Sarja: Peter Hammill – Osa 9: Incomplete Surrender

Peter Hammillin 1990- luvun avaus Out of Water oli kokonaisuutena sen verran hahmoton ja yleissävyltään vaisu, että mieleen hiipi kysymys, jospa miehen soolouran parhaat päivät olisi nähty eikä uusia innovatiivisia kokeiluja enää syntyisi?

The Fall of The House of Usher (1991/1999)

the_fall_of_the_house_of_usherNo, yhden levyn perusteella ei tällaisia johtopäätöksiä tietysti tule tehdä, varsinkaan kun kyseessä on kaveri, jonka taiteilijapersoonallisuus on kaikkea muuta kuin sovinnainen. Peter Hammillilta, jos keneltä, on lupa odottaa odottamatonta.

Ja näin myös käy. Hammillin seuraava sooloprojekti ei nimittäin ole mikä tahansa biisikokoelma, vaan ”ooppera” The Fall of The House of Usher, joka perustuu Edgar Allan Poen saman nimiseen novelliin. Ja kuten monet tietävät, Hammill ei suinkaan ole ainoa Poen tarinoista innostunut rock-muusikko. Saman innoituksen vallassa lienee ollut myös Alan Parsons, joka 1976 julkaisi varsin kelvollisen The Alan Parsons Project debyytin Tales of Mystery and Imagination.

The Fall of The House of Usher on vahvasti kahden miehen, Hammillin ja hänen pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Chris Judge Smithin hanke, edellisen vastatessa instrumentaatiosta ja jälkimmäisen libretosta.

Albumin historia alkaa jo vuodesta 1973, jolloin idea Poen tekstiin pohjautuvasta teoksesta syntyi. Valmista tuli kuitenkin vasta 1991 jolloin teos saatiin viimein julkaisukuntoon. Vuosikymmenien kypsyttely ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että Hammill olisi ollut lopputulokseen tyytyväinen, sillä 1999 hän päätti julkaista levystä uusintaversion. Ja onneksi näin, sillä jälkimmäinen versio on miksauksen ja instrumentaation osalta alkuperäistä parempi. Konerummut ovat nyt poissa ja sähkökitaroiden osuus hallitsevampi. Myös omia lauluosuuksia hän otti uusiksi.

Ensimmäisellä kuuntelukerralla levy tuntui vieraalta ja kylmäkiskoiselta, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen biisit alkoivat avautua ja paljastaa yllättäviä melodisia rikkauksia ja innostavia kompositionaalisia ratkaisuja jopa niin, että tuotosta voidaan pitää miehen progehenkisimpänä luomuksena sitten In Cameran (1974).

Levyn ansiot ovat sävellysten, tekstin, musiikillisen intensiteetin lisäksi laadukkaissa vokaalirooleissa, joista vastaavat Lene Lovich, Andy Bell, Sarah Jane Morris sekä Herbert Grönemeyer, taiteilijan hoitaessa itse etuoikeutetusti Roderick Usherin roolin. Edellä mainituista Lovich ja Morris ovat luoneet uraa sooloartisteina, edellinen new wawen ja jälkimmäinen soft-jazzin alueella. Bell sen sijaan tunnetaan syntikkapop-yhtye Erasuren vokalistina.

Kunnianhimoisista sävellyksistä huolimatta levyn ongelmaksi muodostuu liian konemainen, kylmäsoundinen tuotanto. Eikä ongelma koske ainoastaan vuoden 1991 alkuperäislevyä vaan myös vuoden 1999 uudistettua versiota. Pelkästään kosketinsoittimilla ja kitaroilla tuotettu äänimaailma ei kykene tuomaan esiin levyn parhaimpia musiikillisia oivalluksia. Voi vain kuvitella miten esim. sellaiset tekeleet kuten ”I Shun The Light”, ”The Evil That is Done”, ”Five Years Ago” kuulostaisivat kokonaisen rock-orkesterin käsittelyssä. Toisin sanoen: toteutukseen olisi tarvittu sovituksellisesti huomattavasti moniulotteisempi instrumentaatio kuin se mitä nyt kuullaan. Toki on huomattava, että teos lienee tarkoitettu draamalliseksi kokonaisuudeksi koreografioineen päivineen kuten oopperan kuuluukin. Näyttämöllä homma saattaisi toimia huomattavasti paremmin kuin näin kotisohvalta koettuna.

Vaikka The Fall of The House of Usher ei kiitettäväksi asti ylläkään, on se silti kiinnostava ja tutustumisen arvoinen osa Peter Hammillin repertuaaria. Kuriositeettina Bonnie Tyler– tyylinen ”It’s Over Now”, joka olisi toisenlaisissa olosuhteissa saattanut päätyä aina Eurovision-laulukilpailuihin saakka. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt sillä kokemus olisi eittämättä ollut Hammill- faneille kohtuuton.

Arvosana: ***


Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project: – Tales of Mystery and Imagination (1976)

Fireships (1992)

fireshipsMyös seuraavana vuonna 1992 ilmestynyt, ja ensimmäinen Hammillin omalla Fie- levymerkillä ilmestyvä Fireships poikkeaa odotetusta. Ei siksi että se hämmästyttäisi kokeellisuudellaan ja uskaliaalla instrumentaatiollaan vaan pikemminkin päinvastoin. Hammill nimittäin tukeutuu nyt varsin traditionaaliseen klassis-romanttiseen ilmaisuun ”jousimattoineen” ja balladinomaisine lauluosuuksineen. Fiilis tuokin etäisesti mieleen David Sylvianin balladilevyt sovituksellisten ratkaisujen jäädessä kuitenkin huomattavasti konservatiivisimmiksi.

Levyn muusikkokaarti on täynnä tuttuja nimiä: David Jackson (huilu, foni), Nic Potter (basso), Stuart Gordon (viulu), John Ellis (kitara) sekä David Lord, joka miksauksen lisäksi vastaa nyt myös osasta kosketinsoittimia. Hammill itse soittaa tuttuun tapaan kitaraa ja koskettimia.

Levyn avaa pop-henkinen ”I Will Find You”, jota seuraa tyylikäs ”Curtains”, joka henkii Hammillille tuttua balladinomaista melankoliaa. Sama henki jatkuu läpi albumin: itämaisia vaikutteita saava mystinen ”Oasis”, arvoituksellinen ”Incomplete Surrender”, viipyilevä ”Given Time” sekä levyn päättävä, kaiken elollisen yhtenäisyyttä korostava, eteerinen ”Gaia”.

Kokonaisuutena Fireships on tasapainoinen, mutta yllätyksettömän kesy albumi, jonka ”romanttinen henki” saattaa toki viekoitella niitä kuulijoita, jotka eivät ole miehen aiemmalle kokeiluhenkisyydelle lämmenneet. Sävellykset jäävät aikaisempaa balladituotantoa myötäileviksi ja lopulta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin keskikertaisiksi. Sellaisia mestariteoksia, kuten esim. Over– albumin”This Side of Looking Glass”, ei tällä levyllä kuulla vaikka tyylilaji on koko lailla sama. Myös levyn tekstit ovat, aikaisempaan repertuaariin verrattuna tavanomaisempia. Toki on myönnettävä, että tekstintekijänä Hammill on heikoimmillaankin vahvempi kuin keskiverto biisinikkari.

Oma suosikkini on keikkalavoillakin kuultu ”Curtains”, tyylipuhdas kokonaisuus, jonka loppupuolen paatoksessa on jotakin aseista riisuvaa. Myös Stuart Gordonin viuluosuudet ansaitsevat kiitoksen.

Arvosana: ***

The Noise (1993)

the_noiseSeuraavana vuonna ilmestyvä The Noise onkin sitten jo stydimpää tavaraa otsikolla ”Peter Hammill goes Hard Rock”.

Yksi selittävä tekijä on eittämättä levyn tukevassa rumputatsissa, josta vastaa mm. Tears for Fearsin ja Peter Gabrielin kanssa työskennellyt Manny Elias. Myös kitaroita (John Ellis, Peter Hammill) työstetään nyt huomattavasti aiempaa rankemmalla otteella. Ja kun Nic Potterin bassolinjoissakaan ei ole valittamista, lopputuloksena on varsin raffia meininkiä.

Levyn avaa tukevakomppinen ”A Kick to Kill The Kiss”, joka tarjoaa heti kättelyssä hyvän kuvan levyn yleisestä linjasta. Ja vaikka musiikillinen anti ei aina niin hääppöistä olekaan (esim. ”Money Where Your Mouth Is”) niin on taas pitkästä aikaa innostava kuulla myös kunnon bändityöskentelyä. Se että Hammillilla on taipumus tehdä mahdollisimman paljon itse (kenties käytännöllis-taloudellisista syistä), ei aina ole ollut musiikillisesti se paras ratkaisu.

Levy ei onneksi jää pelkäksi yksioikoiseksi hard rock -beatiksi, vaan mukana on muutamia varsin onnistuneita vetoja. Yksi suosikeistani on 15/8 tempoon (4+3+4+4) kirjoitettu ”Planet Coventry”, jossa Hammillille tyypillinen pateettinen ote muotoutuu musiikillisesti toimivaksi, iskeväksi kokonaisuudeksi. Myös nimibiisi ”The Noise” onnistuu lopulta kohoamaan pelkän metelöinnin yläpuolelle, ja tästä osa kiitos menee David Jacksonin fonille.

Levyn ainoa selvästi linjasta poikkeava biisi on humoristisen sarkastinen ”The Great European Deparment Store”, jossa Hammill irvaillee Euroopan yhä kasvavalle kulutus-, ja shoppailukulttuurille.
Albumin todellinen helmi on kuitenkin päätöksenä kuultava progepläjäys ”Primo On The Parapet”, jonka teksti perustuu juutalaisen kirjailija Primo Levin keskistysleirikokemuksiin. On selvää, että jos aihe on tällainen, myös musiikillisen otteen on oltava vahva. Ja näin myös käy. Biisi säilyttää intensiteettinsä loppuun saakka ollen samalla vakuuttava näyttö Hammillin kyvystä käsitellä ihmisyyteen kuuluvaa tragiikkaa. Ja vaikka tekstin tausta on Holocaust, sen sanoma ei ole tippaakaan vanhentunut ajassa, jossa vihapuhe ja toisenlaisuuden demonisointi on sosiaalisen median arkipäivää.

“Four horsemen drive the coach of Holocaust home
And with what sense of history do we view our bright new world,
With the video nasty blasting through the set
Of our next door neighbour? Do we learn to forget?
Do we learn just to forget?
And raw barbarity sleeps, spore in soil?
No-one an innocent, no-one entirely immune.
Still we wait for a saviour, there are no saints as yet.
Just that gilt badge of survival, we learn to forget.”

Arvosana: ***½

Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU

Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: