Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2024 parhaiksi levyiksi.
- Beth Gibbons: Lives Outgrown (UK) *****
- Geordie Greep: The New Sound (UK) *****
- Orchestre Tout Puissant Marcel Duchamp: Ventre unique (CH) ****½
- The Smile: Wall Of Eyes (UK) ****½
- Sleepytime Gorilla Museum: Of The Last Human Being (US) ****½
- Present: This Is NOT The End (BE, 2024) ****½
- Opeth: The Last Will And Testament (SE) ****½
- Arooj Aftab: Night Reign (SA) ****½
- Tomeka Reid Quartet: 3+3 (US) ****
- Mary Halvorson: Cloudward (US) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
1. Beth Gibbons: Lives Outgrown
Lives Outgrown on Beth Gibbonsin ensimmäinen sooloalbumi.
Vuonna 1965 syntynyt Beth Gibbons tunnetaan parhaiten vuonna 1991 Bristolissa perustetusta Portisheadista joka yhdessä Massive Attackin kanssa nosti triphopin maailmankartalle. Kahden ensimmäisen levyn jälkeen Portishead piti pitkän tauon ja kolmannen vuonna 2008 ilmestyneen Thirdin jälkeen yhtye on vaipunut jälleen hiljaiseloon.
Gibbonsin levytysura ei ole ollut erityisen vilkas Portisheadin taukojen aikaan. Vuonna 2002 Gibbons teki levyn nimeltä Out Of Season yhdessä Rustin Manin eli aiemmin Talk Talkissa bassoa soittaneen Paul Webbin kanssa. Vuonna 2019 Gibbons yllätti laulamalla Henryk Góreckin kolmannen sinfonian levytyksellä Symphony No. 3 (Symphony of Sorrowful Songs). Orkesteria johti legendaarinen puolalainen säveltäjä Krzysztof Penderecki…
2. Geordie Greep: The New Sound
The New Sound on Geordie Greepin ensimmäinen sooloalbumi.
Vuonna 2017 perustettu kokeellista rockia soittavan englantilaisen Black Midin eklektinen musiikki oli kuulijan näkökulmasta ja taustasta riippuen joko avantgarde-punkkia tai avantgarde-progea. Tämä ristiriita teki yhtyeestä yhden viime 2020-luvun kiinnostavimmista uusista tulokkaista. Geordie Greepin (s.1999) johtama trio äänitti kolme toinen toistaan parempaa albumia, mutta ilmeisesti nuorten muusikoiden välille nousi niin suuria ristiriitoja, että homma oli parempi viheltää poikki. Greep ilmoitti elokuussa 2024 Instagramissa yhtyeen olevan “määrittelemättömän pituisella tauolla”. Osa Greepin lausunnoista sittemmin on ollut jyrkempiä ja niiden perusteella en odottaisi Black Midin paluuta lähivuosina.
Greep oli työstänyt ensimmäistä omaa albumiaan kaikessa hiljaisuudessaan jo Black Midin vielä kiertäessä viimeisen levynsä Hellfiren tiimoilta joten soolouran alkua ei tarvinnut odottaa kovin kauaa hajoamisilmoituksen jälkeen…
3. Orchestre Tout Puissant Marcel Duchamp : Ventre unique
Ventre unique on Orchestre Tout Puissant Marcel Duchampin kuudes studioalbumi.
Kontrabasisti Vincent Bertholetin Sveitsissä vuonna 2006 perustama Orchestre Tout Puissant Marcel Duchamp on ”progressiivinen big band” -yhtye jonka verrokeiksi voisi nostaa vaikka ranskasta kotoisin olevat Ghost Rhythmsin, Masalin ja The Very Big Experimental Toubifri Orchestran tai saksalaisen Monika Roscher Bigbandin.
OTPMD eroaa kuitenkin kaikista edellä mainituista yhtyeistä etenkin siinä mielessä, että bändin musiikki ei ole yhtä selkeästi jazziin pohjautuvaa. Jazz on vain yksi yhtyeen lukuisista vaikutteista joista yhtä tärkeitä ovat mm. post-punk, pop, minimalistinen taidemusiikki, krautrock ja afrikkalainen musiikki. Yleisesti ottaen OTPMD:n musiikki on myös kevyempää ja vähemmän monimutkaista.
Kymmenessä päivässä 12 muusikon voimin äänitetty Ventre unique jatkaa OTPMD:n vahvojen levyjen sarjaa. Sen musiikki perustuu usein luuppaaviin jaksoihin (siis sävellyksellisesti, kaikki on käsinsoitettua) joita sitten varioidaan ja maustetaan herkullisesti ison bändin tarjoamalla instrumenttipaletilla. Usein jopa tanssittavalla tavalla rytmikästä musiikkia värittää yleensä kaksi kepeästi toistensa ympäri kilkattavaa marimbaa, staccattomaisesti iskevät jouset, rock-riffejä punova sähkökitara, hypnoottisesti musiikkia eteenpäin keinuttava kontrabasso, polyrytmiikkaa tarjoilevat kaksi rumpalia sekä puhaltimet (trumpetti, saksofoni, pasuuna) jotka tuovat mukanaan kappaleesta riipouen sävyjä joko jazzista tai orkestraalisesta taidemusiikista. Kaiken kruunaa leikkisät vokaalit jotka lauletaan usean eri vokalistin toimesta joko englanniksi tai ranskaksi.
Ventre unique sointi on pääosin lempeän kutsuva ja yllättävän ilmava etenkjn kun huomioidaan miten isolla kokoonpanolla OTPMD operoi. Hetkittäin musiikki kasvatetaan silti varsin vimmaisiin polyrytmisiin kliimakseihin ja levyn tarttuvat post-punkiin viittaavat vokaalit tuovat mukanaan särmää omalla viehättävällä tavallaan. Ventre uniquen kertosäe-hokemat ovat välillä todella koukuttavia!
Ällistyttävintä Ventre uniquessa on se kuinka luontevan kokonaisuuden Bertholet on onnistunut joukkoineen rakentamaan monipuolisista vaikutteista. Ventre uniquen yhteentoista tiukasti rakennettuun kappaleeseen ei mahdu heikkoja hetkiä ja 40 minuuttisena albumi on juuri sopivan mittainen. Sen haluaa kuulla pian uudestaan!
OTPMD tuntuu petraavan levy levyltä eikä Ventre unique katkaise tätä kehityskulkua. Ventre unique onOrchestre Tout Puissant Marcel Duchampin toistaiseksi paras levy ja erinomainen osoitus siitä, että edelleen on mahdollista tehdä tuoreen kuuloista omalaatuista progressiivista musiikkia joka on samaan aikaan paitsi sofistikoitunutta, mutta myös helposti lähestyttävää.
Parhaat biisit: ”Tout Cassé”, ”Breath”, ”Coagule”, ”Ils Disten”, “Smile Like A Flower”
4. The Smile: Wall Of Eyes
Wall Of Eyes on The Smilen toinen studioalbumi.
The Smile syntyi korona-aikana Radioheadista tuttujen Jonny Greenwoodin ja Thom Yorken luovaksi venttiiliksi. Kavereiden oikea yhtye oli liian jähmeäliikkeinen tyydyttämään herrojen tarvetta julkaista uutta musiikkia. Greenwood on todennut, että hän haluaa julkaista musiikkia kaksi kertaa nopeammin vaikka laatu sitten olisi vain 90%:sta. Oletan myös, että The Smile nimen alla musiikin julkaisu suo tervetulleen vapautuksen Greenwoodille ja Yorkelle Radiohead -brändin aiheuttamista valtavista paineista.
2020 alkunsa saanut The Smile täydentyi trioksi kun mukaan napattiin psykedeelistä afro-jazzia soittavan Sons Of Kemetin rumpali Tom Skinner. The Smile teki yllätys debyytin Glastonbury Festivalin stream-konsertissa (koska korona) toukokuussa 2021 ja julkaisi ensimmäisen studiolevynsä A Light for Attracting Attentionin samoihin aikoihin…
5. Sleepytime Gorilla Museum : Of The Last Human Being
Of The Last Human Being on Sleepytime Gorilla Museumin neljäs studioalbumi.
Sleepytime Gorilla Museum (tästä eteenpäin SGM) syntyi Californiassa 90-luvun lopulla. Aiemmin Idiot Fleshissä soittaneet vokalisti/kitaristi Nils Frykdahl ja basisti Dan Rathbun liittoutuivat viulisti Carla Kihlstedtin ja kahden perkussionistin Moe! Staianon ja David Shamrockin kanssa ja perustivat SGM:n vuonna 1991. Yhtye äänitti esikoislevynsä Grand Opening And Closing (2001) paria vuotta myöhemmin.
Seuraavalla levyllä Of Natural History (2004) muutaman rumpalivaihdoksen jälkeen kokoonpanoksi vakiintui Frykdahl, Rathbun, Kihlstedt, rumpali Matthias Bossi (joka on myös Kihltedtin aviomies) sekä multi-instrumentalisti Michael Iago Mellender.
Tämä yhtyeen ikään kuin definitiivinen kokoonpano äänitti vielä vuonna 2007 levyn In Glorious Times. Vuonna 2011 SGM ilmoitti soittavansa kolme jäähyväiskeikkaa ja sen jälkeen kaikki tuntui olevan ohi. Pysyvästi…
6. Present : This Is NOT The End
This Is NOT The End on Presentin kahdeksas studioalbumi.
Aivan lähiaikoina on koettu kolmen merkittävän avantprogebändin paluu. Univers Zero palasi vuonna 2023 lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen ja Sleepytime Gorilla Museum puolestaan julkaisi keväällä 2024 uuden studiolevyn peräti 17 vuoden levytystauon jälkeen. Katkeransuloisin näistä suurista paluista on kuitenkin belgialaisen Presentin uuden levyn This Is NOT The Endin julkaisu sillä yhtyeen perustaja ja tulenkantaja Roger Trigaux kuoli kesken levytysprosessin.
Vuonna Belgiassa 1951 syntynyt kitaristi/säveltäjä Roger Trigaux perusti yhdessä rumpali Daniel Denisin Univers Zeron vuonna 1973. Denisin kanssa Trigaux loi tyylin joka yhdisteli rockia ja taidemusiikkia synkällä ja omalaatuisella tavalla. Univers Zeron nimetön debyytti (1977) ja sitä seurannut Hérésie (1979) ovat edelleen merkittävä esikuva avantprogen tummasävyiselle kamarimusiikkimaiselle suuntaukselle. Hérésien jälkeenTrigaux jätti Univers Zeron ja perusti oman yhtyeen Presentin…
7. Opeth : The Last Will And Testament
The Last Will And Testament on Opethin 14. studioalbumi.
Vuonna 1990 perustettu ruotsalainen Opeth on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä progemetalli-yhtyeistä. Kitaristi/vokalisti Mikael Åkerfeldtin uraauurtava oivallus oli yhdistää äärimetallin ja erityisesti death metallin elementtejä progressiiviseen rockiin. Åkerfeldtin vaikutteet tulivat tasapuolisesti Genesiksen, Jethro Tullin ja Camelin kaltaisilta progebändeiltä, mutta toisaalta myös Iron Maidenin, Black Sabbathin ja Slayerin kaltaisilta hevibändeiltä ja lopulta myös 80-luvun puolivälissä syntyneen death metal -tyylisuunnan yhteiltä.
Yksi progressiivisen rockin keskeisiä ominaispiirteitä on pehmeiden/hiljaisten- ja rajujen/kovaäänisten- osioiden välinen dynamiikka. Opeth vei tämän äärimmäisyyksiin sillä yhtye saattoi hetkessä siirtyä vimmaisesta tuplabasarin pärinästä ja brutaalista örinälaulun kyllästämistä osioista höyhenen kevyisiin jaksoihin joita kuljetti akustiset kitarat ja puhtaalla kirkkaalla äänellä lauletut vokaalit. Tämä kikka oli potentiaalisesti yllättävä ja erittäin tehokas…
8. Arooj Aftab : Night Reign
Night Reign on Arooj Aftabin neljäs studiolevy.
Pakistanistaustainen, mutta sittemmin USA:han kotiutunut laulaja/säveltäjä Arooj Aftab (s.1985) teki lopullisen läpimurtonsa vuonna 2021 ilmestyneellä Grammy-palkitulla kolmannella levyllään Vulture Prince.
Berkleen kuuluisassa musiikkikoulussa opiskelleen Aftabin musiikkia on kutsuttu yhdistelmäksi hindustanilaista taidemusiikkia, pakistanilaista kansanmusiikkia ja jazzia. Jazzin osalta Aftabin musiikki kallistuu hieman nimenomaan ECM-henkisen kamarijazzin puoleen. Nämä lähtökohdat saattavat muodostaa mielikuvan jostain hyvin antiikkisen oloisesta musiikista, mutta itseasiassa Aftabin levyissä on jotain hyvin modernia tai ehkä pikemminkin ajatonta jota on vaikea pukea sanoiksi. Ehkä se on jossain määrin Billie Eilishin vaikutusta jota Aftab on kertonut fanittavansa. Mistään retro-musiikista ei siis ole missään tapauksessa kyse vaan tyylilajeja raikkaasti yhdistelevästä fuusiosta joka ammentaa historiasta, mutta on samaan aikaan tiukasti kiinni myös nykyhetkessä.
Vulture Prince oli hiljaista ja vähäeleistä musiikkia ja Aftabin neljäs levy nostaakin kierroksia kiinnostavalla tavalla. Night Reignin musiikki on huomattavasti eloisampaa, groovempaa ja dynaamisemmin soivaa. ”Bolo nan” paksusti möyrivä bassokitara tuo mieleeni jopa Massive Attackin mestariteoksen Mezzaninen. Kun Moor Motherin painokas puhelaulu tulee mukaan vahvistuu triphop-vaikutelmat entisestään. ”Bolo na” ei kuitenkaan edusta erityisen hyvin levyn kokonaisilmettä joka on yleisesti ottaen eteerisempi ja akustisempi.
Yhteistä lähes kaikille levyn biiseillä on, että niissä vallitsee tietynlainen ”yöllinen” tunnelma johon tietysti levyn nimikin viittaa. Tunnelmassa on myös jotain kovin mystistä mikä saattaa liittyä siihen miten ketterästi Aftab liikkuu erilaisten kulttuuristen vaikutteiden välissä. Levyn vokaalit on vuoroine urduksi vuoroin englanniksi lauletut ja molemmat kuulostavat Aftabin tummasävyisen musiikin seassa aivan yhtä luontevilta.
Levy on soinniltaan rikas sekoitus akustista ja elektronista soundia. Tuuba, kontrabasso ja flyygelitorvi soivat sulassa sovussa syntetisaattorien ja sähkökitaroiden kanssa. Keskeiseen rooliin nousee Aftabin voimakkaan laulun rinnalle nousee erityisesti skotlantilaisen Maeve Gilchristin usein varsin energisesti helisevä harppu joka luo kuin kirkkaita valonsäteitä muuten yölliseen tunnelmaan.
Levyn yllättävimmän vierailun tekee Elvis Costello. Hän soittaa Wurlitzeria kappaleessa ”Last Night Reprise” joka on uusi dynaamisempi sovitus jo Vulture Princellä kuullusta biisistä. Costellon vierailu juontanee juurensa siihen, että hän julisti Vulture Princen aikoinaan ”vuoden 2021 kulttuuriseksi kohokohdaksi”.
Night Reignin keskeisin vetonaula on kuitenkin onnistuneiden sovituksien ja täyteläisen tuotannon keskellä soiva Aftabin oma lauluääni. Se soi enimmäkseen pehmeän intiimisti, mutta kasvaa usein myös väkevän voimakkaaseen tulkintaan. Aftabin äänessä on aavistus viehättävää käheyttä mikä tuo siihen oman personaallisen sävynsä ja aavistuksen ylimääräistä särmää.
Night Reign on saanut Vulture Princen lailla ylistävän vastaanoton ja se napannut jo kaksi vuoden 2025 Grammy-ehdokkuutta. Grammyjen kohtalo jää nähtäväksi, mutta minulta tummanpuhuva ja väkevästi otteessaan pitävä Night Reign saa ehdottomasti ”paras Arooj Aftab -levy toistaiseksi” -kunniamaininnan.
Parhaat biisit: ”Aey Nehin”, ”Na Gul”, ”Bolo na”, ”Last Night Reprise”, ”Raat Ki Rani”
9. Tomeka Reid Quartet : 3+3
3+3 on Tomeka Reid Quartetin kolmas studioalbumi.
Amerikkalainen Tomeka Reid (s. 1977) on klassisesti koulutettu sellisti joka on suuntautunut kuitenkin pääosin jazziin. Vuonna 2022 Reid sai MacArthur Fellowship -palkinnon joka myönnetään henkilöille jotka osoittavat ”poikkeuksellista lahjakkuutta” omalla alallaa. MacArthur Fellowship -palkinto sisältää 800 000 dollarin apurahan joka maksetaan viiden vuoden aikana.
Reid on julkaissut yhtyeen johtajana neljä albumia joista kolme Tomeka Reid Quortetin nimellä. Kvartetissa soittaa toinen MacArthur -palkinnon saanut kitaristi Mary Halvorson, kontrabasisti Jason Roebke sekä Tomas Fujiwara.
Cuneiformin julkaisema 3+3 tarjoilee edeltäjänsä Old Newn (2019) lailla avantgarde-jazzia joka porisee välillä hillityn abstraktisti ja välillä antautuen energisiin grooveihin joissa vuorottelee hallittu kaaos ja yllättävänkin selkeä melodisuus. 3+3:lla Reid maalaa aiempaa laajemmalle kankaalle sillä siinä missä hänen aiempien levyjensä kappaleet ovat olleet suht lyhyitä vaihtelee albumin kolmen kappaleen kestot tällä kertaa kahdeksasta minuutista peräti 16 minuuttiin.
Ensimmäinen kappale ”Turning Inward / Sometimes You Just Have To Run With It ” kasvaa utuisesta kamarimusiikkimaisesta improvisaatiosta hyväntuulisen rouheaan jazz-fiilistelyyn. Reidin sello pärisee rempseästi ja Halvorsonin sähkökitara vastaa haasteeseen omintakeisella soundillaan nuljuttaen, mutta soiden myös tavanomaista melodisemmin ja jopa hieman bluesmaisesti. Pitkän kappaleen aikana jokainen kvartetin jäsen saa oman tähtihetkensä, mutta sooloilu on nivottu taitavasti osaksi Reidin notkeasti etenevää sävellystä.
”Sauntering With Mr. Brown” soi ensimmäistä biisiä kipakammin ja toisaalta myös leikkisämmin. Halvorsonin kitarajuoksutukset ovat virtuoosimaisia ja Fujiwara lyö komeasti löylyä rumpusettinsä takaa välillä kvartettia suorastaan marssimaisella otteella ohjaten.
Levyn päättävä vartin mittainen ”Exploring Outward / Funambulist Fever” on tumman lyyrinen sävellys jossa Reidin kauniisti suriseva sello saa runsaasti tilaa. Viimeinen viisi minuuttia tosin tarjoaa vapaamuotoisempaa soittoa ja Fujiwaran vimmaisesti pärisevät rummut valtaavat näyttämön hetkeksi kunnes koko yhtye palaa tehokkaaseen finaaliin
3+3 ei pärjää ehkä intensiteetissä sen tulisemmin soineelle edeltäjälleen Old Newlle, mutta toisaalta Reidin musiikki soi tällä kertaa aiempaa tunnelmallisemmin ja entistäkin vahvempia melodioita tarjoillen. 3+3 on vahva ehdokas vuoden 2024 parhaaksi jazz-levyksi.
Parhaat biisit: ”Turning Inward / Sometimes You Just Have To Run With It”, ”Sauntering With Mr. Brown”
10. Mary Halvorson: Cloudward
Amerikkalainen jazz-muusikko Mary Halvorson (s. 1980) on nauttinut jo pitkään suurta arvostusta kitaristina ja säveltäjänä, mutta vuonna 2022 ilmestynyt Amaryllis tuntuu nostaneen hänen suosionsa aivan uudelle tasolle.
Sekstetti kokoonpanolla tehdyn Amarylliksen kanssa samoihin aikoihin ilmestyi myös sisarlevy Belladonna jossa kokoonpanoa täydensi jousikvartetti. Nyt Cloudwardilla palataan Amarylliksen loistavaan sekstettiin jossa Halvorsonin sähkökitaran rinnalla soittaa basisti Nick Dunston, rumpali Tomas Fujiwara, pasunisti Jacob Garchik, trumpetisti Adam O’Farrill ja vibrafonisti Patricia Brennan. Taidepop-ikoni Laurie Anderson vierailee yllättäen viulistina yhdessä kappaleessa. Andersonin vapautuneen avantgardistisesti soittama viulu on mukava pieni lisämauste.
Cloudwardin musiikki vaikuttaa jälleen varsin tarkasti ja huolellisesti sävelletyltä, mutta kokonaisvaikutelma on aavistuksen spontaanimpi kuin Amarylliksellä ja luultavasti osa kappaleista, kuten Andersonin tähdittämä ”Incarnadine”, perustuu pitkälti vapaaseen improvisaatioon.
Amyryllisin lailla Cloudward tarjoilee koukeroista ja särmikästä puoliakustista kamarijazzia joka suo tasapuolisesti kiinnostavia hetkiä koko Halvorsonin erinomaiselle soittajakaartille. Tällä kertaa pintaan tuntuu nousevan usein etenkin rikkaat puhellinsovitukset jotka tuovat mieleen kokeellisen jazzin toisen merkittävän naismuusikon, edesmenneen, Carla Bleyn. Mutta kuten sanottua kaikki pääsevät loistamaan. Myös epäitsekkäästi omia soolo-osuuksiaan säästelevä Halvorson jonka kummallisesti efektoitu sähkökitara surisee ja nuljuttelee jälleen hänelle tyypilliseen tapaan silloin kun hän malttaa sooloroolin ottaa. Halvorsonin psykedeelisesti riehuva kitarasoolo biisissä ”Desiderata” on suorastaan aivot nyrjäyttävää kuultavaa.
Pakko myöntää, että Halvorsonin 2022 vuoden täysosumien jälkeen Cloudward tuntuu pieneltä pettymykseltä. Lopulta kyse on kuitenkin vain siitä, että tuo levy onnistui asettamaan riman niin kovin korkealle. Vaikkei Cloudward aivan Amarylliksen korkeuksiin onnistukaan liitämään on se jälleen yksi osoitus Halvorsonin kyvystä säveltää erittäin sofistikoitunutta, mutta silti helposti lähestyttävää modernia instrumentaalimusiikkia. Se on ehdottomasti myös yksi vuoden 2024 parhaista jazz-levyistä.
Parhaat biisit: ”The Gate”, ”Unscrolling”, ”Desiderata”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti