Viikon Teos 53: Shubh Saran – Hmayra (2017)

Muistan sen kuin eilisen päivän: ensimmäisen kosketukseni seitsenjakoiseen tahtilajiin. Pidimme vanhempieni kodissa yhtyeharjoituksia ja soitimme Rushin musiikkia. Olin päässyt isompien poikien bändiin mukaan lähinnä siksi, etten ollut vielä läpikäynyt äänenmurrosta ja Geddy Leen osuuksien vetäminen ei tuottanut poikasopraanolle vaikeuksia. Sain kuitenkin paikoin paikata joitakin kitaraosuuksia. Eräs sellainen oli ”Spirit of Radio” –kappaleen väliosan nouseva 7/4 sointukulku. Muistaakseni bassoa yhtyeessä soittanut, myöhemmin merkittävän kansainvälisen jazz-uran kitaristina tehnyt Kalle Kalima opetti minua laskemaan ”yy-kaa-koo-nee yy-kaa-koo”.

Hetki on painunut mieleeni, sillä tahtilajien laskemisesta muodostui siitä päivästä lukien minulle rakas, elinikäinen harrastus, ellei suorastaan pakkomielle. Siksi kiinnostuin kuin suosikkitubettajani Adam Neely otsikoi taannoisen videonsa 4/20 –tahtilajin mukaan. Erikoinen tahtilaji syntyy kun 6/4 tahtilajissa soitetaan neljä viiden kuudestoistaosan mittaista aksenttia (sidottu neljäsosa ja kuudestoistaosa), ja suoritetaan metrinen modulaatio, jossa näiden neljän nuotin sisäinen tempo otetaan kappaleen uudeksi tempoksi. Jäljelle jäävä tahtiosuus on erikoinen, kvintolirytmiin perustuva 4/20-rytmi. Tämänkaltaiset rytmiset erikoisuudet assosioituvat minulla erityisesti Frank Zappan vaativampiin hengentuotteisiin.

Erikoinen metrinen modulaatio syntyi Shubh Saran -nimisen kitaristin yhtyeen kiertueella, Hmayra-levyn materiaalin kehittyessä keikkasoitossa. Sinänsä tämäntasoinen rytminen kikkailu ei usein välttämättä sytytä minua kuuntelemaan kokonaista levyä; tätä nykyä tällaiset rytmit löytyvä usein Djent-musiikin parista ja Djent on minulle myrkkyä, sillä se yleensä assosoituu instrumenttikikkailuun. Hmayra yllätti minut kuitenkin samalla tavalla kuin Hago-yhtyeen esikoislevy viime vuonna. Samalla lailla kuin Hagon levyllä, Djent on läsnä ainoastaan soiton valloittavana napakkuutena ja selkeytenä. Musiikki on melodista ja taitavat instrumentalistit palvelevat kappaleita. Sarayan itse on valtavan tyylitajuinen soittaja, jolla on upea soundi ja mahtava tapa hajottaa sointuja. Kosketinsoittaja (tai säveltäjä Saran itse) on monimutkaisen rytmikäsityksen lisäksi halunnut selvästi tutkia ei-tasavireisen maailman harmonisia sävyjä. Piano-osuudet kuulostavat aluksi epävireiseltä, mutta soivat yhtyeen kanssa upeasti.

Instrumentaalimusiikki on vaikea laji, jos ei puhuta suuria kaaria rakentavasta taidemusiikista tai improvisaatioon nojaavasta jazzista. Usein laulajaa jää kaipaamaan kun kaaret ja melodiat eivät kanna ilman improvisoivan solistin tai vokalistin kertojaäänen tukea. Silloin kuin instrumentaalimusiikki kolahtaa, se toisaalta sitten kolahtaa kunnolla. Mike Oldfield on yksi esimerkki; hän tietysti rakentaa myös paljon suurempia kaaria kuin Saran tällä levyllään. Camel voisi olla yksi vertailukohta, joka tuntuu miellyttävän monia ryhmäläisiä.

Kuulen Saranin musiikissa sellaista melodisuutta, joka luonnehtii Oldfieldia, Pekka Pohjolaa, miksei Camelin tuotantoakin. Tyyliji ei kuitenkaan ole melodioita kehittelevä vaan pikemminkin kerroksellinen. Kappaleet rakentuvat monimutkaisiksi, eri instrumenttiraitojen muodostamiksi kudelmiksi, joiden päällä melko staattisina pysyvät melodiat ratsastavat.


Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: