Levyarvio: Jon Anderson – Change We Must (1994)

Change We Must on Jon Andersonin seitsemäs sooloalbumi.

Progressiiviseen rockiin kallellaan olevat yhtyeet alkoivat kokeilemaan rock-bändin ja sinfoniaorkesterin yhdistelemistä ja 1960-luvun lopulla. Lopputulokset olivat vaihtelevia. Esimerkiksi Deep Purplen Concerto For Group And Orchestra oli kunnianhimoinen yritys, mutta lopputulos oli vaivaannuttava sekasotku. Toisaalta vaikkapa Camelin (The Snow Goose) ja Renaissancen (Turn Of The Cards) hienovaraisemmat bändin ja orkesterin yhdistelmät toimivat kohtuullisen hyvin. Pink Floydin avantgardistisempi tulkinta aiheesta eli Atom Heart Motherin (1970) pitkä nimisävellys toimi myös hyvin. Välillä sinfoniaorkesteri yritettiin rohkeasti ottaa mukaan myös pitkille kiertueille mutta esimerkiksi Emerson Lake & Palmerin ja Mike Oldfieldin yritykset tällä saralla johtivat isoihin kaupallisiin tappioihin. 70-luvun lopulla into sinfonisiin kokeiluihin hiipui kun musiikillisen ilmapiirin muuttuessa progressiivisten yhtyeiden levytysbudjetit alkoivat pienenemään. Toisaalta, ehkä ilmassa oli itse muusikoidenkin taholta väsymystä kyseistä konseptia kohtaan. Oli aika kokeilla jotain uutta. Tai edes selviytyä uudessa uljaassa maailmassa jossa musiikkivideot ja niiden luoma imago oli tärkeämpää kuin musiikillinen sisältö.

Kokonaan toinen puoli tätä rockin ja klassisen musiikin yhdistelyä on alunperin rockbändillä esitettyjen levyjen jälkikäteen sovittaminen orkesterille. 70-luvulla tällä sektorilla tehtiin vain muutamia kokeiluita joista onnistuneimmiksi nousee The Orchestral Tubular Bells (1975) joka sekä etenkin Oldfieldin toisen levyn Hergest Ridgen orkestraalinen versio jota ei valitettavasti ole koskaan julkaistu levyllä. 80 -luvun puolivälin jälkeen nämä rock goes to classical -viritelmät alkoivat yleistymään todenteolla. Usein niiden takana oli vieläpä sama nainen eli aiemmin Jethro Tullissa soittanut Dee Palmer. Hänen johdollaan työstettiin Jethro Tull -aiheinen A Classic Case (1985), Genesistä tulkitseva We Know What We Like (1987) sekä Symphonic Music Of Yes (1993). Myös progebändeistä menestyneintä eli Pink Floydia ”kunnioitettiin” levyllä Us and Them: Symphonic Pink Floyd (1995). Tämä Jaz Colemanin tulkinta Floydin musiikista oli astetta onnistuneempi kuin Palmerin viritelmät, mutta jää silti lähinnä kiinnostavaksi kuriositeetiksi.

Yksi kehnoimmista viritelmistä oli jo edellä mainittu Yesin musiikkia versioiva Symphonic Music Of Yes. Myös Jon Anderson sekaantui tuohon projektiin, mutta käytännössä hänen panoksensa oli vain laulu muutamassa kappaleessa ja sovituksista vastasi edellä mainittu Palmer. En tiedä mitä mieltä Anderson oli lopputuloksesta, mutta haluaisin uskoa, että hän ei ollut tyytyväinen ja kenties Change We Must on jopa hänen yrityksensä pistää paremmaksi. Eikä se jää onneksi vain yritykseksi; Change We Must on yksi onnistuneimmista levyistä joilla rock-instrumentaatiota yhdistellään klassisen musiikin resursseihin.

Lisää luettavaa:

Yksinkertaistan nyt hieman, mutta mielestäni tyypillinen tapa tehdä orkestroituja versioita rock-biiseistä on laittaa iso sinfoniaorkestari sahaamaan biisin keskeisintä melodialinjaa kokovoimallaan. Tämä ei ole kovin kiinnostavaa eikä myöskään sitä missä sinfoniarkesteri olisi parhaimmillaan. Lopullisesti nämä hankkeet lässähtää kuitenkin kiusalliseen ajatukseen, että ”pitäisihän tämä homma saada jotenkin rokkamaan”. Asia ratkaistaan lähes aina lisäämäälle orkesterin kylkeen rumpusetti. Sinfonia orkesteria on kuitenkin aika vaikea saada groovaamaan kuten rockbändiä etenkään nopeilla aikatauluilla joita näitä levyjä kustannussyistä tehdään. Tämä taas vaikuttaa johtavan siihen, että rumpali joutuvat suoraviivaistamaan soittoaan. Jopa Bill Brufordin kaltainen virtuoosi joka on vieläpä tyyliltään suht orkestraalinen rumpali kuulosti pökkelöltä kun hänet laitettiin komppaamaan sinfoniaorkesteria Symphonic Music Of Yes -levyllä. Ja kun lopulta rummut miksataan varsin pintaan ikään orkesteerista täysin erilliseksi elementiksi on lopputulokset surkuhupaisaa kuultavaa.

Anderson ja hänen sovittajansa suurimmaksi osaksi välttävät nämä ansat Change We Mustilla. Andersonin apuna orkestraatioita laatineet Matt Clifford, Nick Ingram, Geoffrey Alexander ja Tim Handley varioivat sovituksia biisistä toiseen niin, että instrumentaatioksi valitaan juuri kyseiseen kappaleeseen sopiva instrumentaatio. Jopa yksittäiseen kappaleen sisällä saattaa tapahtua piristävää variaatiota siinä kuinka käytössä olevia resursseja hyödynnetään.

Suurin osa Change We Mustin 12 sävellyksistä on ennen julkaisemattomia. Poikkeuksia ovat Jon & Vangelis -biisit ”State Of Independence” ja Candle Song (alunperin Anyone Can Light a Candle”), Yesin ”Hearts”, John Adamsia versioiva ”Shaker Loops” ja kaksi kappaletta ”Hurry Home” ja ”Under The Sun” (alkuperäinen nimi oli ”It’s On Fire” jotka napattiin Andersonin soololevyltä In The City Of Angels (1988). Mukana on myös kaksi Vangeliksen kanssa ilmeisesti Page Of Lifen (1991) aikoihin sävellettyä biisiä ”The Kiss” ja ”Change We Must” jotka jäivät julkaisematta. Jälkimmäisestä tosin julkaistiin myöhemmin demomaisen kuuloinen versio Page Of Lifen vuoden 1998 USA-painoksessa.

Change We Mustin kappaleet voi löyhästi luokitella kolmeen eri tyyppiin jotka ovat 1) sinfoniaorkesteri kohtaa rockin, 2) romanttinen kamarimusiikki ja 3) piano-vetoiset instrumentaalit.

Sinfoniaorkesteri kohtaa rockin -sektorin biisit ovat lähinnä sitä mitä näiltä orkestroiduilta rock-levyiltä yleensä odottaa, mutta  ”State of Independence”, ”Hearts”, ”Hurry Home”, ”Under The Sun” ja ”Change We Must” ovat kaikki keskimääräistä onnistuneempia kahden (tai jossain tapauksessa useamman kuin kahden) eri maailman yhdistelmiä. On myös syytä huomata, että näitäkään kappaleita ei paahdeta läpi suurella sinfoniaorkesterilla, vaan muuta instrumentaatiota tukemassa on London Chamber Orchestra jonka vahvuudeksi arvioin noin 20-30 henkeä.

Koko levyn heikoin hetki on Yesin 90125:lla alunperin kuultu ”Hearts”. Ei Change We Mustin tulkinta huono ole, mutta se ajautuu lähimmäs tyypillistä rock-meets-classical -sektoria tuoden orkesterin rinnalla keskeiseen rooliin syntetisaattoreita, bassokitaran ja tietysti sen pahuksen rumpusetin. Andersonin rinnalle nouseva suht hillitysti käytetty kuoro nostaa hieman pisteitä, mutta lopulta ”Hearts” jää liian samankaltaiseksi alkuperäisen version kanssa. Sinänsä yllättävää, että Anderson on valinnut Yesin repertuaarista versioitavaksi tämän kappaleen. No onneksi ei sentään ”Owner Of A Lonely Heartia”! Siinä jos missä on kappale joka ei kaipaa tuekseen sinfoniaorkesteria. Tämän todisti Trevor Horn surullisella tavalla omalla lattealla versiollaan levyllä Echoes: Ancient & Modern (2023).

Onnistunein näistä sinfonisistia rock-biiseistä on nimibiisi ”Change We Must”. Yes-faneille varmasti maistuva kappale kasvaaa loppua kohden komeasti ottaen orkesterin ja kuoron tueksi Milton McDonaldin sähkökitaran ja kuulostaen kuin enteeltä Magnificationin parhaista raidoista. Tämä versio on täysin ylivoimainen verrattuna Vangeliksen kanssa tehtyyn alkuperäiversioon joka on siis kuultavissa vain Page Of Lifen 1998-versiolla. Samaa voi sanoa pitkälti myös The Friends of Mr. Cairo -levyllä alunperin kuullusta ”State Of Independecestä” jota sittemmin on coveroinut myös Donna Summer. Change We Mustin voimakkaasti eteenpäin polkeva tulkinta komeasti kumisevine patarumpuineen pesee lattiaa niin Summerin versiolla kuin originaalilla.

Romanttista kamarimusiikkia edustaa hienovaraiset biisit  ”The Kiss”, ”Chagall Duet” ja ”Candle Song”. Kaikki kolme ovat mainioita kappaleita, mutta yksi levyn ihastuttavimpia hetkistä on nimenomaan ”Chagall Duet”. Se on jousien, huilun ja harpun säestämä höyhenen kevyesti leijaileva balladi ”Chagall Duet” jonka Anderson esittää duettona yhdessä todella upeasti laulavan ranskalaisen oopperasopraano Sandrine Piaun kanssa. Yhdistelmän hupaisa puoli on, että Piaun koulutettu ja huipputaitava laulu saa kuulostamaan Andersonin äänen kerrankin hyvin maanläheiseltä ja jopa tavanomaiselta! Tässä kohtaa on muuten hyvä todeta, että Anderson laulaa kautta levyn upeasti. ”Chagall Duet” on sävelletty alunperin musikaaliin jonka Anderson kirjoitti taidemaalari Marc Chagallista. Anderson on puhunut projektista 80-luvun alusta asti eikä unelmaa ole haudattu vieläkään sillä vuonna 2023 San Francisco Conservatory of Music järjesti sen tiimoilta julkisen työpajan jossa esitettiin ilmeisesti livenä osa musikaalin kappaleista. Ehkäpä se vielä joskus kuullaan kokonaisuudessan ja saadaan jopa levylle asti. 

Levyn kolmas sektori on piano-vetoiset instrumentaalit. Mukana on kolme Andersonin yhdessä amerikkalaisen pianisti/säveltäjä David Tolleyn kanssa säveltämää kappaletta ”Alive & Well”, ”Run On Jon”, ”A View from the Coppice”. Pianoa kappaleissa soittaa virtuoosimaisella otteella Gwendolyn Mok. ””Alive & Wellin” sovituksessa pianon rinnalla nousee kaunis kamarimusiikkimainen sovitus huiluineen ja viuluineen, mutta modernistisessa ”Run On Jonissa” piano dominoi ja sen rinnalla soi vain jouset pienessä roolissa vastamelodioita soittaen. ”A View From The Coppice” asettuu sovituksellisesti näiden kahden biisin välimaastoon.

Rytmikkäästi iskevä ja mukaansa tempaavaa liike-energiaa omaava ”Run On Jon” on erityisen kiehtova kappale. Olen aina pohtinut, että miten ”Run On Jon” on syntynyt. Sävellyksenä se tuntuu olevan kovin Andersonin mukavuus- ja osaamisalueelta. En halua vähätellä Andersonia, mutta tosiasia on, että hän ei osaa soittaa mitään instrumenttia erityisen hyvin, hän ei osaa kirjoittaa musiikkia nuoteille enkä usko, että hän myöskään hallitsi 90-luvun midi/sekvensseri-teknologiaa niin hyvin, että hän olisi ominpäin osannut ohjelmoida uskottavan demon tästä pianosävellyksestä. Miten se siis syntyi? Hyräilikö Anderson musiikkia Tolleylle joka sitten vaivalloisesti iteroiden nuotinsi sen ja muokkasi lopulliseen muotoonsa? Todennäköisesti sillä The Band Geeksin nokkamies Richie Castellano kertoi, että heidän yhteinen levy True (2024) syntyi pitkälti juuri tällaisen metodin kautta. Anderson pystyi kuulema hyvin spontaanisti kehittelemään melodioita jotka hän hyräily Castellanolle lopullisia sovituksia varten ja oli kuulema myös hyvin tarkka siitä, että lopputulos vastasi hänen alkuperäistä hyräilyään.

Mukana on myös yksi cover-kappale joka ei suoraan sovi mihinkään yllä kuvailtuun kolmeen ryhmään. ”Shaker Loops” on Andersonin tulkinta amerikkalaisen säveltäjä John Adamsin (s. 1947) samannimisen neliosaisen sävellyksen ensimmäisestä osasta. Vuonna 1978 syntynyt sävellys kuuluu Adamsin minimalismia edustavaan kauteen ja Andersonin tulkinta on hyvin kiinnostava. Etenkin koska hän on lisännyt laulun alunperin instrumentaaliseen sävellykseen! Andersonille tyyppisen mystiset sanoitukset tuntuvat kuvailevan viljaympyröiden kautta tapahtuvaa kontaksia avaruuden muukalaisiin. Spiraalimaisesti polveileva laulu sopii täydellisesti vuoroin arvoituksellisesti vuoroin painostavasti surisevien jousien modernistiseen äänimaisemaan. Todella kiinnostava kappale ja olisi ollut hienoa jos Anderson olisi tehnyt kokonaisen levyllisen tämän tyyppisiä moderneja taidelauluja.

Lue myös: Levyarvio: Jon Anderson & The Band Geeks – True (2024)

Todennäköisesti varsin merkittävällä budjetilla tehty levy on äänitetty erinomaisesti. EMI:n julkaisema Change We Must ei kuitenkaan ollut suuri menestys ja se onkin jäänyt Andersonin viimeiseksi isolle levy-yhtiölle tehdyksi soololevyksi.

Change We Must sisältää useilla eri kokoonpanoilla esitettyä musiikki jotka liikkuvat suht laajalla tyylilajien kirjolla joten voisi kuvitella, että levy olisi kuuntelukokemuksena poukkoileva, mutta itseasiassa kyseessä on yllättävänkin sujuva kokonaisuus jossa eri tyylit täydentävät ja tukevat toisiaan. 

Jon Andersonille vuosi 1994 oli huikean tuottelias. Maaliskuussa kauppojen hyllyille saatiin Yes-levy Talk, heinäkuussa ilmestyi latinopopin kanssa flirttaileva soololevy Deseo ja lokakuussa vuoden huipensi todella kaunista musiikkia tarjoillut Change We Must joka on mielestäni Andersonin onnistunein soolalbumi Olias Of Sunhillowin ohella ja yksi parhaista rock-instrumentaatiota ja sinfoniaorkesteria yhdistelevistä levyistä ikinä.

Parhaat biisit: ”State Of Independence”, ”Shaker Loops”, ”Chagall Duet”, ”Run On Jon”, ”A View Trom The Coppice”, ”Hurry Home”, ”Change We Must”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”State Of Independence” Jon Anderson, Vangelis 5:37
  2. ”Shaker Loops” Anderson (sanoitukset), John Adams (musiikki) 5:31
  3. ”Hearts” Chris Squire, Anderson, Trevor Rabin 5:03
  4. ”Alive & Well” David Tolley, Anderson 4:43
  5. ”The Kiss” Anderson, Vangelis 3:51
  6. ”Chagall Duet” Anderson 3:31
  7. ”Run On, Jon” Tolley, Anderson 2:46
  8. ”Candle Song” Anderson, Vangelis 3:36
  9. ”A View From The Coppice” Tolley, Anderson 2:46
  10. ”Hurry Home” Anderson 6:52
  11. ”Under The Sun” Anderson 5:01
  12. ”Change We Must” Anderson, Vangelis 5:39

Muusikot

Jon Anderson: laulu ja orkestraatio Matt Clifford: koskettimet, orkestraatio (7, 9) Opio Singers Choir: kuoro (1-3, 10, 12) Nick Ingram: orkestraatio (1, 4, 12) Ian Thomas: rummut (3) Milton McDonald: kitara (3, 12) Steve Pearce: basso (3, 11, 12) Toby Alington: syntetisaattori (3) Gwendolyn Mok: piano (4, 7, 9) Geoffrey Alexander: orkestraatio (5, 6, 8, 10, 11) Sandrine Piau: laulu (6) Tim Handley: orkestraatio (7) Jade Anderson: laulu (8) Christopher Warren-Green, Rosie Furness, Roger Chase, Steve Trees, Jonathan Williams : jousikvartetti (8) Skaila Kanga: harppu (8) Nadya: Sun Chant (11)

Tuottaja: Jon Anderson, Tim Handley
Levy-yhtiö: EMI

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑