Levyarvio: Massive Attack – Mezzanine (1998)

Mezzanine on Massive Attackin kolmas studioalbumi.

Englannissa vuonna 1988 perustettu Massive Attack oli kuin puolivahingossa noussut kahdella ensimmäisellä levyllään 90-luvun alkupuoliskolla globaaliksi ilmiöksi. Yhtyeen levyt Blue Lines (1991) ja Protection (1994) yhdessä toisen Bristolista kotoisin olevan Portisheadin menestysalbumien kanssa nostivat trip-hopin 90-luvun kuumimmaksi musiikilliseksi ilmiöksi jota Madonnan ja David Bowien kaltaiset supertähdet pyrkivät jäljittelemään. 

Yli miljoona kappaletta myyneen Protectionin jälkeen seuraavaa Massive Attack levyä saatiin odottaa neljä pitkää vuotta.

Mezzaninen syntyprosessi oli raskas. Äänitykset venyivät yli kahden vuoden mittaiseksi maratooniksi jossa materiaalia tehtiin loputtomasti, hylättiin tai uudelleen muokattiin. Etenkin yhtyeen jäsenet Robert ”3D” Del Naja ja Andrew ”Mushroom” Vowles taistelivat musiikin suunnasta. Mushroom oiisi halunnut jatkaa edellisten levyjen soul-vetoisen ja jazzahtavan trip hopin linjoilla kun 3D puolestaan halusi viedä yhtyettä aivan uuteen suuntaan. 3D tahtoi tehdä aiempaa synkempää ja kokeellisempaa musiikki jota inspiroi Public Image Ltd.:n Joy Division ja Wiren kaltaiset rosoiset post-punk -yhtyeet. 3D:n visiossa yhdistyisi raskaat bassolinjat, massiiviset kitarariffit ja koneelliset rytmit. Synteettiset rytmit ja tekstuurit kohtaisivat saumattomasti käsin soitetun orgaanisen rock-soundin. Kolmas jäsen Grant ”Daddy G” Marshall suhtautui joustavammin yhtyeen tulevaisuuteen, mutta kallistui lopulta voimakastahtoisen 3D:n kannalle. 3D sai siis näkemyksensä läpi ja Massive Attackin suunta muuttui radikaalisti. Tämä jätti yhtyeeseen jäljet lopullisesti sillä Mushroom jätti Massive Attackin pian Mezzaninen julkaisun jälkeen. 3D:stä ja Mezzaninea tuottamassa ollut Neil Davidge, josta tuli ikään kuin yhtyeen epävirallinen jäsen, määrittelivät pitkälti Massive Attackin musiikin suunnan tästä eteenpäin.

Robert ”3D” Del Naja, Grant ”Daddy G” Marshall ja Andrew ”Mushroom” Vowles

Kirjoitin OK Computer -arvostelussa siitä, kuinka tuo Radioheadin klassikko, vaikka sitä ei yleensä progelevyksi lasketa, jakaa silti useita ominaisuuksia kyseisen genren kanssa. Ajattelin tehdä saman harjoituksen Mezzaninen kohdalla.

En väitä, että Mezzanine olisi progelevy, enkä odottanut siltä mitään sellaista, kun innokkaana nuorukaisena ostin albumin sen julkaisupäivänä Lontoon Virgin Megastoresta. En myöskään levyn äärellä alkuun etsinyt yhtymäkohtia suosikkigenreeni. Vuosien – tai oikeastaan vuosikymmenten – myötä olen kuitenkin ymmärtänyt, että yksi syy siihen, miksi Mezzanine kolahti minulle jopa edeltäjiään enemmän, on sen tietyt yhtäläisyydet progressiivisen rockin kanssa. Tarkastellaan, mitä nämä yhtäläisyydet ovat.

Kappaleiden rakenteet

Monet Mezzaninen kappaleista rikkovat perinteistä popmusiikin kaavaa ja rakentuvat kerroksittain kasvaviksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi ”Group Four” venyy lähes kahdeksan minuutin mittaiseksi mini-eepokseksi, jossa on selkeä dynaaminen kaari ja rakenteellinen nousu – piirre, joka tuo mieleen progressiivisen rockin. ”Inertia Creeps” puolestaan rakentaa jännitettä epälineaarisesti ja välttelee selkeää huipennusta, mikä viittaa minimalistisempaan progeen ja etenkin krautrockiin.

Soundimaailma ja tekstuurit

Mezzaninen äänimaailma on huolellisesti rakennettu. Kuten progessa usein, kerroksellisuus, tilankäyttö sekä erilaisten äänikollaaseiden ja tekstuurien rooli nousevat lähes harmonian ja rytmin rinnalle.

Rytmiikka

Vaikka Mezzanine ei käytä epäsäännöllisiä tahtilajeja, sen tapa rikkoa rytmiikkaa arvaamattomasti tai antaa rytmien ”leijua” ajassa yksinkertaisen ja suoraviivaisen biitin sijaan muistuttaa monin tavoin progressiivista rockia.

Konseptuaalisuus

Mezzanine ei ole varsinainen teema-albumi, mutta se on selvästi eheä kokonaisuus. Kappaleet käsittelevät eksistentiaalista tuskaa, teknologian vaikutuksia ja psyykeen hajoamista – teemoja, jotka ovat hyvin tyypillisiä progelle.

Yllä luettelemani piirteet eivät sido Mezzaninea progressiiviseen rockiin yhtä selkeästi kuin vastaava tarkastelu OK Computerin kohdalla. Massive Attackin jäsenet eivät myöskään ole haastatteluissa maininneet progea merkittäväksi vaikutteeksi, vaikka ovat toisinaan nostaneet esiin esimerkiksi Tubular Bellsin ja The Dark Side of the Moonin inspiroivina albumeina. Onkin selvää, että Mezzaninea ei voi kutsua suoraan progeksi. Silti sen kautta Massive Attack voidaan mielestäni liittää 1990-luvun kokeellisen musiikin nousuun yhdessä Radioheadin, Godspeed You! Black Emperorin, Mogwain ja Tortoisen kaltaisten yhtyeiden kanssa. Nämä bändit eivät tehneet varsinaisesti progea ainakaan perinteisessä 70-luvun merkityksessä, mutta liikkuivat samassa progressiivisessa hengessä uuteen aikaan sopeutuen ja rohkeasti musiikin rajoja rikkoen.

Mutta palatkaamme Mezzaninen pariin.

Lue myös

Levyn ensimmäinen raita, yli kuusi minuutinen, ”Angel” esittelee vaikuttavalla tavalla Massive Attackin uuden tyylin. ”Angelin” monessa tasossa kulkevat jyrisevät bassosykkeet ja terävästi napsahtavat ja kaiutetut korkeammat syntetisaattoriäänet luovat todella houkuttelevan äänikuvan jonka yllä Massive Attackin vakiokalustoon kuuluvan Andy Horacen ääni leijuu eteerisesti toistaen mantramaisia sanoituksia. Pakkomielteistä rakkautta ja myrkylistä suhdetta kuvaavassa kappaleessa myös Horacen ääni on ladotaan usein päällekkäin useammassa linjassa ja kaiutetaan välillä ikuisuuteen. Metallinen biitti alkaa sykkimään pian intensiivisemmin ja Angelo Bruschinin (1961–2023) raskaasti murisevat prosessoidut sähkökitarat yhtyvät leikkiin. Pieni seesteinen hetki ja Horacen ääni palaa entistä aavemaisempana ja musiikin intensiteetti nousee jälleen. Ohjelmoitujen rytmien sekaan ladotaan myös Andy Gangadeen rummut jotka tosin soittavat niin asiaankuuluvan mekaanisesti, että eri tavoin luodut rytmit punoutuvat mahtavaksi massaksi josta on hetkittäin vaikea hahmottaa mikä on ohjelmoitua ja mikä käsin soitettua. Ja mitäpä sillä on väliäkään. Pääasia, että lopputulos kuulostaa kiinnostavata. Lopulta kappale hiljenee asteittain niin, että siitä riisutaan ääniä pois yksi kerrallaan kunnes vain yksinäinen sydämenlyöntiä muistuttava biitti kaikuu kohti ikuisuutta. Aivan huikea aloitus levylle.

Seuraava kappale ”Risingson” on äänikuvaltaan hieman yksinkertaisempi vaikka sisältää myös monenlaisia upeita hienovaraisia efektejä. Vokaalit hoitaa vuorotellen 3D ja Daddy G joiden vuorottelevat matalat puhelaulut luovat uhkaavaa tunnelma yhdessä painostavan synteettisen grooven kanssa. Puolivälissä kappaletta sykkivät ja särisevä likainen syntetisaattoriääni nostaa ahdistavuuskertoimia entisestään. 

Kahden varsin raskaan ja synkeän kappaleen jälkeen ”Teardrop” keventää hieman tunnelmaa. AInakin soundillisesti sillä ei Cocteau Twins tutun Elisabet Fraserin surumielisesti, mutta päättäväisesti laulavaa biisiä voi minään ilon purkauksena pitää. Musiikillisesti kappale kulkee suht yksinkertaisten ohjelmoitujen rytmien ja toistuvan hieman surisevan cembalomaisen ostinaton varassa. Pienenä tiedonjyväsenä mainittakoon, että itse Madonna olisi halunnut laulaa kappaleessa, mutta 2/3 Massive Attackista äänesti Fraserin puolesta. Varmasti oikea päätös. ”Teardrop” oli toinen Mezzaninelta julkaistu sinkku ja se myi pelkästään Englannissa yli miljoona kappaletta.

Neljäs kappale painajaimaisesti eteenpäin jyrisevä ”Inertia Creeps” on yksi levyn kohokohdista. Petoksesta, halusta ja jumiutumisesta epäterveeseen suhteeseen kertova kappale pohjautuu mahtavasti rullaavaan etniseen Çiftetelli-rytmiin jonka 3D bongasi Istanbulissa näkemästään vatsatanssiesityksestä. ”Inertia Creepsin” aavistuksen nyrjähtänyt rytmiikka joka koostuu jälleen yhdistelmästä ohjelmoituja ja käsinsoitettuja rytmejä onkin kiehtovaa kuultavaa. Tumman mystistä tunnelmaa tukee monotonisesti suriseva sähkökitara ja yksinkertainen bassoriffi sekä intensiivisesti sykkivä syntetisaattorikuvio. Epälieneaarisesti jännitetään rakentava ja selvää kliimaksia välttelevä ”Inertia Creeps” tuo mieleenivarhaisenCanin tai Pink Floydin musiikin.

Viides biisi ”Exchange” on ilmavasti soiva instrumentaali jonka peruslooppi pohjautuu Isaac Hayesin kappaleeseen”Our Day Will Come”.  Staattisen modaalista sävellystä halkoo viettelevä melodia joka kuulostaa kontrabassolla soitetulta. Utuista tunnelmaa korostaa vinyylimäinen rahina. ”Exchange” on soul/jazz-vaikutteineen Mezzaninen kappaleista ehkäpä eniten vanhan Massive Attackin suuntaan kumartava. Ei levyn keskeisintä antia, mutta mukava kevyt välipala raskaampien raitojen välissä.

”Dissolved Girlin käynnistää sykkivä kaiutettu efekti ja hyvin matalalla humiseva ohjelmoitu bassolinja. Sitten mukaan astuu Sara Jayn viettelevät vokaalit jotka tarjoavat täydelisen vastakohdan synkeästi sykkivälle musiikille. Noin puolivälissä kuusi minuuttista kappaletta tunnelma muuttuu intensiivisemmäksi ja mukaan nousee käsin soitettuja perkussioita ja armeija massiivisesti murisevia sähkökitaroita. Kitarariffi soi välillä syvällä kaukaisuudessa ja nostetaan sitten kiehtovasti taas aivan miksauksen pintaan. Dysfunktionaalisista suhteista ja vallan dynamiikasta kertovan kappaleen demoversiota käytettiin elokuvassa The Jackal jo ennen Mezzaninen julkaisua ja lopullinen versio puolestaan päätyi uraauurtavaan scifi-elokuvaan The Matrix.

”Exchangen” ohella myös ”Man Next Door” viittaa tyylillisesti Massive Attackin aiempiin levyihin. Biisi on Horace Andyn toinen iso hetki levyllä ja hänen värisevästä vibratosta otetaankin komeasti kaikki irti. Järkkyneestä kotirauhasta kertova biisi perustuu John Holtin vuonna 1968 jamaikalaiselle ska-yhtye The Paragonsille säveltämään kappaleeseen ja mukana on samplet The Curen ”10:15 Saturday Nightista” sekä Led Zeppelinin ”When the Levee Breaksista”. ”Man Next Door” on onnistunut fuusio letkeää reggae-poljentoa, surisevaa post-punk -estetiikkaa ja trip-hopin tummaa elokuvamaisuutta. ”Man Next Door” onnistuu loihtimaan todella kummallisen ristiriitaisen tunnelman joka on samaan aikaan painostava ja rauhoittava.

Psykedeelisesti ja varsin minimalistisesti soivassa yli kuusi minuuttisessa ”Black Milkissä” kuullaan jälleen Elizabeth Fraseria. ”Black Milkissä” bassot humisee muhkeasti ja äänikuva on täynnä erilaisia surisevia ja suodattimia täynnä olevia tekstuureja. Tunnelma on unenomainen ja hypnoottinen eikä kappaleessa ole selkeää rakennetta vaan se vain ajelehtii eteenpäin kuin laiva tummassa vedessä. Fraserin seireenimäisesti soivat vokaalit sisältävät pitkiä intervalleja jotka tuovat sävellyksen muuten staattiseen harmoniaan aavistuksen dissonanssia. ”Black Milk” perustuu vahvasti Manfred Mann’s Earth Bandin kappaleesta “Tribute” (1972) napattuun sampeen. Lupia ei jostain syystä kyselty ja asiaa selviteltiin myöhemmin oikeudessa. Välillä kappaletta esitettiin livenä nimellä ”Black Melt” ilman ”Tribute”-samplea, mutta lopulta Manfred Mann sai nimensä tekijäluotteloon ja osansa royalteista.

Lue myös: Levyarvio: Steven Wilson – The Harmony Codex (2023)

Levyn nimiraita ”Mezzanine” alkaa eteerisesti sykkivillä syntetisaattoreilla ja saa sitten seurakseen suhisevia ja surisevia tekstuureja ja sekä monipuolisesti sykkivän rytmiraidan. 3D ja Daddy G vuorottelee tehokkaasti vokaaleissa ja kolmen minuuttin kohdilla sointi paisuu mahtavaksi monotonisesti sykkiväksi ja murisevaksi äänivalliksi jonka alla puhisee mutaisasti vyöryvä bassokuvio.

Levyn toiseksi viimeinen kappele ”Group Four” on kahdeksan minuuttisena levyn pisin. Kappale tuntuu rakentuvan kahden pääosion varaan. Ensimmäinen puolisko on hidas ja melko minimalistinen jossa 3D:n matalalla kähisevä puhelaulu vuorottelee korkealla liitelevän Fraserin laulun kanssa. Basson ja rumpujen groove on hidas ja laahaava. Viiden minuutin kohdilla tapahtuu käänne. Kappale hiljenee breakbeatin varaan ja alkaa keräämään sitten uutta energiaa säröisesti soivien kitaroiden ja aiempaa intensiivisemmin rullaavan bassoraidan varassa. Fraserin äänipalaa entistä aavemmaisemmin huhuillen. Rytmiraita nopeutuu ja nopeutuu ja kappale kasvaa hetken aikaa lähes kuin post-rockmaiseen crescendoon kunnes rytmi ikään kuin vetäytyy taaksepäin hidastuen ja lopulta kokonaan pysähtyen. Erinomainen kappale ja yksi levyn ehdottomista kohokohdista.

Levyn päättää aiemmin kuullun ”Exchange”-instrumentaalin vaihtoehtoinen versio ”(Exchange)” jossa on mukana Andyn leppoisasti värisevät vokaalit. Tavallaan hieman turha toisinto, mutta toimii toisaalta mukavana kevyen jälkijäähdyttelynä useamman raskaan biisin jälkeen.

Mezzanine on periaatteessa tyylillisesti hieman monotoninen levy, mutta tömä muuttuu lopulta oikeastaan sen vahvuudeksi. Mezzanine on kuin hypnoottinen itsensä ympärille spiraalimaisesti kiertyvä painajainen. Toisaalta ahdistava, mutta samaan aikaan myös kaunis ja kiehtova. Painajainen josta ei haluaisi herätä koska uteliaisuus nähdä mihin kaikki lopulta johtaa kasvaa liian suureksi vaikka lopputulos pelottaa. Kuten tällaisissa unissa yleensä käy ei loppua tai lopullista ratkaisua kuitenkaan koskaan tule. Lankakerän päätä ei löydy. Myös Mezzanine jää lopulta tummaksi arvoitukseksi.

Vaikka Mezzanine onnistui ilmestyessään yllättämään niin fanit kuin kriitikot uudella tyylillään voitti se kuitenkin kuulijansa puolelleen saaden lähes poikkeuksessa ylistävän vastaanoton. Mezzaninesta tuli myös yhtyeen selvästi menestynein albumi ja sen arvioidaan myyneen yli neljä miljoonaa kappaletta. Nykyään Mezzaninea pidetään yhtenä 90-luvun merkittävimmistä albumeista ja Trent Reznorin ja Steven Wilsonin kaltaiset progressiiviset muusikot ovat kertoneet sen vaikuttaneen omaan musiikkiinsa. Mezzanine on trip hopin synkkä kulminaatiopiste ja Massive Attackin uran selkein mestariteos.

Parhaat biisit: ”Angel”, ”Inertia Creeps”, ”Dissolved Girl”, ”Group Four”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Kate Bush – The Dreaming (1982)

Kappaleet

  1. Angel 6:18
  2. Risingson 4:58
  3. Teardrop 5:29
  4. Inertia Creeps 5:56
  5. Exchange 4:11
  6. Dissolved Girl 6:07
  7. Man Next Door 5:55
  8. Black Milk 6:20
  9. Mezzanine 5:54
  10. Group Four 8:13
  11. (Exchange) 4:08

Robert Del Naja: sovitukset, laulu, ohjelmointi, koskettimet, samplet Grant Marshall: sovitukset, laulu, ohjelmointi, koskettimet, samplet Andrew Vowles; sovitukset, ohjelmointi, koskettimet, samplet

Neil Davidge: sovitukset, ohjelmointi, koskettimet, samplet Horace Andy: laulu Elizabeth Fraser: laulu Sara Jay Hawley: laulu Angelo Bruschini: kitarat Jon Harris: bassokitara Bob Locke: bassokitara Winston Blissett: bassokitara Andy Gangadeen: rummut Dave Jenkins: lisäkoskettimet Michael Timothy: lisäkoskettimet

Tuottaja: Neil Davidge, Massive Attack
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑