Levyarvio: Genesis – The Lamb Lies Down On Broadway (1974)

The Lamb Lies Down On Broadway on vuonna 1967 perustetun Genesiksen kuudes studioalbumi.

The Lamb Lies Down On Broadway on Genesiksen ensimmäinen tupla-albumi ja viimeinen jossa oli kasassa yhtyeen rakastettu kvintetti-kokoonpano. Vokalisti Peter Gabriel jätti yhtyeen vuonna 1975 kun levyn ympärille pystytetty kiertue oli saatu päätökseen.

The Lamb Lies Down On Broadway on myös Genesiksen ensimmäinen konseptialbumi. Yksi pöydällä olleista ehdotuksista levyn teemaksi oli sovitus Antoine de Saint-Exupéryn lastenkirjasta Pikku prinssi. Gabriel kuitenkin taisteli tätä basisti Mike Rutherfordin ajamaa ideaa vastaan kokien että fantasia-aiheiden aika oli ohi ja bändin tulisi siirtyä maanläheisempien ja rouheampian aiheiden pariin. Gabriel sai tahtonsa läpi, mutta lopullisen teeman maanläheisyydestä voidaan olla montaa mieltä. Gabriel kuitenkin otti lopulta kirjoittaakseen levyn kaikki sanoitukset. Monet ehkä kuvittelevat asian olleen aina näin, mutta itseasiassa Rutherford ja etenkin kosketinsoittaja Tony Banks vastaa aiemmilla levyillä merkittävästä osasta sanoituksia.

Gabrielin konsepti levylle oli monimutkainen ja surrealistinen tarina puertoricolais-taustainen Raelista ja hänen seikkailustaan matkalla jonkinlaiseen valaistumiseen tai itsensä löytämiseen. Sinänsä vakiokauraa progebändeille sillä samankaltaisia aiheita oli levyillään käsitellyt mm. Yes (Close To The Edge) ja Gong (Radio Gnome -trilogia). Gabriel kuitenkin vie omassa konseptissaan tarinan aivan omille surrealistisille tasoilleen (vaikka olihan Daevid Allenin versio aiheesta varsin huuruista kamaa myös…). 

Gabrielin sekavan tarinan päähenkilö Rael on New Yorkissa asuva jenginuori. Rael pääty tahtomattaan surrealistiseen seikkailuun Manhattanin alapuolisissa mystisissä ja uhkaavissa varjomaailmoissa kohdaten outoja olentoja ja kammottavia näkyjä. Matkan aikana hän joutuu kohtaamaan omat pelkonsa ja menneisyytensä jotka kietoutuvat erikoisiin kohtaamisiin ja vaaratilanteisiin. Lopussa Rael pelastaa epäitsekkäällä tavalla veljensä Johnin mikä johtaa jonkinlaiseen valaistumiseen. John tosin saattaa ollakin vain Raelin toinen persoonallisuus joka sulautuu lopussa Raeliin mikä johtaa eheytymiseen ja itsensä hyväksymiseen jolloin Raelista tulee Real. Tai jotain. 

Olen kuunnellut The Lamb Lies Down On Broadwayn kymmeniä kertoja ja lukenut sen tekemistä kokonaisen kirjan jossa analysoidaan tarinaa hyvin seikkaperäisesti, täytyy myöntää, että en silti ole oikein sisältänyt mistä koko hommassa todella on kyse. Ehkä olen vain tyhmä, mutta kokonaisuus ei oikein vakuuta minua. Ja jos olen tyhmä en ole välttämättä yksin sillä myös Genesiksen jäsenet ovat kritisoineet Gabrielin tarinaa kovin sanoin. Gabrielin kunniaksi on sanottava, että tarina on toki kunnianhimoinen ja se sisältää nokkelia viittauksia niin antiikin myytteihin, psykologisiin ilmiöihin kuin pop-kulttuuriin. Siellä täällä toki sanoitukset ovat oikein mielikuvitusta kutkuttavia. Tai ainakin viihdyttäviä. Ja tarina jossa päähenkilö joutuu kastroiduksi, kantaen sen jälkeen irtileikattua elintään kaulassa riippuvassa säiliössä ja jonka korppi lopulta varastaa ei voi olla täysin mätä!

Mike Rutherford, Tony Banks, Phil Collins, Peter Gabriel ja Steve Hackett.

Koska Gabriel otti ristikseen kirjoittaa kaikki levyn sanoitukset (lopultaBanks ja Rutherford kuitenkin auttoivat osassa kappaleita kun deadlinet alkoivat paukkumaan) ei Gabrielille jäänyt kovin paljon aikaa osallistua itse säveltämiseen. Musiikki syntyi siis pääosin muiden bändin jäsenten toimesta ja myös aiempaa enemmän yhdessä jammaillessa siinä missä aiemmin muusikot olivat tuoneet valmiita ainakin tai lähes valmiita sävellysaihioita sessioihin yhdessä jatkotyöstettäväksi. Tämän seurauksena lopputuloksena syntynyt musiikki on hieman aiempaa välittömämpää, suoraviivaisempaa ja rokkaavampaa.  Aiempien Genesis -levyjen pastoraaliset niityt vaihtuvat vakuuttavalla tavalla urbaanien betonikanjoneiden ja surrealistisen maanalaisten maailmojen klaustrofobiseksi maisemaksi.

Myös levyn soundi on iskevämpi ja kylmempi vaikka tuottajana jatkoi yhä John Burns joka oli ruorissa myös Selling England By The Poundilla (1973). Erityisesti Collinsin rumpusoundi on aiempaa terävämpi ja ”metallisempi” ja voidaan ehkä sanoa että hän löysi oman soundinsa juuri tällä levyllä.

Kannet ja muu levyyn liittyvä kuvitus oli maineikkaan Hipgnosis -suunnittelutoimiston työtä.

94 minuuttinen tupla-albumi koostuu 23 suht lyhyestä (2-8 min,) kappaleesta jotka useimmiten jatkuvat enemmän tai vähemmän saumattomasti biisistä toiseen ilman taukoa. Ihan superjouhevasti näitä liitoksia ei ole aina tehty ja tälläkin kertaa Genesis syyllistyy välillä helmasyyntiinsä eli fade-out -lopetuksiin. Levy oli paitsi kestonsa niin myös kokonaiskonseptinsa takia massiivinen hanke. Samaan aikaan kun levyä kirjoitettiin ja äänitettiin yhtye valmisteli Gabrielin johdolla myös kunnianhimoista lavashow’ta joka oli varsinainen multimedia-spektaakkeli. Lopulta levyn valmistumisen kanssa tuli todella kiire ja sitä työstettiin useassa eri ”työvuorossa” niin, että osa muusikoista työskenteli sen parissa yöllä ja osa päivällä.

Rael Imperial Aerosol Kid
Exits into daylight, spraygun hid,
And the lamb lies down on Broadway.
The lamb seems right out of place,
Yet the Broadway street scene finds a focus in its face.

The Lamb Lies Down On Broadwayn ensimmäinen levy on selvästi sen vahvempi puolisko. Ja helpommin lähestyttävä. Sen kappaleet ovat albumin tarttuvinta ja iskevintä antia. Hittikimara alkaa heti nopealla helmeilevällä pianointrolla käynnistyvällä nimikappaleella ja jatkuu oikeastaan kautta levyn kulkien mm. komean proge-anthemin ”In the Cagen” kautta reippaasti rokkaavaan ”Back in N.Y.C”.:iin ja siitä ”The Carpet Crawlersin” suht kummalliseen näkemykseen popmusiikista. 

The porcelain mannequin with shattered skin fears attack
And the eager pack lift up their pitchers, they carry all they lack
The liquid has congealed, which has seeped out through the crack
And the tickler takes his stickleback
The carpet crawlers heed their callers
”We’ve gotta get in to get out
We’ve gotta get in to get out
We’ve gotta get in to get out”

”The Carpet Crawlers” kyllä seuraa popin normaalia säkeistö-kertosäkeistö-rakennetta ja Genesiksen musiikiksi se on harmonisesti hyvin yksinkertainen, mutta silti se onnistuu kasvaamaan kuin huomaamatta jatkuvasti elävien äänenvärien variointeineen, erilaisten tekstuurien ja kuplivien syntetisaattori murtosointuneen synnyttäen varsin maagisen ja tunnelman joka kauniin herkkä ja samaan aikaan hyvin outo. On myös sinänsä hauskaa, että vaikka kappaleessa on erittäin koukuttava korvamatomainen kertosäe on sekin lopulta samanlaista surrealistista dadaa kuin levyn sanoitukset keskimäärin. 

Lisää luettavaa:

Tyyliltään kokeellisempi kakkoslevy (eli vinyylin kolmas ja neljäs puoli) on laadultaan ensimmäistä epätasaisempi ja siinä näkyy ja kuuluu se, että Genesiksellä tuli kiire suurprojektinsa kanssa. Myös toinen levy tarjoilee kuitenkin monia herkullisia hetkiä. Kirkkain helmi on ”The Lamia” joka on yksi yhtyeen hienoimmista raidoista. Kaunis ja hetkittäin hyvinkin eteerisesti ja sitten taas voimakkaasti soiva ”The Lamia” kurkottelee tunnelmiltaan jonnekin Nursery Crymen (1971) ja jopa Trespassin (1970) aikoihin. Kitaristi Steve Hackett soittaa kappaleessa yhden levyn uljaimmista sooloistaan joka onnistuu olemaan samaan aikaan melankolinen että sankarillinen. Gabrielin huilukin nousee lopussa nopeasti keskeiseen rooliin. Mannaa vanhoille Genesis-faneille! ”Lamian” lopetus on tosin pettymys; kappale joka olisi ansainnut komean finaalin vain hiipuu tylsästi.

Yksi The Lambin kiinnostavimmista kuriositeeteista on heti suoraviivaisen rokkibiisin “Lillywhite Lilithin” (joka on muuten pääosin Collinsin sävellys) jälkeen kuultava ”The Waiting Room”.  Merkittävä osa Genesis-faneista luultavasti inhoaa tätä vapaata improvisaatiota, mutta itse suurena avantgarde-musiikin ystävänä nautin siitä vaikken kappaletta levyn varsinaisten huippuhetkien joukkoon sentään laske. Genesistä ei todellakaan tunneta improvisoivana yhtyeenä. Päin vastoin bändi suoritti livenä kappaleitaan varsin orjallisesti alkuperäisiä sävellyksiä seuraten. “The Waiting Roomin” vapaaseen improvisaatioon pohjautuva abstrakti koliseva ja suriseva äänimaailma onkin enemmän jotain mitä voisi odottaa King Crimsonilta tai Henry Cow’lta. Bändi pyrki luomaan “pelottavia” ääniä ja myös nimellä “Evil Jam” kulkenut raita käynnistyykin kahlemaisesti kolisevilla rummuilla, surisevilla kitaroilla, oudoilla syntetisattoriäänillä ja Echoplexin läpi mankeloidulla huilulla kunnes musiikki lopulta kasvaa abstraktista äänimaalailusta strukturoidumman kuuloiseen osioon joka ei valitettavasti ole erityisen kiinnostava. Genesis improvisoi myös livenä “The Waiting Roomin” aikana ja jos Genesis olisi oivaltanut King Crimsonin lailla äänittää kaikki keikkansa olisi näistä improvisaatioista voinut rakentaa vaikka kiinnostavan “The Waiting Rooms” bonus-levyn The Lamb Lies Down On Broadway -boksille.

Puolivälissä toista albumia The Lamb ajautuu tyhjäkäynnille. Heti ”Lamian” perään kuultava “Silent Sorrow in Empty Boats” on hähmäinen instrumentaalinen tunnelmointi joka tuo mieleen Popol Vuhin tai kenties Brian Enon 70-luvun soololevyjen vähäisemmät raidat. Tavallaan ihan kiinnostavaa ambient-rokkia, mutta tuntuu tässä kontekstissa hieman ylimääräiseltä täytteeltä. Tupla-levyyn oli sitouduttu ja materiaalia oli saatava kasaan tarpeeksi.  Ongelmallista myös, että sitä seuraava kappale ”The Colony Of Slippermen” jatkaa pari minuuttia yhtä huterasti haahuillen etäisesti Aasiaan viittaavissa tunnelmissa kunnes kappale lopulta syttyy energisesti eloon. Levyn muutamia instrumentaalisia kappaleita motivoi myös se, että lavashowta varten musiikkiin olisi oleellista varata taukoja joiden aikana Gabriel pystyi vaihtamaan esiintymisasusta toiseen. Monimutkaisin asuista on juurikin ”The Colony Of Slippermenin” aikana nähty Slipperman asu joka näyttää lähinnä ihmishahmon ottaneelta sukupuolitaudilta.

Brian Enosta puheenollen. The Lambilla kuullaan Genesiksen levylle hyvin harvinainen artistivierailu sillä äskettäin soolouraa aloitellut Roxy Musicin entinen äänitaiteilija kutsuttiin Gabrielin aloitteesta mukaan levylle.  Hän lisäsi muutamia eksoottisia elektronisia efektejä sinne tänne levyä. Selkeiten Enon panos kuuluu Gabrielin lauluäänen kuplivassa käsittelyssä kappaleessa ”The Grand Parade of Lifeless Packaging”. Maksuna näistä ”Enossifikaatioista”, kuten asia krediiteissä ilmaistiin, Phil Collins lähetettiin soittamaan samaan aikaan työn alla olleelle Enon levylle. Collins soitti lopulta rumpuja Enon biisissä ”Mother Whale Eyeless” levyllä Taking Tiger Mountain (By Strategy). Enon ja Collinsin yhteistyö jatkui sittemmin vielä muutamalla muullakin levyllä. Myös Enon ja Gabrielin yhteistyö on jatkunut sittemmin satunnaisesti.

”The Colony Of Slippermen” aloittava neljäs, ja viimeinen levypuolisko ,on selvästi sen heikoin. Yli kahdeksan minuuttinen ”The Colony Of Slippermen” itsessään on epätasainen raita vaikka sisältääkin joitain hienoja hetkiä. Nelospuolen kohokohdaksi nousee ”The Light Dies Down on Broadway” siitä huolimatta, että se pohjautuu lähes täysin nimiraidan ja ”Lamian” musiikillisen aineksen kierrättämiseen. Kierrätys on kuitenkin tehty taitavasti ja toimien ikään kuin temaattisena liimana. ”Riding The Screen” pitkä rytmisesti monimutkainen instrumentaalinen jakso on myös komea ja sisältää hauskalla tavalla hermostunutta kosketinsoitintiluttelua Banksilta.

Levyn päättävä ”it” jättää minut hieman kylmäksi. Tarinan kannalta langat vedetään yhteen turhan hätäisesti eikä sanoituksia täyteen ladottu kappale musiikillisestikaan oikein vaikuta. Ilomielinen tunnelma tuntuu levykokonaisuuden kannata väkinäiseltä ja viittaukset The Rolling Stonesiin (Cause it’s only knock and know all, but I like it…) hölmöiltä.

Lue myös: Genesis: Seconds Out (1977)

The Lamb Lies Down On Broadway sai ilmestyessään ristiriitaiset arviot, mutta myi hieman paremmin kuin edellinen levy Selling England By The Pound yltäen Englannissa albumilistan sijalle 10 ja USA:ssa sijalle 41. Yes oli soittanut oman tupla-albuminsa Tales From Topographic Oceans -albuminsa kokonaisuudessaan kiertueella ja Genesis päätyi yhtä rohkeaan ratkaisuun esittäen kiertueella uuden spektaakkelinsa kokonaisuudessaan. Siitä huolimatta, että kaikilla alueille levy ei ollut vielä keikkojen aikana edes ilmestynyt. The Lambin lisäksi keikoilla kuultiin vain muutama vanha kappale. Tämä oli kova pala osalle faneista ja lopulta kiertue tekikin kunnolla turskaa. Osaksi koska osa keikoista jouduttiin perumaan kehnon lipunmyynnin takia ja osittain koska loppuunmyyty Englannin kiertue jouduttiin siirtämään Hackettin rikkoessa kätensä viinilasionnettomuudessa. 

Kiertue jäi Peter Gabrielin viimeiseksi Genesiksen riveissä sillä hän oli ilmoittanut jättävänsä yhtyeen jo kesken kiertuetta. Tieto päätettiin salata kiertueen lopppuun saakka, mutta lopulta lehdistö sai silti asiasta vihiä ja Gabriel kirjoitti medialle avoimen kirjeen jossa hän kertoi pettymyksestään musiikkiteollisuuteen ja halustaan viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Gabrielista ei kuitenkaan tullut maanviljelijää, kuten hän hetken harkitsi, vaan hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä vuonna 1977. Jäljelle jäänyt Genesis-miehistö puolestaan jatkoi eteenpäin ilman Gabrielilla jo seuraavana vuonna erinomaisen A Trick Of The Tail -levyn kanssa.

On klisee sanoa tupla-levyistä, että hieman tiivistämällä niistä olisi saanut aikaan todellisen helmen. Tämä klisee pitää jossain määrin pitää paikkaansa myös The Lamb Lies Down On Broadwayn kohdalla. Levy vaikeasti hahmotettava möhkäle, mutta joistain heikoista hetkistään ja epätyydyttävästä tarinankerronnastaan huolimatta se on mielestäni selkeästi enemmän kuin osiensa summa. The Lamb on levy jolle on hieman vaikea antaa viisi tähteä, mutta samaan aikaan kaikki muutkin vaihtoehdot tuntuvat vääriltä. Lopulta The Lamb Lies Down On Broadwayn parhaat hetket ovat kuitenkin niin hienoja, että itselleni levy nousee taistelemaan jopa Genesiksen parhaan levyn tittelistä Foxtrotin (1972) kanssa. Rohkea The Lamb Lies Down On Broadway on hieno päätös Genesiksen Peter Gabriel -kaudelle. 

Parhaat biisit: ”The Lamb Lies Down on Broadway”, ”Carpet Crawlers”, ”Back In NYC”, ”In The Cage”, ”The Lamia”, ”Riding The Scree”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Levy 1

  1. The Lamb Lies Down on Broadway (4:50)
  2. Fly on a Windshield (4:23)
  3. Broadway Melody of 1974 (0:33)
  4. Cuckoo Cocoon (2:11)
  5. In the Cage (8:15)
  6. The Grand Parade of Lifeless Packaging (2:45)
  7. Back in N.Y.C. (5:42)
  8. Hairless Heart (2:13)
  9. Counting Out Time (3:42)
  10. The Carpet Crawlers (5:15)
  11. The Chamber of 32 Doors (5:40)

Levy 2

  1. Lillywhite Lilith (2:42)
  2. The Waiting Room (5:24)
  3. Anyway (3:07)
  4. The Supernatural Anaesthetist (2:59)
  5. The Lamia (6:57)
  6. Silent Sorrow in Empty Boats (3:07)
  7. The Colony of Slippermen (8:13) :
    i. The Arrival
    ii. A Visit to the Doktor
    iii. Raven
  8. Ravine (2:04)
  9. The Light Dies Down on Broadway (3:32)
  10. Riding the Scree (3:57)
  11. In the Rapids (2:26)
  12. it (4:15)

Genesis

Peter Gabriel: vokaali, huilu, oboe Steve Hackett: kitarat Mike Rutherford: bassokitara, 12 kielinen kitara Tony Banks: koskettimet Phil Collins: rummut, perkussiot, taustavokaalit

Tuottaja: John Burns, Genesis
Levy-yhtiö: Charisma, ATCO

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑