Levyarvio: Jon Anderson & The Band Geeks – True (2024)

True on Jon Andersonin ensimmäinen albumi yhtye The Band Geeksin kanssa.

Yesin perustajajäsen laulaja/säveltäjä Jon Anderson teki ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1976 levyllä Olias Of Sunhillow. Sittemmin hän jatkoi soolouraansa limittäin Yesin kanssa vuoteen 2008 asti jolloin hän joutui jäämään yhtyeestä terveyshuolien takia. Sittemmin nykyisin 79-vuotias Anderson toipui täysin, mutta paluu tänä päivänä kitaristi Steve Howen hallinnoimaan Yesiin ei ole onnistunut. Eikä tule onnistumaan niin kauan kuin se on Howesta kiinni.

Anderson on soolourallaan kokeillut jatkuvasti ja uteliaasti erilaisia tyylejä vaihtelevalla menestyksellä. Ennen Yesistä ulos joutumistaan Anderson tuntui tietoisesti välttelevän Yesin tyylistä progressiivista rockia vaikka musiikissa usein progressiivisia elementtejä muuten olikin. Tilanne on hieman muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. The Flower Kingsin johtohahmon Roine Stoltin kanssa tehty Invention Of Knowledge (2016) ja Andersonin oma 1000 Hands – Chapter One (2019) kumarsivat aiempaa selvemmin sinfonisen progen suuntaan. Silti True tuntuu noitakin levyjä selkeämmin yritykseltä tehdä nimenomaan musiikkia jollaista Yesiltä odotetaan.

Miksi ja miten juuri nyt?

Miksi kysymykseen vastaus on luultavasti pitkälti se, että kun Anderson ei pääse enää tyydyttämään tarvettaan tehdä Yes-musiikkia oikean brändin alla hän on päättänyt tehdä sitä nyt omalla nimellään. Uskon, että Andersonilla on aito halu kunnioittaa Yesin perintöä (ja tavallaan kaapata tuota perintöä itselleen Howelta), mutta toisaalta kyllä vaakakupissa painaa myös varmasti kaupallinen ajattelu. Vuonna 2024 on luultavasti huomattavasti helpompi myydä Andersonin soololevyjä jotka kuulostavat Yesiltä kuin joltain satunnaiselta genreltä jota Andersonia sattui kiinnostamaan kokeilla. Myös kiertueiden buukkaaminen joilla Anderson esittää Yesin musiikkia taustallaan yhtye joka pystyy soittamaan tuota haastavaa repertuaaria uskottavasti lienee tuottaisa konsepti. Ehkä Anderson on jopa ottanut lopultakin mallia siitä kuinka Steve Hackett sai uransa nousuun 2010-luvulla otettuaan Genesiksen vanhan musiikin konserttiensa johtotähdeksi.

Kun miksi on selvillä on luontevaa siirtyä vastaamaan kysymykseen miten? Viittasin jo yllä taustayhtyeeseen jolla on kapasiteettia soittaa Yes-musiikkia uskottavalla tasolla. Yksinkertainen vanhan koulukunnan tapa olisi laittaa manageri puhelinhommiin ja järjestää tien päälle  joukko kuuluisia ja taitavia muusikoita. Tämä olisi kuitenkin kallista ja toisaalta vaikka kyseisillä muusikoilla olisi enemmän kuin riittävät soittotaidot ei lopputulos välttämättä olisi luonteva jos ei heillä olisi lainkaan todellista kiinnostusta Yesin musiikkiin. Kätevämpää olisi jos jostain löytyisi innokas, mutta suht tuntematon ryhmä muusikoita jotka olisivat intohimoisia Yes-faneja. Tässä kohtaa Andersonilla kävi tuuri.

Muutama vuosi sitten Anderson törmäsi amerikkalaiseen Band Geek -nimiseen YouTube -showhun jossa kyseinen kollektiivi esitti rock-klassikoita joiden mukaan oli päässyt myös useita Yesin biisejä. Anderson oli vaikuttunut siitä kuinka tämä suht tuntemattomista muusikoista koostuva ryhmä onnistui esittämään Yes-musiikkia autenttisen oloisella otteella. Anderson otti yhteyttä multi-instrumentalisti Richie Castellanoon joka oli Band Geek -konseptin isä. Tämä puolestaan johti siihen, että Anderson ja YouTube -sarjan innoittama The Band Geeks -yhtye päätyivät kiertämään USA:ssa vuonna 2023 soittamassa klassisia Yes-kappaleita.

Jon Anderson & The Band Geeks

Hyvin menneen kiertueen jälkeen Castellano sai Andersonilta toimeksiannon kehitellä eteenpäin yhtä hänen sävellystään. Castellano pisti kaiken peliin ja rakensi lopulta ”Counties And Countries” nimen saaneesta biisistä poikkeuksellisen yksityiskohtaisen midi-demon. Andersonin akustinen versio muuttui Castellonen myötävaikutuksella progressiivisempaan suuntaan ja kasvoi melkein kymmenenminuuttiseksi proge-eepokseksi joka kuulosta enemmän tai vähemmän 70-luvun Yesiltä. Mukana on lempeästi soivia akustisia kitaroita, intohimoista sähkökitarointia, koristeellisesti ja vikkeläsormisesti soitettu kosketinsoitinsoolo joka on täyttä Rick Wakemania ja jopa vahvoja harmoniavokaaleja jotka ovat aina olleet parhaiden Yes-levyjen tavaramerkki. ”Counties And Countries” oli biisi jolla Jon Anderson & The Band Geeks hommasivat itselleen levysopimuksen. Frontiers -yhtiön viesti biisin kuulemisen jälkeen oli yksiselitteisesti: lisää tätä, kiitos.

”Counties And Countries” -kokeilun onnistuttua Anderson lähetti Castellanolle sovitettavaksi kymmeniä kappaleaihioita joista osa oli vuosikymmeniä vanhoja. Osaa kappaleista oli kehitelty jo aiemmin toisten säveltäjien kanssa eri projekteja varten jotka olivat jääneet syystä tai toisesta toteutumatta. Säveltäjien joukossa on muutama tuttu nimi Yesin historiasta. Unionin tuottanut Jonathan Elias ja samalla levyllä Steve Howen kitarointia simuloinut Jimmy Haun molemmat saavat lopullisella levyllä kaksi sävellyskrediittiä.

Andersonin demoista syntyi lopulta yhdeksän biisiä jotka viittaavat Yesin uran eri aikakausiin. ”Counties And Countriesin” ohella onnistuneinta antia on levyn toinen eepos ”Once Upon A Dream” joka venyy yli 16 minuuttiseksi. ”Once Upon A Dream” käyttää erityisen tehokkaasti The Band Geeksin jäseniä taustalaulalajina Andersonin rinnalla ja sen rytminen toistuva tiki-tai, tiki- tai, tiki-tay -vokaaliteema on todella ihastuttava ja erittäin andersonmainen. Vuoroin majesteettisesti ja vuoroin intensiivisesti päälle hyökkäävä eepos kehittyy muutenkin varsin luontevasti ja tuo hetkittäin mieleen jopa ”Awakenin”.  ”Once Upon A Dream” on ehdottomasti yksi parhaita yli kymmenen minuuttisia raitoja joita Yes-leiristä on 70-luvun jälkeen noussut.

”Counties And Countries” ja ”Once Upon A Dream” viittaavat onnistuneesti Yesin 70-luvun eeppisen mittakaavan musiikin suuntaan, mutta toisaalta osa biiseistä kuten ”True Messenger” ja ”Shine On” vievät tunnelmia 80-90-luvun Yesin suuntaan. Intensiivinen ja suorastaan turbo-ahdettu aloitusraita ”True Messenger” tuo mieleen vuoden 1999 levyn The Ladder tosin sillä erotuksella, että kappaleen kitarasooloilu kuulostaa vahvasti Trevor Rabinilta. “Shine On” on energinen rokkipala joka olisi voinut olla kotonaan Open Your Eyesilla. Ja vaikka “Shine On” on selvästi parempi kuin keskimääräinen biisi tuolta Yesin yhdeltä häpeätahralta on siinä oman ongelmansa. Kappale rynnii eteenpäin hieman liian yksiulotteisesti ja toisaalta bändi jää Andersonin huutovokaalien jalkoihin. Bassokitaran nopeissa juoksutuksissa soi Chris Squiren haamu hieman liian ilmeisesti.

Lisää luettavaa:

Andersonin ja The Band Geeksin ristiveto on johtanut Truella hedelmälliseen lopputulokseen. Andersonille on ollut luontevaa ja tyypillistä jo pitkään tehdä varsin kevyttä ja leijalevaa musiikkia. The Band Geeks puolestaan on nimenomaan rockbändi jonka jäsenien maku kallistuu osittain suht raskaankin rockin suuuntaan (Castellanoon soittanut kitaraa ja koskettimia Blue Öyster Cultissa vuodesta 2004 asti). Castellano onkin kertonut, että The Band Geeks pyrki viemään musiikkia koko ajan rokimpaan suuntaan mitä Anderson puolestaan vastusteli ja toisaalta toi mukaan yllättävämpiä sovitusideoita joita Castellano ja kumppanit eivät ikinä olisi tulleet ajatelleeksi. Tästä ristivedosta syntyy kiinnostava lopputulos joka kuulostaa enemmän Yes-musiikilta kuin mihin Anderson olisi luonnostaan yksinään yltäneet. Ja toisaalta jos The Band Geeks olisi yrittänyt tehdä Yesin kaltaista musiikkia ilman Andersonia olisi lopputulos luultavasti ollut vain hyvin falski.

Andersonin stratosfääriin nouseva voimakas laulu on tietenkin ollut keskeisessä roolissa Yesin parhailla levyillä ja kysymys joka nousee varmasti useimpien mieleen on, että vieläkö lähes 80-vuotias veteraani pystyy kantamaan tuota roolia. Lyhyt vastaus on ehdoton: kyllä! Netissä True on saanut erinomaisen vastaanoton ja joissain kommenteissa on todettu jopa, että Anderson laulaisi yhtä hyvin kuin parhaina päivinää. Ihan niin pitkälle en itse menisi sillä kyllä Andersonin äänessä vuosikymmenet kuuluu. Ääni on ohuempi ja hauraampi kuin ennen, mutta käytännössä silti hämmästyttävän hyvin säilynyt. Anderson laulaa yhä voimakkaasti ja lähes yhtä korkealta kuin nuorena miehenä. Enkä ainakaan itse kuule mitään selviä viitteitä siitä, että ääntä olisi korjailtu studiossa ylettömästi autotunella tai vastaavilla teknisillä kikoilla. Hassua kyllä Andersonin ikä kuuluu hänen äänessään selkeiten, ei levyn energisissä biiseissä, vaan sen herkemmissä raidoissa kuten ”Build Me An Ocean”.

True ei missään vaiheessa sorru varsinaisesti imitoimaan (monta sanoituksellista déjà-vuta tosin kyllä koetaan) suoraan aiempia Yesin biisejä, mutta toisaalta ei se oikein tarjoa mitään kovin tuoretta uutta suuntaa tai ennenkuulumattomia kokeiluita. Ainoa aivan uusi elementti Yes -kontekstissa taitaa olla ”Make It Right” -biisin gospel-kuoro. Jolle sillekin on mahdollista löytää ennakkotapaus hirvittävältä Symphonic Music Of Yes -levyltä. Vaan onko kohtuullista odottaa innovaatioita lähes 80-vuotiaalta Andersonilta? Eipä oikeastaan. Pääasia, että itse sävellykset ovat pääosin vahvoja ja Castellanon sovitukset toimivia. Yhtään todellista hutia 58 minuuttia kestävälle albumille ei ole oikeastaan mahtunut vaikka ehkä muutaman vähäisimmän raidan olisi hyvin voinut heivata yli laidan. Erityisesti levyn päättävä “Thank God” tuntuu turhalta sillä kyseessä on jälleen yksi balladi joka vaikuttaa olevan omistettu Andersonin vaimolle. Näitä on kuultu Andersonin levyillä jo muutama liikaa eikä jo The Ladderin aikoihin kirjoitettu “Thank God” ole erityisen tarpeellinen lisä tähän sarjaan.

Lue myös: Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman – Live At The Apollo (2018)

The Band Geeks suoriutuu levyllä hyvin. Koko ryhmä eli Castellano (basso, kitara), Rob Kipp (kitara, koskettimet), Chris Clark (koskettimet) Andy Graziano (kitara, basso) sekä Andy Ascolese (rummut) soittaa taitavasti ennen kaikkea sellaisella energialla johon oikea Yes ei enää pysty. Toisaalta useassa kohtaa soittosuorituksissa on hieman pastissin makua kun nämä nuoremmat legendat pyrkivät kanavoimaan Yes-miesten tyyliä. The Band Geeksin muusikoiden oma persona tuppaa jäämään hieman Yes-legendojen varjoon.

Pientä miinusta levy ansaitsee mielestäni sen tuotannosta. True ei ole erityisen vahvasti tuotetun kuuloinen levy vaan se tyytyy enemmänkin sanomaan sanottavansa melko livemäisen yksinkertaisesti soiden. Tässä ei sinänsä olisi mitään pahaa, mutta yleissoundi on turhan kirkas, terävä ja jopa kompressoidun kuuloinen. Soundiin olisi kaivannut enemmän analogista lämpöä.

Designiltaan uskomattoman halvan oloiseen kansikuvaan paketoitu True on saanut Yes-faneilta pääosin erittäin myönteisen vastaanoton. Monet ovat ylistäneet sitä jopa parhaaksi levyksi jota Yes-leiristä on tullut sitten 70-luvun jälkeen. Itse en todellakaan menisi näin pitkälle. Yesin levyt kuten Drama, 90125 ja Magnification ovat mielestäni huomattavasti verevämpiä kokonaisuuksia. Andersonin 70-luvun jälkeisistä soololevyistä nostan Truen edelle Deseon, Change We Mustin ja 1000 Handsin.

En usko, että True on albumi jota juhlitaan 20 vuoden päästä klassikkona joka ehdottomasti olisi pitänyt julkaista Yesin nimen alla. Se on kuitenkin pääosin oikein laadukasta melodista progerokkia joka tekee kunniaa paitsi Yesin nimelle ja jonka voi huoletta laskea Andersonin laajan ja epätaisen soolouran valopilkkujen joukkoon. Ja jos sitä halutaan välttämättä verrata Steve Howen johtaman Yesin levyihin niin myös tuossa vertailussa True pärjää oikein hyvin. En sano että True pyyhkii lattiaa Howen Yesillä, mutta kyllä Anderson tämän erän mielestäni voittaa. Ja pitkälti nimenomaan The Band Geeksin energisen ja innokkaan musisoinnin ansiosta. Pallo on nyt Howen kentällä; pistä paremmaksi Steve!

Niin onnistunut kuin Andersonin ja The Band Geeksin yhteistyö Truella onkin niin tällä hetkellä vaikuttaa, että se ei tule jatkumaan vuoden 2025 kiertueen jälkeen. Anderson on ilmoittanut, että suunnitelmia jatkolevytyksistä ei ole vaan hän jatkaa lukuisten muiden projektiensa kehittelyä. Suht uskottavien raporttien mukaan Andersonilta saattaakin ilmestyä suhteellisen lyhyen ajan sisällä kolme merkittävää uutta julkaisua. Seuraava levy Roine Stoltin kanssa on ilmeisesti vain viimeistelyä vaille valmis ja myös 1000 Hands: Chapter Two sekä Olias Of Sunhillowin kauan lupailtu jatko-osa Zamran Volume One lähestyvät maaliviivaa. Jos nämä kolme levyä saadaan oikeasti kauppojen hyllyille parin vuoden sisällä voidaan alkaa puhumaan harvinaislaatuisesta uran viimeisen vaiheen renessanssista kauan sitten normaalit eläkevuodet (Anderson on kertonut, että hänellä ei ole mitään aikomusta jäädä eläkkeelle) ylittäneelle Andersonille. Mikä ilo onkaan nähdä ja kuulla Anderson yhä energisenä ja luomisvoimaisena lähes 60 vuotta kestäneen uran jälkeen.

Parhaat biisit: “True Messenger”, “Counties And Countries”, “Still A Friend”,  “Once Upon A Dream”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. True Messenger (5:49)
  2. Shine On (4:17)
  3. Counties And Countries (9:50)
  4. Build Me An Ocean (3:19)
  5. Still A Friend (5:01)
  6. Make It Right (6:06)
  7. Realization Part Two (3:32)
  8. Once Upon A Dream (16:31)
  9. Thank God (3:48)

Muusikot

Jon Anderson: laulu Richie Castellano: basso, kitara Rob Kipp: kitara, koskettimet Chris Clark: koskettimet Andy Graziano: kitara, basso Andy Ascolese: rummut

Tuottaja: Jon Anderson, Richie Castellano
Levy-yhtiö: Frontier

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑