Open Your Eyes on Yesin 17. studioalbumi.
Loppuvuodesta 1996 Yes oli jälleen kerran pulassa. Vuonna 1968 perustettu yhtye oli saanut juuri kasaan 45 minuuttia laadukasta uutta musiikkia, joka viittasi tyylillisesti bändin 70-luvun kulta-aikoihin. Materiaali oli tarkoitus julkaista livemateriaalin kylkiäisenä tuplalevynä Keys To Ascension 2, joka siis olisi jatkoa vuonna 1995 ilmestyneelle ensimmäiselle Keys To Ascension -tuplalle. Ratkaisu ei erityisesti innostanut suurinta osaa bändin jäsenistä, mutta ainakin klassisesta kokoonpanosta (Jon Anderson, Chris Squire, Steve Howe, Rick Wakeman ja Alan White) oli saatu nyt kunnolla puhallettua karstat pois. Kone oli taas käynnissä, ja seuraavaksi olisi vuorossa kiertue, jolla uutta materiaalia promottaisiin – ja siitä ponnistettaisiin seuraavalla levyllä uusiin korkeuksiin.
Sitten kosketinsoittaja Rick Wakeman – vanha kunnon viittaritari – teki jälleen kerran yhtyeelle oharit.
Yesillä oli pöydällä useita eri kiertuetarjouksia, mutta mitkään ehdotetut skenaariot eivät lopulta miellyttäneet Wakemania. Ainakin osa yhtyeen jäsenistä epäili, että kyse oli oikeastaan vain siitä, että kosketinsoittajan uusi manageri oli onnistunut vakuuttamaan asiakkaansa siitä, että hän tienaisi omillaan paremmin. Wakemanilla olikin jonossa suuren luokan projekti EMI Classicin kanssa, sillä hänellä oli yhtiön kanssa diili Journey to the Centre of the Earthin (1974) jatko-osasta. Pitkään suunniteltu Return to the Centre of the Earth ilmestyi lopulta vuonna 1999.
Wakeman oli siis jälleen ulkona yhtyeestä. Yesin tulevaisuus vaikutti olevan taas vaakalaudalla, sillä Castle hyllytti Keys to Ascension 2:n kuultuaan, ettei yhtye lähtisi promotoimaan sitä kiertueella. Yes-miehet hajautuivat omille teilleen.
Anderson ja Howe palasivat soololevyjensä pariin, ja Squire ryhtyi työstämään musiikkia laulaja/multi-instrumentalisti Billy Sherwoodin kanssa, joka oli pyörinyt Yesin ympärillä 80-luvun lopulta alkaen. Häntä oli harkittu jopa hetkeksi Andersonin korvaajaksi Big Generatorin jälkeen. Squiren ja Sherwoodin yhteinen projekti saisi aikanaan nimen Conspiracy, mutta nyt duon materiaali herätti Yesin uuden managamentin kiinnostuksen. He haistoivat siinä mahdollisuuden saada Yes nopeasti takaisin studioon – ja mikä tärkeämpää, takaisin tien päälle kiertämään ja tienaamaan. Ja ehkä Squiren ja Sherwoodin hieman AOR-henkinen musiikki saisi Yesin jopa radioon!
Asiat alkoivat edetä vauhdilla. Eaglen kanssa tehtiin sopimus uudesta levystä, ja sen perään buukattiin mittava kiertue, jolla Anderson, Howe ja White saatiin houkuteltua takaisin ruotuun. Anderson ja Howe olivat kuitenkin omien projektiensa kanssa niin kiireisiä, että Squire ja Sherwood saivat häärätä uuden musiikin parissa oman makunsa mukaan. Anderson ja Howe hyppäsivät kelkkaan vasta niin myöhäisessä vaiheessa, että heidän luova panoksensa jäi lopullisella levyllä hyvin pieneksi.
Sherwood soitti suurimman osan Open Your Eyesin vähäisistä – ja yksinkertaisista – kosketinsoitinosuuksista (Totosta tuttu Steve Porcaro soittaa nimiraidalla), mutta tulevaa kiertuetta varten tarvittiin kosketinsoittaja, ja valinta osui venäläiseen Igor Khorosheviin, jonka äänittämä demo oli osunut sattumalta Andersonin käsiin. Palaamme Khorosheviin aikanaan The Ladder -levyn arvostelussa, mutta todettakoon tässä vaiheessa, että lahjakkaan venäläisen soittoa päätyi Open Your Eyesille vain muutamaan biisiin. Andersonin ehdotuksesta hänet ympättiin miksausvaiheessa mukaan muutaman soolon muodossa. Yhtyeen viralliseksi jäseneksi hänet kruunattiin vasta Open Your Eyes -kiertueen alkaessa.
Levyn 12 raitaa on nimetty demokraattisesti koko bändin nimiin, mutta käytännössä ne ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähinnä Squiren ja Sherwoodin käsialaa – vaikka etenkin jälkimmäinen on joissain haastatteluissa yrittänyt väittää, että materiaali syntyi laajemman yhteistyön pohjalta. Tyylillisesti Open Your Eyes on lähinnä AOR-henkistä pop/rockia, jossa on hentoja kaikuja progressiivisesta rockista siellä täällä. Poikkeuksellisia harmonioita, epäsäännöllisiä tahtilajeja ja rohkeaa pop-formaatin venyttämistä tai sinfonista kehittelyä tältä levyltä ei kannata odottaa.
Lue myös: Levyarvio: Yes – 90125 (1983)
Silloin harvoin kun palaan Open Your Eyesin pariin, se onnistuu yllättämään minut hetkeksi tyyliin ”hei… eikö tämä ollutkaan niin huono kuin muistin…?”. Ei huolta. Kyllä on – mutta levyn pari ensimmäistä raitaa ovat silti ihan kohtuullista radio-Yesiä.
Levyn räväyttää käyntiin energisesti kuusiminuuttinen ”New State Of Mind”, joka tuo mieleen Unionin biisit. Ne keskinkertaisemmat. Sinänsä yksinkertainen biisi on sovitettu yksityiskohtaisesti, sisältäen pientä kikkailua ja pieniä soolonpätkiä siellä täällä. Hyvässä ja pahassa. Osa näistä yksityiskohdista on viihdyttäviä, mutta liian usein ne tuntuvat vievän huomiota siltä, miten vähän itse sävellyksellä on annettavaa. Kappale tekeekin hyvin selväksi levyn yhden keskeisistä ongelmista: tuotanto on hirveää kuultavaa. Etenkin ristiin rastiin ja päällekkäin sinkoilevat vokaaliraidat ovat todella rasittavaa kuunneltavaa. Eikä Andersonin lauluääni ole koskaan kuulostanut niin ärsyttävältä kuin tällä levyllä. Hänen ääneensä on liitetty usein outo elektroninen efekti, joka tuo mieleen hieman autotunemaisen ja robottimaisen vaikutelman.
Heti ”New State of Mindin” jälkeen kuultava nimiraita ”Open Your Eyes” on albumin paras raita. Kertosäe on tehokas ja pidän siitä, kuinka Andersonin ja Squiren vokaalit vuorottelevat. Myös Squiren pomppiva bassokuvio on mainio. Säkeistöissä kuultava Andersonin mekanisoitu huuto ”aiiiiiiiii biiliivi tät” on toisaalta raivostuttava. Jos Yes olisi julkaissut ”Open Your Eyesin” Big Generatorilla kymmenen vuotta aiemmin, se olisi voinut olla jopa hitti. 90-luvun lopussa tällaisella ylituotetulla AOR:llä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia.
Kolmas kappale ”Universal Garden” alkaa hieman leppoisammin kuin kaksi ensimmäistä biisiä. Se käynnistyy Howen heleästi soivalla akustisella kitaralla ja new age -henkisesti kilisevillä perkussioilla ja syntetisaattoreilla. Pikku hiljaa tämäkin kappale paisuu kuitenkin lähes samanlaiseksi turboahdetuksi ähkyksi kuin edelliset kappaleet, ja Andersonin ääni riipii jälleen sielua. Pientä plussaa kuitenkin muutamasta ilmavammasta osiosta ja Howen väkevästä kitaroinnista. Sherwoodin kilisevät ja kolisevat, lähinnä rytmisistä iskuista koostuvat syntetisaattoriosuudet tosin tuntuvat kuin jääpiikeiltä ohimossa.
”No Way We Can Lose” on kevyttä reggae-poppia huuliharppuineen. Jossain määrin se tarjoaa korville lepoa kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen, mutta aika iso miinus pitää antaa siitä, että a) biisi ei kuulosta lainkaan Yesiltä, b) kyseessä on oikeastaan aivan hirvittävä biisi. Sanomaltaan kliseinen ja musiikillisesti jatkuvasti paikallaan polkeva ja äärimmäisen yksinkertainen. Ja ei, naurettava fanfaarimaisesti soiva syntetisaattori keskellä biisiä ei auta asiaa. Viisi minuuttia kestävä ”No Way We Can Lose” on vähintään kolme minuuttia ylipitkä ja tuntuu huomattavasti pidemmältä kuin Yesin 70-luvun levynpuoliskon mittaiset eepokset.
”Fortune Seller” nostaa hetkeksi Squiren basson pintaan ilahduttavasti, ja Howen ketterästi näppäilemä kitarakin kuljettaa biisiä jonkin aikaa mukavan kuuloisesti, mutta itse biisi jää lopulta erittäin keskinkertaiseksi – vaikka Khoroshevin Hammond-soolo hieman loppupuolella piristääkin.
Tämä ei ole luultavasti 2020-luvulla oikein poliittisesti korrektia, mutta ”Man In The Moon” kuulostaa kuin The Alan Parsons Projectin ja Toton aivovammaiselta äpärälapselta. Pahoittelut kaikille aivovammaisille äpärälapsille. Olette varmasti oikein mainioita veijareita. ”Man In The Moonissa” on luultavasti typerimmät sanoitukset, mitä Yesin levyillä on ikinä kuultu. Musiikillisesti hyvin yksinkertaisessa ja itseään loputtoman oloisesti toistavassa biisissä Sherwoodin vokaalit nousevat Andersonin kanssa tasaveroiseen rooliin. Mikä onkin soveliasta, sillä tämäkään kappale ei kuulosta lainkaan Yesiltä. ”Man In The Moonin” ainoa positiivinen hetki on Andersonin laulama tehokas vastamelodia värssyssä ”It’s that old devil moon” aivan kappaleen lopussa.
I am the man in the moon
And I hope to shine upon you very soon
Waiting in the night
To bathe you all in moonlight
I am the man
I am the man in the moon
Muuten täysin mitäänsanomattoman ”Wonderloven” (mikä nimi!) keskellä on yllättäen suht hauska, nopea, tilutteleva progeosio, joka ei tunnu liittyvän oikein mitenkään mihinkään. Lopussa tähän osioon sentään palataan toistamiseen, mutta ainakin tämän kuuntelijan on siihen mennessä uuvuttanut täysin edeltävien minuuttien täydellinen tasapaksuus, jota turhaan yritetään elävöittää yhdentekevillä kitarasooloilla. Tämäkin raita kestää kuusi minuuttia! Miksi? Eikö tämä paska pitänyt saada radioon?
Lue myös
- Viikon Teos 94: Sonny Rollins – A Night At The Village Vanguard (1958)
- Levyarvio: Tommy Bolin – Teaser (1975)
- Review: Chris Squire – Fish Out Of Water (1975)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1999 – Sijat 1-10
- Viikon Teos 93: Dave Holland Trio – Triplicate (1988)
- Review: Brian Eno – Another Green World (1975)
Seitsemäs raita ”From The Balcony” eroaa lähes täysin levyn muusta materiaalista. Kyseessä on Andersonin ja Howen akustinen duetto, joka on toki kyseisten maestrojen vanhoihin näyttöihin verrattuna erittäin vähäpätöinen kappale, mutta ainakin se tarjoaa luonnollisen kuuloista soundia, eikä Andersonin laulussakaan ole enää sitä ärsyttävää kihinää, joka muuten on liitetty hänen ääneensä kautta levyn. ”From the Balcony” on periaatteessa ihan miellyttävä pikku rallattelu, mutta on silti hieman hämmentävää, että sitä ei ole yritetty millään lailla tuotannollisesti sitoa muuhun materiaaliin. Nyt se jää kokonaisuuden kannalta täysin irralliseksi. Laiskaa. Laiska onkin adjektiivi, joka parhaiten kuvaa tätä albumia.
Kolmanneksi viimeinen kappale ”Love Shine” tuo mieleen Mike Oldfieldin väkinäisimmät popkokeilut levyllä Earth Moving, mutta nyt päähän sattuvalla tuotannolla kuorrutettuna. ”Love Shinen” jokainen sekunti ärsyttää. ”Love Shine” on kuin B-luokan ylijäämää Big Generatorin sessioista. Ehkäpä heikoin Yesin tähän mennessä julkaisema kappale, jonka kruunaa uskomattoman banaalit sanoitukset. Kammottava biisi.
I won’t sleep again until I sleep again with you
I won’t dream again until I dream again with you, my love
”Somehow, Someday” alkaa suht lupaavasti siinä mielessä, että se vaikuttaa aluksi akustiselta jatkumolta ”From the Balconylle”, mutta sitten mukaan tulee Whiten pökkelö ja raskas rumpupoljento, jota ”koristellaan” ikävästi kilahtelevilla syntetisaattoreilla – ja kaikki on taas menetetty. Kappaleen keskeinen, sinänsä ihan nätti, kelttihenkinen melodia on kierrätetty suoraan Andersonin kappaleesta ”Boundaries”, joka kuultiin ensimmäisen kerran maestron vuoden 1982 soololevyllä Animation. Sama melodia kuultiin vielä Andersonin hirvittävällä irkkulevyllä The Promise Ring myöhemmin vuonna 1997 Open Your Eyesin julkaisun jälkeen. Käsittämätöntä.
Levyn päättää ”The Solution”, joka tarjoilee lisää ylituotettua sotkua. Uutena twistinä on, että kappale koostuu lukuisista eri osioista, jotka eivät tunnu liittyvän mitenkään toisiinsa. Nyt sitä pop-formaattia sitten rikotaan – ikävin lopputuloksin, sillä kappale poukkoilee eteenpäin poikkeuksellisen raivostuttavalla tavalla. Jossain ”The Solutionin” seinään heittämien lukuisten eri ideoiden seassa piilee ehkä ratkaisu eli ainekset hyvään biisiin. Mutta toisaalta… luultavasti ei.
Äkkiseltään ajatellen positiivisinta ”The Solutionissa” on se, että ainakin sen myötä koettelemus nimeltä Open Your Eyes on ohi. Paitsi, että ei ole. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen paljastuu, että tarjolla on vielä lähes 16 minuuttia kestävä piiloraita. Tännekö se uusi ”Awaken” piilotettiin? Valitettavasti ei. Ainakin internet-lähteissä ”The Source”-nimen saanut piiloraita on nimittäin täysin tyhjänpäiväinen ambient-raita, joka koostuu lähinnä lintujen viserryksestä, aaltojen loiskeesta ja satunnaisista syntetisaattorin helähdyksistä. Luulen, että tästä ei voi syyttää Sherwoodia ja Squirea. Tämä haiskahtaa Andersonilta (lisää vastaavaa lemua löytyy herran soololevyltä Angels Embrace). ”The Source” ei toimi edes eteerisen rentouttavana ambient-musiikkina, koska läpi lintujen laulun räjähtää esiin epäsäännöllisin väliajoin joku levyn aiempien raitojen kertosäehokemista jollain typerällä efektillä kuorrutettuna.
Levyn pitkästä ambient-koodasta huokuu samanlainen laiskuus, jota henkii myös sen kansi, johon on vain tylsästi lätkäisty Roger Deanin klassinen Yes-logo. Deanin logon hyödyntämisessä tällä tavoin on jopa jotain loukkaavaa, sillä aiemmin kyseinen logo oli nimenomaan liitetty Yesin progressiiviseen tuotantoon, ja se oli jätetty syrjään Trevor Rabinin kauden popmaisimmilta levyiltä. Nyt logo onkin sitten pääosassa yhtyeen historian suoraviivaisimman levyn kannessa. Järjetöntä. Open Your Eyes on Yesin Love Beach, joten se olisi ansainnut kanteensa jotain yhtä riettaan mautonta kuin kyseinen Emerson, Lake & Palmerin fiasko.
Monet Yesin aiemmista levyistä kuten Tales From Topographic Oceans, Tormato, Drama ja muutamat muut ovat jakaneet vahvasti mielipiteitä, mutta jokaisella edellä mainitulla on parjaajien lisäksi myös kiihkeät kannattajansa. Open Your Eyesin puolesta ei ole noussut taistelemaan kukaan. Ei edes bändi itse. Jos oikein muistan, aina kärkäs Howe tuomitsi levyn täydeksi epäonnistumiseksi jo sen promootiokiertueella, ja jopa albumin pääarkkitehdit Sherwood ja Squire ovat lähinnä tyytyneet vaikenemaan levyn kuoliaaksi. Joku saattaisi nostaa tässä kohtaa Unionin esiin, mutta minusta se on mainettaan selvästi parempi levy. Open Your Eyes on Yesin ensimmäinen todellinen katastrofi. Eikä vain taiteellisesti, sillä radiosoittoa varten laskelmoitu levy oli myös kaupallisesti täysi floppi. Levyn nimibiisi sai jonkin verran radiosoittoa ja käväisi pikaisesti sinkkulistoilla, mutta itse albumi upposi kuin kivi. Se ylsi parhaimmillaan USA:ssa albumilistan sijalle 151 ja tippui pois koko listalta jo seuraavalla viikolla. Englannissa Open Your Eyes ei vaivannut listojen ylläpitäjiä lainkaan. Sherwood on väittänyt optimistisen oloisesti, että Open Your Eyes olisi myynyt 200 000 kappaletta, mutta realistisemman kuuloisissa arvioissa puhutaan lähinnä kymmenistä tuhansista kappaleista.
Jotta sekaannus olisi täydellinen, päätti Castle julkaista aiemmin hyllyttämänsä Keys to Ascension 2:n, kuultuaan, että Yes on sittenkin lähdössä kiertueelle. 70-luvun materiaalia ja pitkiä uusia progebiisejä sisältävä Keys to Ascension 2 julkaistiin vain pari viikkoa aiemmin kuin radiosoittoon tähdännyt Open Your Eyes. Yes-faneilla oli siis loppuvuodesta 1997 ihmettelemistä siinä, mikä yhtyeen musiikillinen linja oli ja ketä yhtyeessä ylipäätänsä soitti.
Open Your Eyesin kaltainen höyryävä pökäle olisi ollut kuolinisku monelle vähemmän sitkeälle bändille, mutta Yes tuntui vain kohauttavan olkapäitään ja jatkavan eteenpäin. Omalla kohdallani levyyn liittyy sellainen hopeareunus, että itse pääsin näkemään yhtyeen livenä juuri kyseistä albumia seuranneella kiertueella Lontoon Hammersmith Apollossa. Vaikka yhtye oli juuri julkaissut uransa kehnoimman levyn, ei se menoa haitannut, vaan Yes esiintyi energisellä ja itsevarmalla otteella loppuunmyydylle salille. Open Your Eyesilta kuultiin kaksi kappaletta: nimibiisi ja ”From the Balcony”. Yes ei jäänyt muutenkaan tuleen makaamaan. Yhtye soitti vuoden 1998 aikana yli sata konserttia ja julkaisi jo seuraavana vuonna uuden studioalbumin The Ladderin, joka oli merkittävä korjausliike Open Your Eyesin notkahduksen jälkeen. Yesin maailmassa jatkuvaa on vain muutos.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Yes – Talk (1994)
Kappaleet
- ”New State of Mind” 6:00
- ”Open Your Eyes” 5:14
- ”Universal Garden” 6:16
- ”No Way We Can Lose” 4:56
- ”Fortune Seller” 5:00
- ”Man in the Moon” 4:41
- ”Wonderlove” 6:06
- ”From the Balcony” 2:43
- ”Love Shine” 4:37
- ”Somehow, Someday” 4:47
- ”The Solution” 5:25
- ”The Source” (piiloraita) 16:21
Jon Anderson: laulu Steve Howe: akustinen ja sähkökitara, pedal steel -kitara, mandoliini, banjo, taustalaulu Billy Sherwood: sähkökitara, koskettimet (kappaleissa 3, 6–11), harmonia ja taustalaulu Chris Squire: bassokitara, taustalaulu, huuliharppu Alan White: rummut, perkussiot, taustalaulu
Muut muusikot:
Steve Porcaro: koskettimet (”Open Your Eyes”) Igor Khoroshev: koskettimet (”New State of Mind”, ”No Way We Can Lose” ja ”Fortune Seller”)
Tuottaja: Yes
Levy-yhtiö: Eagle
Pienemmät Purot 