Sarja: David Bowie – Stage (1978/2005)

Vaikka 1970-luku tuntui olevan livelevyjen kulta-aikaa, ei David Bowielta saatu tuolla vuosikymmenellä markkinoille kuin kaksi kovin erityylistä konserttitaltiointia, David Live ja Stage. Ehkäpä muutos ei olisi tuntunut yhtä dramaattiselta, mikäli Station To Stationin jälkeiseltä Isolar-kiertueelta olisi aikoinaan julkaistu keikkatallenne. Jos David Live oli piirtänyt Bowiesta kuvan langanlaihana, kokaiinin voimalla esiintyvänä dekadenssin sanasaattajana, tuntui Stagen Bowie jättäneen aiemmat roolihahmonsa taakseen ja nousseen lavalle suhteellisen normaalina rocktähtenä. Toisaalta tuskinpa se aikaisempi Bowie olisi selvinnyt hengissä lähes yhdeksän kuukautta kestäneestä maailmankiertueesta.

Vaikka Low ja ”Heroes” ovatkin nykyään arvostettuja merkkipaaluja Bowien diskografiassa, eivät tuon ajan fanit olleet heti yhtä varauksettomasti innoissaan Bowien kokeiluista. Luultavasti sen vuoksi vuonna 1978 ilmestyneellä Stagen alkuperäisellä vinyyliversiolla vanhemmat, Ziggy Stardustilta, Young Americansilta ja Station To Stationilta peräisin olleet kappaleet löytyivät ykköslevyltä ja ”Berliinilevyjen” materiaali kakkoslevyltä. Vuoden 2005 laajennetussa versiossa kappaleet kuultiin siinä järjestyksessä, jossa ne oli kiertueella esitetty. Vaikutelma on todella erilainen.

Bowien kiertuebändin ytimen muodostivat Isolar-kiertueellakin soittaneet kitaristi Carlos Alomar, rumpali Dennis Davis ja basisti George Murray. ”Heroes”-albumilla mukana olleiden Brian Enon ja Robert Frippin tilalla olivat Frank Zappan yhtyeestä kaapattu kitaristi Adrian Belew sekä kosketinsoittajat Sean Mayes ja Roger Powell. Lisäväriä kappaleille toi Hawkwindissä soittanut viulisti Simon House. Myös Bowie soitti instrumentaaleissa koskettimia.

Stagea kuunnellessa päällimmäisenä tunteenani oli se, että suurimpaan osaa kappaleista ei ollut tehty mitään isompia saati sitten radikaaleja muutoksia. Tietenkään viitisen vuotta vanhat Ziggy Stardustin kappaleet eivät kuulosta samalta kuin Spidersien kanssa soitettuina, mutta muuten kiertuebändi soitti suurimman osan kappaleista alkuperäisversioita kunnioittaen. Vaikutelma on hetkittäin jopa tylsä – eikö niihin kappaleisiin olisi voinut lisätä edes jotain yllättävää?

Useimpien mielikuvissa rockkonsertti alkaa kappaleella, joka riuhtaisee yleisön mukaan. Isolar II -kiertueen keikat eivät kuitenkaan olleet mitään tavallisia keikkoja. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Low’n kappaleista ainoa, jonka tekijätietoihin myös Brian Eno oli saanut nimensä. ”Warszawa” on suurimmaksi osaksi instrumentaali, jolla on lähes harras tai uskonnollinen tunnelma. Kiertuekokoonpanon johtajana toiminut Carlos Alomar johti tiettävästi soittajia ”Warszawan” aikana tahtipuikon kanssa. Ratkaisu saattaa tuntua oudolta, mutta toisaalta kappaleella ei käytetä sellaisia instrumentteja, joiden mukaan tempo määräytyisi. ”Warszawa” esitetään pitkälti studioversion mukaisesti. Huomattavimpina eroavaisuuksina ovat viulu, jolla soitetaan osa Bowien laulumelodiasta sekä kevyet lautasten iskut kappaleen loppupuolella. 

Tuoreimman albumi nimikappale ei ollut vielä saanut sitä klassikkoasemaa, joka sille myöhemmin myönnettiin Bowien laajassa tuotannossa. Singlenäkin julkaistu ”Heroes” ei ollut edes noussut listoilla kovin korkealla. Näin jälkikäteen ajateltuna tuon kappaleen soittaminen heti setin alkupuolella tuntuu oudolta, mutta vuonna 1978 se taisi olla vain yksi niistä uusista kappaleista, jotka oli päätetty soittaa ennen illan klassikko-osuutta. ”Heroes” kuulostaa Stagella hieman studioversiota rennommalta. Sama pätee oikeastaan muihinkin kappaleisiin ja varsinkin komppiryhmän Dennis Davis ja George Murray saavat synkempiinkin kappaleisiin miellyttävää lämpöä.

Suunnilleen ska- tai reggaerytmeissä keikkuva ”What In The World” alkaa melko letkeänä ja verkkaisen tuntuisena, mutta puolivälissä tempoa nostetaan. Kappale kuulostaa siltä, että soittajat hymyilevät sitä soittaessaan. Sitä seuraava ”Be My Wife” ei ollut mukana Stagen alkuperäisellä vinyyliversiolla. Melko pitkälti studioversion mukaan kulkevana se ei oikeastaan ollut mikään suuri puute, mutta onhan sekin mukava kuulla osana settiä.

Vaikka komppiryhmä saa taiottua ”Blackoutiin” hieman rentoutta, kuulostaa se silti edellisten kappaleiden jälkeen synkältä, lähes dramaattiselta. Ja synkkyys jatkuu, kun sen jälkeen palataan instrumentaalien pariin. ”Sense Of Doubt” kuulostaa nimensä mukaisesti pahaenteiseltä. Tunnelma kuitenkin kevenee nopeasti ”Speed Of Lifen” myötä. Jompikumpi kitaristeista – luultavammin Adrian Belew – lisäilee kappaleelle veikeän pikku fillin.

Lue myös:

Kaikista Stagella kuultavista kappaleista ”Breaking Glass” on kokenut livekäsittelyssä positiivisimman muutoksen. Alkuperäinen, alle kaksiminuuttinen kappale kuulosti suunnilleen henkisesti hauraan miehen synkältä tunnustukselta, jota kitarasoundin kolkkous ja kompin tylyys vielä korostivat. Keikkaversioon on saatu uskomaton groove ja kitaroilla soitetut melodiatkin saavat kappaleen kulkemaan tyylikkäästi. 

”Beauty And The Beast” ei aivan pysty ylläpitämään edellisen kappaleen nostamaa tunnelmaa, mutta eipä siitäkään missään nimessä huonoa versiota kuulla. Simon Housen sähköviulu mukailee kitarariffiä ja on oikeastaan varsin onnistunut lisä tällä kappaleella. Alkuperäinen Stage päättyi ”Beauty And The Beastiin”, joten levyn jatkuminen vielä senkin jälkeen tuntuu minusta edelleen hieman oudolta. 

Seuraavaksi siirrytäänkin vanhempaan materiaaliin, jota vuoden 1978 yleisö luultavasti olikin jo odottanut. ”Fame” oli Bowien ykköshitti Yhdysvalloissa ja siten ilmeisesti melko pakollinen kappale setissä. Onneksi Young Americansilta ei valittu enempiä kappaleita settiin, sillä niiden mustan musiikin vaikutteet eivät olisi sulautuneet kovin onnistuneesti muiden kappaleiden joukkoon. Ne olisivat myös kaivanneet sitä saksofonia, jota tällä kiertueella ei ollut otettu mukaan soitinarsenaaliin.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, millaisen musiikillisen matkan Bowie oli ehtinyt tehdä 1970-luvun aikana. Kun Bowie kiersi maailmaa Isolar II -kiertueella, oli Ziggy Stardustin julkaisusta kulunut vasta viitisen vuotta. Silti Stagella kuultavat Ziggyn kappaleet tuntuvat jonkun toisen laulajan kauan sitten kirjoittamilta lauluilta. On myös todettava, että Bowien ääni oli muuttunut melkoisesti muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden aikana. Maestron silloisella ruokavaliolla saattoi olla osuutta asiaan…

Ziggy Stardustilta peräisin olevat setin vanhimmat kappaleet ”Five Years”, ”Soul Love”, ”Star”, ”Hang On To Yourself” ja “Ziggy Stardust” kuulostivat edelleen hyviltä, mutta silti joltain aivan muulta kuin mitä keikan alkupuoliskon aikana oli saatu kokea. Tietenkään Bowien vuoden 1978 taustabändi ei ollut Spiders, eikä se edes kuulostanut samaan tapaan rokkibändiltä kuin mitä Spiders oli ollut, mutta kyllä nämäkin kaverit osasivat soittaa menevää rockia. 

Keikan suurin kontrasti koettiin varmaankin silloin, kun ”Ziggy Stardustin” jälkeen kuultiin melko vähäeleisesti etenevä instrumentaali ”Art Decade”. Tuo instrumentaali oli saanut vaikutteita sotienvälisen Saksan taiteista, joihin Bowie oli Berliinissä tutustunut. Ja seuraavaksi tuohon Bowiea innostaneeseen aikakauteen hypättiin yllättävän coverin merkeissä.

Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin ”Alabama Songista” on vuosikymmenten varrella tehty monenlaisia versioita, joista The Doorsin debyyttilevyllä oleva lienee yksi tutuimmista. Bowien versio tuntuu olevan tarkoituksella mahdollisimman kakofoninen, anarkistinen ja keskenään epäsopivia elementtejä sisältävä. Kappaleen studioversio julkaistiin singlenäkin, mutta eipä se listoille noussut.

Setti päättyy ja ehkä jopa huipentuu kolmeen Station To Stationin kappaleeseen. Komea ”Station To Station” alkaa kosketinsuhinoilla ja kitaranvingutuksella. Belew soittaa tyylikkäästi suunnilleen samaan tyyliin kuin Earl Slick alkuperäisellä versiolla. Kappale rullaa mainiosti ja siihen on saatu lämpöä, jota Thin White Duke ei kylmälle ja kovalle, mutta ehkä juuri siksi niin upealle Station To Stationille halunnut. Stagen ”Station To Station” löytyy myös vuonna 1981 julkaistulta Christiane F. -elokuvalta. Filmillä nähtävä Bowien esiintyminen tosin lavastettiin joskus kiertueen päättymisen jälkeen.

”Stay” ei ollut jostain käsittämättömästä syystä mukana alkuperäisellä Stagella. Olen saanut yhden kauan sitten hankkimani bootlegin perusteella sellaisen käsityksen, että Belew soitti kappaletta mielellään. Bowien spiikkauksen mukaan juuri Belew halusi ”Stayn”. Lisäksi kappale päätyi settiin myös vuonna 1990 Sound+Vision -kiertueella, jolla Belew oli jälleen kitaristina. Yhtye on liekeissä ja väkisinkin aloin pohtia sitä, miten Bowien pitkäaikaiset luottomiehet Alomar, Davis ja Murray aikoinaan suhtautuivatt Berliinilevyillä soittamiseen. Tällaista mustasta musiikista vaikutteita ottanutta musiikkia soittaessaanhan he olivat parhaimmillaan.

Levyn viimeisenä kappaleena kuultava höperön hyväntuulinen ”TVC15” tuntuu hurjan ”Stayn” jälkeen hienoiselta antikliimaksilta, mutta ehkäpä sillä oli erityinen paikka Bowien sydämessä – soitettiinhan se myöhemmin myös Live Aidissa. Joka tapauksessa alkuperäisessä järjestyksessä kuultuina Stagen kappaleet antavat keikasta aivan toisenlaisen kuvan kuin vuonna 1978 julkaistu tupla-albumi.

Kun Stage julkaistiin, oli Bowien RCA-sopimus jo loppusuoralla. Levy-yhtiön ja Bowien välillä oli erimielisyyttä siitä, lasketaanko Stage yhdeksi vai kahdeksi albumiksi. Tämä erimielisyys oli yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi Bowie ei jatkanut sopimustaan RCA:n kanssa enää sopimuksen mukaiset albumit tehtyään. 

Stagesta siis julkaistiin vuonna 2015 alkuperäistä settiä mukaillut versio. Alkuperäisellä tupla-albumilla kappaleet kuultiin seuraavassa järjestyksessä: ”Five Years” / ”Soul Love” / ”Star” / ”Hang On To Yourself” / “Ziggy Stardust” // “Station To Station” / “Fame” / TVC15” // “Warszawa” / “Speed Of Life” / “Art Decade” / “Sense Of Doubt” / “Breaking Glass” // “Heroes” / “What In The World” / “Blackout” / “Beauty And The Beast”.

Vuonna 2018 julkaistiin RSD-kampanjassa livelevy Welcome To The Blackout (Live London ’78), jolla kuullaan kokonainen keikka Isolar II -kiertueelta. Levyltä löytyvät ”The Jean Genie”, ”Sound And Vision”, ”Suffragette City” ja ”Rebel Rebel”, joita ei jostain syystä kuultu Stagella. 

Ehkäpä pitkä kiertue ja terveemmät elämäntavat olivat saaneet Bowien levottoman sielun halajamaan jälleen jotain uutta. Stagen jälkeen Bowie julkaisi Lodgerin, viimeisen ns. Berliinitrilogian levynsä, jolla soitti käytännössä Isolar II -kiertueen kokoonpano Brian Enolla vahvistettuna. Seuraavaa kiertuetta saatiin odottaa viisi vuotta ja tuolloin – Let’s Dancen megamenestyksen jälkeen – Bowie oli jälleen ottanut melkoisen musiikillisen harppauksen.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
Tuottaja: David Bowie, Tony Visconti
Levy-yhtiö: RCA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑