”The Wretched”, ”We’re in This Together”, ”Even Deeper”, ”No, You Don’t”, ”The Great Below”, ”Where Is Everybody?”, The Mark Has Been Made”
10. Hughscore: Delta Flora
Canterbury-legendaHugh Hopper ja amerikkalainen Caveman Shoestore julkaisivat ensimmäisen yhteisen albuminsa vuonna 1995. Tuo nimetön debyytti ilmestyi böndinimellä Caveman Hughscore, mutta sittemmin yhtyeen nimi lyheni muotoon Hughscore. Debyytti sai jatkoa pari vuotta myöhemmin Highspot Paradox -levyn myötä, ja vuonna 1999 levytrilogia huipentui Delta Floraan.
Ensimmäinen asia, jonka levyn pyörimään laittaessa kuulee, on Hugh Hopperin supermatala ja jyrisevä fuzz-basso. Avauskappale ”Was A Friend” asettaa upealla tavalla vastakkain matalalla, samaan aikaan uhkaavasti ja viekoittelevasti möyrivän basson sekä Thinking Plaguesta tutun vokalisti Elaine di Falcon kuulaana soivan äänen. Delta Flora onkin pakollista kuultavaa bassokitaroinnin ystäville – niin maukkaita kuvioita ja soundeja Hopper ja kokoonpanon toinen basisti Fred Chalenor yhdessä taikovat. ”Was A Friend” on Hopperin oma sävellys, mutta se debytoi pari vuotta aiemmin Robert Wyattin levyllä Shleep. Wyattin versio on upea, mutta tämä Hughscoren täysin erilainen, yöllinen jazz-rock-odysseia taitaa sittenkin olla kiehtovampi. Sen kruunaavat kahden vierailevan puhaltajan suoritukset – Elton Dean puhaltaa hillityn tyylikkäästi saksofonia, ja sen rinnalla soi Dave Carterin trumpetti.
Yleisesti ottaen levyn soundia voisi kuvailla määritelmällä Soft Machinekohtaa Stereolabin. Kyseessä on varsin omalaatuinen yhdistelmä jazz-rockia, post-rockia ja eteerisiä dreampop-sävyjä. Kokonaistunnelma on moderni (tai oikeastaan näin yli 25 vuoden perspektiivillä ajaton) – mistään retroilusta ei siis todellakaan ole kyse. Hetkittäin musiikki on seesteisen leijailevaa, toisinaan taas meluisaa ja koukeroista. Välillä tarjoillaan makeita melodioita ja välillä haahuillaan abstraktin dissonoivissa avantgarde-maisemissa. Kokonaiskuvasta muodostuu silti yllättävän eheä.
Suurin osa levyn materiaalista on uusia sävellyksiä, jotka ovat joko Hopperin tai di Falcon käsialaa, mutta mukana on ”Was A Friendin” ohella myös toinen aiemmin kuultu kappale. Soft Machinen klassikosta ”Facelift” (sekin Hopperin sävellys) kuullaan mainio uusi tulkinta. Alkuperäinen ”Facelift” oli yli 18 minuuttia pitkä, mutta Delta Floralla se on tiivistetty onnistuneesti hieman runsaaseen kahdeksaan minuuttiin.
Delta Flora tarjoilee erinomaista, mutkikasta jazz-progea omalaatuiseen soundimaailmaan kiedottuna. Mielestäni se on Hughscoren paras levy – ja onkin harmi, että se jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.
Parhaat biisit: ”Was A Friend”, ”Facelift”, ”Ramifications”, ”Based On”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1999 levyjä:
- David Bowie – ’hours…’
- Dream Theater – Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory
- Deep Purple – Total Abandon – Live In Australia ’99
- Mike Oldfield: Guitars
- Mike Oldfield: The Millennium Bell
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti