Viikon Teos 68: Van der Graaf Generator – Godbluff (1975)

Kuudeskymmeneskahdeksas Viikon Teos. Van der Graaf Generator: Godbluff

Korkeasaaren eläintarhan intendentti Ilkka Koivisto oli perinteinen kansanvalistaja: eräänlainen korpikansan David Attenborough. Minulle on elävästi jäänyt lapsuusvuosilta mieliin aamutelevision lähetys, jossa korskea ukkometso kävi hiekkatienposkessa sitä esitelleen Koiviston kimppuun kuin yleinen syyttäjä. Kun yritin hahmottaa, miksi toistuvista kuunteluyrityksistäni huolimatta Van der Graaf Generatorin Godbluff ei avautunut minulle, muistin opiskelutoverini tokaisun eräästä modernin taidemusiikin kappaleesta, ”on kuin ukkometso olisi lukittu kanarialinnun häkkiin”.

Godbluff on päässyt mukaan moniin progen klassikkolevylistauksiin. Olen yrittänyt ottaa sitä haltuun lukuisia kertoja. Joka kerta löytyy paljon pitämisen ja ylistämisenkin arvoista. Melodiat ovat kerrassaan mainioita, ja yllättävän kauniin lempeitä verrattuna ilmaisun paikoittaiseen rajuuteen. Soitossa on hieman rosoa paikoin, mutta ylipäätään muusikkous on vakuuttavaa. Riffittelyjaksot perustuvat usein makeisiin tahtilajeihin ja pitävät mielenkiintoa yllä. Peter Hammill on kiistatta pop-musiikin ilmaisuvoimaisimpia laulajia, jonka tunneskaala ulottuu herkästä brutaaliin. Hammill on säveltäjänä oivaltava tarinankertoja, jonka melodiakynä on erittäin terävä; teemat kuulostavat klassikkomaisilta olematta silti banaaleja.

Silti en vain pääse levyyn oikein sisään, siitä huolimatta, että kappaleista on tullut korvamatoja kun niin kovasti yritin. Olen päätynyt siihen, että selittävä tekijä on tuo ”ukkometso-ongelma”. Levyn kitaraton soundimaailma on liian ahdas Hammillin valtavan dynaamiselle ilmaisulle. Hieman karrikoiden tuntuu siltä, että Pavarottin taustalle on palkattu sinfoniaorkesteria paikkaamaan Trio Erectus. Luultavasti tästä syystä ainoa VdGG-levy joka on minulle kolahtanut on Pawn Hearts, jolla Robert Fripp lisää puuttuvan elementin.

Godbluffilla on paljon hienoja yksityiskohtia. Esimerkiksi ”Undercover Manin” päättävä, David Jacksonin särötetty huilusoolo on progen tenhovoimaisimpia huilulausuntoja. Paikoin minun on vaikea seurata kappaleiden rakenteita, ja varsinkin viimeinen ”Sleepwalkers”-raita kuulostaa paikoin sikermämäiseltä. Ja täytyy olla Jannen Yliruusin kanssa eri mieltä kappaleen puolivälin 6/4 lattariosuudesta, jossa kyllä Trio Erectus nostaa rumaa päätään ja siirrytään hetkeksi kitchin puolelle.