Sarja: David Bowie – The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)

”I’m going to play a character called Ziggy Stardust. We’re going to do it as a stage show. We may even do it in the West End. When I’m tired of playing Ziggy I can step out and someone else can take over for me.”

– Bowie elokuussa 1971.

Nauhoitukset alkoivat saman vuoden marraskuussa Trident-studiolla täsmälleen samalla miehityksellä kuin Hunky Doryssa: Mick Ronson (g), Mick Woodmansey (dr), Trevor Bolder (b), tuottajana Ken Scott. Alusta asti ideana oli tehdä paljon raskaampaa ja lujempaa musiikkia Hunkyyn verrattuna, joka kaikessa intiimiydessään sisälsi vain vähän keikkakelpoista kamaa. Studiotyöskentely kesti helmikuuhun asti, ja levy ilmestyi 16.6.1972, päästen oitis listoille. Ziggyn varsinaisen voittokulun voidaan kuitenkin katsoa lähteneen vasta heinäkuussa, jolloin Bowie & Spiders esittivät Top Of The Popsissa ”Starmanin”, koko saarivaltiota hätkähdyttäen. Tämä yksittäinen tv-lähetys on jokseenkin legendaarisessa maineessa Bowie-fanien keskuudessa hetkenä jolloin massat heräsivät uuteen, outoon maailmaan. Seurasi todellinen ”ziggymania” joka eteni myös mannermaalle, sekä valtameren taakse.

Kuten olemme nähneet, Space Oddityn ja Ziggyn välissä oli pitkä kausi, jonka aikana Bowie kasasi vaikutteita eri suunnista ja rakensi itselleen uutta, tietoisen keinotekoista roolia, jonka ulkoisen pintaliidon kimallus oli suoraan verrannollinen varsin syvälle sisäistetyn esteettisen filosofian kypsymisen kanssa. Filosofia ilmentyi lyriikoissa, mutta välttäen sofistikoitua käsitteistöä tai kulturellia proosaa, sen sijaan Bowie otti johtotähdekseen Lou Reedin suoraviivaisen urbaanin ilmaisun, jonka mallia hän pyrki soveltamaan käyttäen instrumenttinaan brittiläisen keski- ja työväenluokan kielenkäyttöä, toiveita ja pelkoja.

Se oli myös kausi, jona Bowie kyllä herätti kriitikoiden huomion, mutta jonka kaupallinen menestys oli vähäinen. Ziggyn ilmestymisvuoden 1972 alkupuolella, Bowie ikäänkuin puolivahingossa, ehkä manageri-Defriesin neuvosta, teki mediatempun, joka maksoi itsensä moninkerroin takaisin, kun hän erään lehden haastattelussa ohimennen sanoi olevansa ”gay”, mikä oli ensimmäinen pop-muusikon koskaan tekemä ”kaapista ulostulo” – vaikka voidaan kysyä miten syvällä kaapissa Bowie oli koskaan ollutkaan? Ziggyn hahmo, johon hän sonnustautui yhdessä tämän ”paljastuksen” kanssa takasivat hänelle massiivisen mediahuomion tabloideja myöten.

Ziggy Stardust oli lukuisten impressioiden futuristisen fuusio, jonka mosaiikkien liitokset olivat sfinksin lailla näkymättömissä. Sen luotuaan Bowie kohotti sormensa ja osoitti yleisöä – tai ei, ei ”yleisöä” vaan juuri SINUA, siellä, massan joukossa – ja julisti, ”Oh no love, you’re not alone!”. Ziggy oli messias, tai peili, tai liukui saumatta näiden kahden välillä. Hän kaappasi käteensä jonkin oleellisen piirteen tuosta ajanhetkestä ja osui kollektiivisen sielun syövereihin tavalla, joka oli mahdollista vielä tuon ajan hajaantumatomassa, yksisuuntaisen blokkiutuneessa mediakentässä. Epäautenttisuuden lippulaivan pyörät osuivat kipinää iskien psyykkisen todellisuuden kiertorataa vasten.

Fanikuvaus tuon vaiheen live-keikasta saattoi sisältää tämän kaltaisia ajatuksia, jotka ovat yhtä tietoisen liioiteltuja kuin niiden kohdekin: ”Minusta tuntuu kuin katselisin Jeesusta […] Jaloa, tavoittamatonta, ulottumattomissa olevaa. […] Kuka hän loppujen lopuksi on, ilman asuaan ja meikkiään, ilman keksimäänsä tyyliä ja olemusta? Kenties hän ei ole yhtään mitään. Silti hän on myös välttämätön: elämää suurempana hän opettaa meille että me luomme esityksen seuraamalla sitä. Hetken ajaksi kuilu välillämme katoaa, ja tiedän että myös yleisö on ihmeellinen (wonderful), me olemme ihmeellisiä, ja saamme sen aikaan. Sitten hetki menee ohi, ja me emme ole mitään, ja katkeruutemme saa ilmauksensa hänen teatraalisessa itsemurhassaan […] rituaalisessa uhrissa oman nimettömyytemme kasvottomalle jumalalle.” (http://www.5years.com/molloy.htm)

On vaikeaa analysoida levyn kappaleita erillään Ziggy Stardustin kuvitteellisesta kehityksestä. Suurin osa biiseistä oli kirjoitettu jo ennen Hunky Dorya, ja joidenkin, kuten ”Star”:in olivat jo muut yhteistyökumppanit ehtineet levyttää. ”Ziggy” oli varmaankin alun perin tarkoitettu ensisijaisesti lavapersoonaksi, mutta niin voimakas oli hahmon mystiikka, levystäkin tuli kuin itsestään konseptialbumi, vaikka sen ”ziggymäisin” biisi, ”Starman” oli aivan viime hetkellä kirjoitettu – sitä ennen sen tilalla oli tarkoitus heittää Chuck Berry-cover.
Kaksi vuotta myöhemmin (1974) Bowie suunnitteli albumiin perustuvaa teatteriesitystä, jonka juonta hän selosti William S. Burroughsille Playboyn haastattelussa. Ei ole luultavaa että täma juoni oli sellaisenaan olemassa ”konseptialbumin” taustalla, vaan on varmasti myöhäisempi kooste, mutta nähdäkseni kuvastelee aidosti (”jollain tavalla”) albumiin syntyyn vaikuttaneita motivaatioita ja ajatuksia.

Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen on esi-apokalyptinen ympäristö, johon meidät vie levyn aloitus, sydämenlyöntejä muistuttavan askeettisen riisutun rumpurytmin myötä esiin kiipeävän ”Five yearsin” sanoma. Televisiossa kerrotaan että planeetallamme on vain 5 vuotta elinaikaa, joten kaikki perinteiset järjestykset murtuvat, ja nuoriso kulkee vailla ohjausta ahmien kaikkea silmillään ja korvillaan, niin kauan kuin mahdollista, ikään kuin asioiden näkeminen ja kokeminen jollain lailla tekisi ne todellisemmaksi, vaikka ei ikuiseksi. Toisaalta tämä on vapauden valtakunta, jossa kukaan ei enää kontrolloi nuorisoa, joka pyrkii elämään todeksi eräänlaista rokki-kapina-romanssiunelmaa, jonka aitous on vain ja ainoastaan sen saavuttamattomuudessa.

”Five yearsin” kertoja, kokemusten kerääjä, näkee toisen, ”sinut”, jätskibaarissa hymyilemässä ikään kuin kaikki olisi hyvin, ja samassa hän itsekin kokee olevansa vain esittävänsä roolia suuressa näytelmässä. Seuraavilla Bowien levyillä esiintyy useassa kappaleessa nimetön pariskunta, jotka pyrkivät pitämään yllä jonkinlaista kapina/romanssia äärimmäisen dystooppisissa ja epävarmoissa oloissa.. ehkä tämä on heidän ensitapaamisensa? ”Five yearsin” sydämensyke vaihtuu ilman katkosta ”Soul loveksi”, joka on kuitenkin antirakkauslaulu, sen erilaiset skenaariot ovat ulkoisen pakon sanelemia, ainoa mikä on totta on ”my love of love, and love is not loving”. Samaa linjaa jatkaa mahtipontinen sekä ironinen ”Moonage daydream”, jossa arkkityyppinen shakin-all-over-kineettinen ja hormonien ajama nuoriso-rock-rakkauslaulu transponoidaan synteettiseen sci-fi-ympäristöön, olemukseltaan niin feikattuun, että vain sitä vasten voidaan tehdä edes jollain tasolla uskottava viittaus ”todellisuuteen”.

Vuoden 1974 haastattelussa Bowie kertoo, että samaan apokalypsiteemaan liittyy myös Bowien Mott The Hooplelle kirjoittama, hitiksi osoittautunut ”All the young dudes”, jonka kertosäe ”All the young dudes carry the news” saa näin selityksensä: uutiset, joita he kantavat ovat ”Five yearsin” uutiset maailman elinvuosien lyhyydestä. ”All the young dudesin” sanoma Ziggysta irroitettuna tulkittiin kuitenkin Beatlesin ja flower-powerin ”vallankumouksen” epäonnistumisen jälkeisen uuden, kyynisemmän sukupolven yhteislauluksi, mitä se tietty onkin. Tieteistarina on kuva vuodesta 1972, sen tunnoista.

Itse Ziggy astuu esiin vasta tarinan toisessa osassa. Levyn B-puolen rokkibiisit ovat tavallaan tarkoitetut herättämään mentaalisia mielikuvia Ziggyn ja Spidersin showsta, vaikka todellisuudessa sen biisit ovat suurimmaksi osaksi sillisalaattia: Hunky Doryn aikaisia välitöitä (”It ain’t easy” cover Ron Daviesin kappaleesta v.1970), muille kirjoitettua materiaalia (”Suffragette city” oli alun perin tehty Mott The Hooplea varten), jopa muiden levyttämää materiaalia (”Hang on to yourself”, oli osa Bowien toista bändiprojektia, ”Arnold Cornsia”, joka oli muuten sama kuin Spiders, mutta solistina toimi Davidin vaatesuunnittelija Freddy Burretti).

Mutta entäs se tarina? Niin. Ziggy on siis nuori rokkari, joka soitti aiemmin bändissä, mutta nyt kun kaikki odottavat maailmanloppua, kenelläkään ei ole kiinnostusta rock’n’roll-unelmiin. Eräänä yönä Ziggy vastaanottaa signaalin avaruudesta mystiseltä Tähtimieheltä, joka on saapumassa maan päälle pelastamaan planeetan tuleville sukupolville. Ziggy alkaa levittämään hyvää sanomaa rockin keinoin; miljoonat takertuvat tähän toivonkipinään, viimeiseen oljenkorteen, on kuin Ziggy itse olisi Tähtimies ja messias.

Ja tavallaan näin onkin, sillä tähtimies on vain Ziggyn itsensä kehittämä myytti. Sillä oikeasti tähtimiehet ovatkin personifioituja ”mustia aukkoja”, ikuisia ja ruumiittomia superolentoja, jotka kulkevat aika-avaruudessa ilman suuntaa tai tarkoitusta. Tarina huipentuu suureen Ziggyn päätöskonserttiin, jonka kuluessa avaruuden ”aukot” tulevat meidän tasollemme, ja repivät Ziggyn moneksi eri kappaleeksi, joista he muodostavat itselleen näkyvät, fyysiset kehot. Niinpä Ziggy – joka on monista eri persoonasta muodostettu synteettinen tähti, hajoaa jälleen osatekijöihinsä. Ja ehkä voidaan ottaa vielä looginen seuraava askel, ja todeta että tässä kuvatut, vailla merkitystä harhailevat ”mustat aukot” eivät sittenkään ole tuolla jossain kaukaisuudessa, ne eivät ole mitään muita kuin symboleja levyn alun aitoutta ja kokemuksia etsivistä apokalyptista nuorista. All the young dudes <=> Starmen. Fanit syövät messiaansa, ympyrän säde palaa lähtöpisteeseensä. Rock’n’roll suicide.